Pojan paluu

By Eeva Tikka

Kun äiti saa tietää poikansa pääsevänsä vankilasta lomalle, hän ei lähde poikaa vastaan. Ei, sen sijaan äiti menee kellariin piiloon. Mitä pojan ja äidin välillä on oikein tapahtunut? Miksi äiti pelkää aikuista poikaansa niin paljon? Äiti alkaa keriä auki tapahtumia, jotka alkoivat perheen isän kuolemasta. Pian äidin oven takana seisovat kuitenkin poliisit. Mitä on tapahtunut ja kenelle?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788728099513

Book preview

I

Vieras miehen ääni kysyy puhelimessa Aaroa.

– Ei ole täällä, vastaan.

– Eikös sen pitäny olla lomilla nyt.

– Ei ole ainakaan täällä.

– Missäs se sitten. Minä oon muuten Jytky.

– Vai niin. En taida tuntea.

– Aaron kaveri.

– Vai niin.

– Ettei ole näkyny?

– Ei.

– Jusan luokse oli tappautunu. Ei tienny että Jusa jo otti lähtöpassit. Olisko sitte sen Rätvänän luona. Mutta eikös se Rätvänä potkassu sen pellolle jo ennen kun tuli se tuomio.

– Jaa. Turhaan minulta kyselette.

– No kun ootte äiti.

– Niinpä kyllä, sanon ja lopetan turhan puhelun. Otan puhelinpistokkeen irti seinästä.

Jalat tuntuvat hiukan voimattomilta. Entä jos Aaro tulee? Tietenkin hän tulee; ei äitiä niin vain unohdeta.

Menen hakemaan kellarikerroksen varastosta tyhjää pahvilaatikkoa. Mutta tyhjää en löydä, kaikissa on jotain tavaraa. Olen lähdössä pois, kun silmäilen varastohuonetta vielä ajatuksissani, katson pitkään ymmärtämättä mitä ajattelen, ja sitten tiedän.

Tästä saisi huoneen.

Minä tarvitsen huoneen josta kukaan muu ei tiedä.

Se on ratkaisu. Ei tarvitse turvautua kehenkään. Jos mitä vihaan niin turvautumista; se on kaksinkertaista alistumista. Olen saanut tarpeekseni siitä. Luulen että selviydyn jo yksin.

Varastohuone on sopivan kokoinen ja patteri pitää sen lämpimänä. Ovi on vahva ja lukittavissa, se on tärkeää. Se on suorastaan oivallista. Joku siunattu henkilö on joskus älynnyt laittaa varaston oveen lukon. Ja kymmenien vuosien kuluttua se koituu minulle siunaukseksi.

Huoneessa on kapea yläikkuna. Se on sekä hyvä että paha. Se on peitettävä verholla. On etsittävä kyllin tiivis verho. Uskon sen löytäväni.

Voi hyvä Jumala, huokaan väliin. Anna että ehdin ajoissa. Älä anna hänen tulla ihan vielä, on niin paljon tekemistä. Lähetä enkelisi hänen tielleen että hän menisi ensin muualle, tai vaikka kompastuisi, ehkäpä taittaisi jalkansa? Hyvä Jumala, se sopisi minulla mainiosti, lähetä enkeli joka on minun puolellani, ei hänen. Lähetä ymmärtäväinen enkeli taittamaan hänen jalkansa.

Mutta minunkin on yritettävä omasta puolestani. Sisustan tästä itselleni salahuoneen. Olen terävä ja rauhallinen, hosua ei tarvitse. Se mitä teen on järkevää ja tarpeellista. Nostelen laatikoita päälletysten, raivaan tilaa huonekaluille: täällä on vanha sohva ja pöytä. Sohva käy vuoteesta. On hylättyjä patjoja, vanhanaikainen painava täkki, kelpaavat kyllä kun tuuletetaan.

Kannan ulos patjan ja täkin. Sinitiainen tirskuttaa pihapuussa ja taivas on kylmän heleä; syyspäivä.

Pyyhin pölyjä kostealla rievulla, pesen vapautuneen lattia-alan ja levitän sille parhaan täällä lepäävistä hylätyistä matoista. Tämä matto muistuttaa itämaista ja on nähnyt parempiakin päiviä: jotain niiden hehkusta on yhä jäljellä. Tulin saunasta, astuin paljaan jalkani sille. Olavi keitti saunakahvia. Poika jokelsi virkkuna.

Maton päälle pikku pöytä. Sohvaa saan työntäen siirretyksi sen verran kuin on tarpeen. Siitä on päällyskangas parista kohtaa puhki, mutta se on hyvä istua. Istun, suljen silmäni, ihmettelen miksi teen kaikkea tätä ja onko se välttämätöntä. Onko se tarpeen. Kaiketi on koska sitä teen.

Verho! Ei vielä ole aika istua. Alan penkoa laatikoita, jossain niistä on muistini mukaan vanhoja verhoja. Löydän laatikon ja tyhjennän lattialle, levittelen. Pöly tunkee kurkkuuni ja yskin. En ole hullu, muistutan itseäni, tämä mitä teen on järkevää.

Nyt olen valinnut verhon. Nyt se on saatava peittämään ikkuna. Haen ylhäältä vasaran ja nauloja, lyön naulat ikkunan karmeihin. Pujotan narun läpi verhon saumasta, kiinnitän narun päät nauloihin, kiristän ettei verho jää pahasti roikkumaan. Saan kaiken tehdyksi hyvin. Vedän verhoa ikkunan eteen ja sitten taas sivuun se toimii; se on pitkä verho ja ulottuu lähelle lattiaa. Kun se on paikoillaan, varasto näyttää melkein kodikkaalta huoneelta. Hetken olen melkein onnellinen.

Verhon kuviot ovat tutut: villavia lampaita, mustia ja valkoisia, katsomassa pyörein lapsensilmin taivaan poutapilviä ja aurinkoja. Kerran poika yritti laskea auringot, mutta meni sekaisin laskussaan, kyllästyi, melkein kiukustui. Nyt on minun vuoroni, minäkin lasken kunnes kyllästyn, se on mahdoton tehtävä meille kummallekin; myös minä melkein kiukustun. Ja auringot loukkaantuvat, pilvet tummuvat ja pullistuvat. Vuodevaatteet ovat vielä pihalla!

Sijaan vuoteen sohvalle, se saa kelvata myös nukkumiseen. Sen taakse seinälle kiinnitän kissajulisteen. Kissa katsoo kuin tietäisi, pyörein tutkivin silmin, hiukan vauruillaan.

Mutta vielä en ole huolehtinut kaikesta. On varattava ruokaa ja juomista paria kolmea päivää varten. Kuivaa ruokaa, säilyvää. Tölkkimehua. Alan laatia listaa kuin olisin lähdössä retkelle ja tekisin muonaluetteloa tai kuin varautuisin jonkin katastrofin varalta. Minä tiedän mitä teen, minä vaikenen, vaiennan sen katastrofin. Minä panen sen tottelemaan itseäni, säädän sen rajat.

Kassajonossa tulee outo olo, huimaus ja kylmä hiki. Yritän puristaa itseäni kasaan, mutta sitten äännähdän kuin apua pyytäen. Minua katsotaan, kaikki katsovat, ja pelkään että he ymmärtävät mistä on kysymys ja mitä minun ostoskärryssäni on.

En saa kertoa.

– Rouva, tulkaa tänne lepäämään, joku tarttuu käsipuoleeni ja minä olen kaatumassa, vajoan. Joku tarttuu toiseen käsipuoleen, annan heidän viedä. Sitten istun tuolilla pienessä huoneessa jossa on puhelin ja papereita pöydällä, ja edessäni seisova nainen kysyy tarvitsenko lääkärin.

– Ei tarvitse, saan sanotuksi. – Ei tämä mitään.

– Onko jo parempi?

– On. Ne ostokset –

– Kyllä ne siellä säilyy. Käsilaukkunne on tässä pöydällä. Istukaa siinä vain niin kauan kuin on tarvis.

Hän menee, tuttu myyjä jonka huomaan tutuksi vasta nyt. Katson ympärilleni pienessä toimistohuoneessa ja rauhoitun. Tämä on paikka jossa mikään ei koske minua, neutraali paikka joka puhdistaa minut. Turvallinen paikka. Saan istua täällä niin kauan kuin on tarvis. Suljen silmäni: voisinpa istua täällä yli yön. Yli pelon, mutta enhän minä pelkää? Haluan vain rauhaa. Hengitän syvään toimistohuoneen ilmaa joka on toisesta maailmasta kuin minun.

Sitten nainen on taas siinä, se ystävällinen jonka kanssa olen monta kertaa vaihtanut sanan pari. Hän tietää että asun yksin ja että minulla on poika jossain muualla. Hänelle voisi kertoa, hän kuuntelisi. Ajatus lohduttaa minua, vaikka tiedän ettei ole mahdollista kertoa.

– Mitä pojallenne kuuluu? hän kysyy ystävällisesti.

– On tulossa käymään, kerron. – Odotan tänä iltana.

Ja muistan ostoskärryni, sen katastrofimuonan, näkkileivän joka ei ole leipää vaan hampaissa ratisevaa pelkoa. Kuin söisi itseään, omia iän kovertamia luitaan. Kuin vauhko koira omaa käpäläänsä.

Hiljaa, rauhallisesti! komennan. Ja tottelen.

Ja kun olen levännyt kylliksi, kannan ostokseni kaupasta kuin saaliin. Näin olen taas ottanut vastuun itsestäni, seison jaloillani, minä tuulessa haviseva haurasluinen. Seison jaloillani oman talon pihalla, puut liikkuvat, keltaiset lehdet erottuvat kirkkaina vihreistä.

Olen valmis poikani tulla.

On ajateltava järkevästi. Usvat on karkotettava mielestä. Olen valveilla, annan käskyjä itselleni.

Valmistaudun menemään turvapaikkaani yöksi. Yläkertaan ei saa jäädä mitään mikä kertoo minun olevan kotona; on saatava hänet luulemaan että olen matkoilla. Tämän päivän ja eilisen lehden vien takaisin postilaatikkoon, se on tärkeä oivallus. On vedettävä verhot ikkunoiden eteen.

Tekee mieli kahvia, mutta kahvin haju jää pitkäksi aikaa asuntoon. Kaivan komerosta vanhan keittolevyn, vien sen varastoon ja sen viereen lattialle vesikattilan ja murukahvipurkin. Sokeria, korppuja. Voin juoda kahvit sitten kun kaikki on valmista, istua hämärissä, käydä aikaisin nukkumaan. Tulevaisuus on suunniteltu yöhön asti, se on vielä minun käsissäni.

Aarolla ei ole avainta, olen vaihtanut lukon. Hän joutuu murtamaan sen, ja hän on vihainen. Hän voi tehdä vaikka mitä.

Mutta äiti ei ole kotona. Viha raukeaa tyhjiin.

Vielä menen yläkertaan katsomaan että siellä on kaikki kunnossa. Silmäilen ympärilleni: olen sieltä poissa, kaikki on siistiä, Aaro näkee heti ettei minua ole. En malta olla kurkistamatta ikkunaverhon raosta ulos; vielä häntä ei näy.

Hämärtyy, on hiljaista ja tyyntä. Naapuritalon ikkunoissa pensasaidan takana hohtaa lämmin valo. Siellä ollaan kotona, siellä asuu perhe. Toinen naapuritalo on autio, purettavaksi tuomittu. Viime vuonna sieltä kuoli vanha mies.

Pihan yli kulkee kissa ja pujahtaa pensasaidan raosta autiotalon tontille. Katson hiljaiselle sivukadulle: ei ketään. Poikani ei pidä kiirettä tänään, hän antaa minulle aikaa kuin ymmärtäisi minua.

Suljen verhon Olen rauhallinen, en tarvitse kenenkään apua tähän. Onhan ihmisen selvittävä omasta lapsestaan itse, etenkin kun lapsi on ainoa. Mikä on äiti joka ei selviä ainoasta lapsestaan.

Varmistan vielä että puhelin on irti.

Sitten menen alas.

Ostin pojalle hänen pienenä ollessaan suojelusenkelitaulun jonka sittemmin pettyneenä vein kirpputorille, mutta kauan se ehti olla pojan huoneen seinällä. Viimein katselin sitä vihaisena, syytin enkeliä jota lapsi niin luottavaisena piti kädestä. Lapsiraukka valitsi väärän enkelin: salavihaisen, salakateellisen.

Mutta enkelihän se siinä piti lasta luottavaisesti kädestä, vieläpä hymyili, enkelihän siinä tuli petetyksi. Sellaisen hennon hymyilevän tyttöenkelin pettää kuka tahansa, pieni lapsikin, ja nauraa, ja ottaa aseen kun tarjotaan ja jahtaa