Alumiinikihlat

By Eeva Tikka

Kotirouva on väsynyt elämäänsä. Lapset ovat jo lähtemässä pesästä ja käyttävät kaiken aikansa riitelyyn. Mies on etäinen. Nainen on varma, että miehellä on suhde johonkin nuorempaan. Kun lapset ja mies aamulla lähtevät kukin menoihinsa, nainen jää tyhjän päälle. Eräänä päivänä nainen avaa vierashuoneen oven ja katsoo tyhjää sänkyä. Perheellä on salaisuus, ja tänään hän kävisi hakemassa sen kotiin.Alumiinikihlat sisältää neljätoista koskettavaa novellia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788728099582

Book preview

Kraatteri

– Hiljaa! hän huusi niille.– Hiljaa!

Ne tulivat ovelle kummastuneina, loukkaantuneinakin.

– Mitä se äiti? Älä nyt repee jos me vähän – ihan ystävyydessä me sitä paitsi riidellään.

Hän katsoi niitä, isoja lapsiaan. Ne olivat elämää täynnä ja väsyttivät häntä enemmän kuin joskus pieninä – silloin jaksoi kun tiesi niiden häntä tarvitsevan. Nyt ne eivät enää tarvinneet muuta kuin hänen laittamaansa ruokaa, ja toisaalta se oli helpotuskin – pian ne tästä kai lähtisivät. Turha hänen oli hermostua vaikka ne olivatkin joskus liian äänekkäitä aamuisin, päivä odotti niitä, ne elivät, tyttö jännitti tämän päivän tenttiään mutta ei hän tuntenut myötätuntoa vaan pikemminkin kadehti. Sillä jännityskin oli elämää, jännitys ja sen laukeaminen, odotus, pelkokin, elämää kaikki.

Ne olivat niin terveitä. Eikä aamupuuro niille enää kelvannut, ei miehellekään, hän oli lakannut sitä niille keittämästä kun se pyrki aina jäämään kattilaan. Auvo söi, silloin kun oli kotona vielä, mutta siitä oli jo kauan.

– No mitäs se äiti täällä? mies kysyi hyväntuulisesti ja istui aamiaispöytään.

– Hermostui kun me vähän nahistiin, poika sanoi.

– Mikäs meidän äitiä tänä aamuna vaivaa?

– Ei mikään, hän sanoi hiljaa ja kireästi.

– No no – ajattele mikä sinun on ollessa, saat jäädä tänne omaan rauhaan ja meidän osalla on kaikki päivän kahinat.

– Suu kiinni, hän sanoi vielä hiljemmin kuin äsken, kuitenkin niin että ne kuulivat ja tietenkin hämmästyivät ja loukkaantuivat. Ne alkoivat puhua keskenään, unohtivat hänet. Hän katsoi niitä, hänen ne eivät olleet: mies komea, aivan näyttävä vielä, hyväntahtoisen ja luotettavan näköinen ja lapsiakin katsoi mielellään, poika pitkä ja hauskannäköinen, tytär suorastaan kaunis. Ne olivat samaa rotua, samaa perhettä kaikki kolme.

Kyllä minä tiedän, hän ajatteli ja alkoi puhua miehelle hiljaa ja kiihkeästi sisällään. Tiedän, siinä sinä katsot tytärtäsi – kaunis, sinä ajattelet, kaunis, minun tyttäreni – ja illalla töiden tai kokouksen jälkeen menet ja soitat ovikelloa ja se joka sinulle avaa on yhtä nuori, yhtä kaunis, ja sinä suljet oven ja olet sen kanssa sisällä, olet sen kanssa, se voisi olla sinun tyttäresi, se on.

Sinä olet sängyssä sen kanssa. Mutta siitä sinä et tahdo puhua.

Ne lähtivät, liukenivat talviaamun hämärään. Kesti kuitenkin kauan ennen kuin niiden läsnäolo huoneissa lakkasi, aluksi se jopa voimistui. Mies istui yhä häntä vastapäätä mutta nyt oudosti hänen vallassaan, hän kuori katseellaan sen kasvot niin kuin mandariinin eivätkä ne kuorittuina enää valehdelleet: nyt päällimmäisenä oli kova ja pysähtynyt välinpitämättömyys. Se oli samalla varoitus: jos hän nousisi sitä vastaan, se muuttuisi vihaksi. Hän päätti tehdä sen.

Hän käveli talossa joka näytti vieraan sisustamalta siitä huolimatta että Martti oli antanut hänelle vapaat kädet sen sisustamiseen – saat vapaat kädet, se sanoi, onhan sinulla makua, rahasta ei ole kiinni. Se oli niihin aikoihin kun se sai ylennyksen, sen jälkeen muutettiin tähän. Tässä oli enemmän huoneita kuin heidän entisessä kerrostaloasunnossaan mutta ei Auvon huonetta – tänne ei enää Auvoa tuotu, tämän piti olla edustuskoti alun alkaen.

Mutta minä edustan vain itseäni enkä muuhun kelpaakaan, hän ajatteli kulkiessaan avaran olohuoneen läpi, ja huone hymähti tyhjyyttään kuin ei olisi hänen kulkemistaan huomannut tai ei noteeraisi häntä miksikään. Hän pysähtyi taulun eteen: saat katsoa ja valita, sanoi Martti hänelle taidenäyttelyn avajaisissa. Mutta se tuli hänen perässään, seisoi ja kulki tiiviisti hänen vierellään kun hän katsoi ja valitsi, ja koko ajan hän mietti mitä se mahtaisi pitää tästä ja tästä. Itse hän ei ensinkään saanut tuntumaa tauluihin, tuntui vaikealta ja mahdottomalta tietää mistä piti, ja hän valitsi taulun joka tuntui riittävän isolta ja upealta Marttia ja uutta kotia ajatellen. Siinä oli vieras maisema jostain vieraasta vuoristosta. Nyt hän katseli sitä ja näki vuoren toisin silmin kuin ennen, hän oli varma että se oli tulivuori. Sen huipulla oli lunta, sisällä polttavaa laavaa. Ensi kertaa taulu tuntui nyt hiukan omalta.

Makuuhuoneessa oli kaksi sänkyä, hän sijasi vuoteet ja kosketti Martin tyynyä tyynyä ja lakanoita ja ne vastasivat kosketukseen viileän välinpitämättömästi. Ne olivat Martin iho, kädet, huulet – hän päätti ettei enää nöyrtyisi niiltä mitään pyytämään. Miten se toinen sai niiltä kaiken pyytämättä? Siksikö että oli nuori, tyttären ikäinen? Tytär oli Martille vielä lapsi, se toinen jo nainen. Tai ehkä se oli huomannut tyttären kasvaneen naiseksi, katsellut sitä, alkanut haluta nuorta, etsinyt ja löytänyt. Niin tavanomaista, ei sen olisi pitänyt tuntua kipeältä kun ymmärsi että Martti toteutti vain jotain tympäännyttävän arkipäiväistä kuviota jonka luuli olevan elämän dramatiikkaa ja kohokohta.

Niin suurena, ainutkertaisena se sitä piti että salasi häneltä kuin hyvääkin salaisuutta; halusi kertoa, kehua, mutta säästi vain itselleen. Niin kuin ei olisi tiennyt että ruumis huusi kaiken heti julki, suun ilmeet ja silmät puhuivat. Älä tule, ruumis sanoi, minä olen jo saanut. Jos luulet, sanoivat silmät, jos epäilet ja arvaat, niin tiedä ettei asia kuulu sinulle, minun elämässäni se tapahtuu eikä sinun.

Hän sulki makuuhuoneen oven ja vilkaisi sitten Keijon ja Irenen huoneet. Keijon vuode oli sijaamatta, hän antoi sen olla. Viimeiseksi hän avasi oven huoneeseen jota ei lainkaan käytetty, se oli olevinaan vierashuone mutta harvoin heillä vieraita yöpyi. Ruokavieraita Martti kyllä kutsui joskus, ne söivät ja lähtivät eivätkä niiden nimet jääneet mieleen. Yhteisiä ystäviä heillä ei Martin kanssa ollut.

Tyhjä huone katsoi häntä kuin liittolaista ja naurahti. Se oli valmis mutta ei vielä tiennyt mihin. Hän seisoi sen ovella ja tunsi olevansa nälkäinen, kyllä hän äsken istui aamupalalla toisten kanssa mutta ei tainnut juuri syödä. Äkkiä hänen teki mieli puuroa – saisihan hän sitä, puuron saaminen ainakin oli hänen omassa vallassaan. Hän ihmetteli ettei ollut sitä pitkään aikaan keittänyt vaikka halusi, oli jo kauan halunnut. Se että toiset eivät sitä syöneet ei merkinnyt mitään eikä estänyt, parempi olikin keittää vain itselleen ja syödä yksin, muiden lähdettyä.

Hänen sisällään alkaa kahista kuin viljapelto tuulessa korjuuajan alla, ruiskaunokit tuikahtelevat odotusta, hiiri juoksee vilkkaasti ja kiipeää tähkään. Hän keittää ruisjauhopuuroa ja puuro kuplii yhä kiihkeämmin, kuplii kuin laava kraatterissa, kattila on kraatteri. Yhtäkkiä vain on niin ja hän saa voimia siitä, hänen pelkonsa häviää ja hän lähtee liikkeelle.

Hän seisoo kraatterin reunalla, hän yksin on kiivennyt tänne ylös, hän yksin uskaltanut. Alhaalla kuplii laava levottomana, siihen puhkeaa silmiä jotka sylkäisevät ja katoavat ja puhkeavat uudelleen rytmikkäästi, kuin tanssissa. Laavajärvi loiskuu ja sihisee ahtaassa kraatterissa, pakenee, vetää henkeä syöksyä varten ja sen pinta alkaa kohota pelottavasti.

Viime hetkessä hänen kätensä toimii ja nostaa kattilan levyltä. Hän syö laavapuuroa hitaasti ja nauttien ja hänessä kasvaa varmuus joka ei tarvitse ihmisiä tuekseen, ei muita kuin hänet itsensä. Hän pukee päällysvaatteet ylleen ja menee autotallille. On lauhaa eikä sada, on hyvä ilma ajaa.

– Kotilomalle? osastonhoitaja sanoi ihmetellen. – Ettehän te ole enää moneen vuoteen, ei ole ollut edes puhetta. Tuskin se nyt on sille edes hyväksi.

Hän ei uskonut korviaan. – Ei hyväksi?

– No kun Auvo katsoo nyt tämän kodikseen. Tämä on paikka johon se on tottunut.

– Mutta meillä on sille oma huonekin, ihan sitä varten.

– Vai niin, se sanoi ja katsoi kuin ei uskoisi, oudosti, ja lähti viemään häntä Auvon luo. Käytävään tulvi aurinko ja hän muisti Auvon hymyn, kahdeksanvuotiaan – miksi hän juuri kahdeksanvuotiaan Auvon muisti? Se nauroi ja hymyili paljon, hän haluaa naurun ja hymyn kotiinsa taas. Siihen edustuskotiin, elämää edustamaan, nyt kun Martin ja lasten elämä on jo enimmäkseen muualla ja hänen oma elämänsä vaeltelee siellä kodittomana ja hämillään. Siellä on Auvon paikka.

Hän ei muistanut Auvoa noin lihavaksi. Se istui tuolilla ikkunan luona, silmät olivat kiinni. Se oli jo miehen kokoinen.

– Nukkuu, hän sanoi hoitajalle.

– Ei se nuku.

Osastonhoitaja meni ja nykäisi Auvoa olkapäästä: – Auvo, sinun äitisi on tullut.

Auvo nosti päänsä, nyt silmät olivat auki, noinko tummat ne olivat? Se näki hänet ja kasvot vääntyivät itkuun. Hän oli odottanut naurua ja pettyi.

– Miten se noin – ennen se nauroi niin paljon?

– Milloin?

– Ennen, kotona.

– Siitähän on jo kauan, sehän oli täällä jo kun minä tänne tulin, osastonhoitaja sanoi.

– Se on muuttunut kovasti täällä.

– Totta kai ne muuttuvat, me ei sille mitään mahdeta.

– Viime käynnistäkin se on muuttunut.

– Sitten siitä varmaan on jo kauan, hoitaja sanoi kuivasti.

– Ei kovin kauan, hän kuiskasi ja häntä alkoi itkettää; itketti se mitä ne olivat täällä Auvolle tehneet ja se että hän, äiti, oli niin voimaton. Tai oli ollut, ei olisi enää. Hän kuivasi silmänsä, osastonhoitaja oli mennyt.

– Äiti, Auvo äännähti. Sen sanan se ainakin vielä osasi – kotona hän opetti sille sanoja, paljon, ja osan niistä se oppikin. Hän meni sen luokse ja otti sen kömpelösti syliinsä, se painui häntä vasten raskaana ja velttona. Enemmän se oli ollut hänen sylissään kuin kumpikaan toinen hänen lapsistaan, alttiimpi hyväilyille, aina valmis pideltäväksi. Piteli sitä Marttikin silloin kun se oli vielä lapsi, silloin siinä oli jotain suloista. Ei sen olisi tarvinnut näin paljon kasvaa, hän ajatteli ja tunsi sen jähmeän painon itseään vasten; hänen ruumiinsa kylmeni ja jännittyi torjumaan sitä painoa. Hän ei kuitenkaan työntänyt Auvoa pois kun oli sen itse syliinsä ottanut, hän silitteli sen päätä ja puhui sille ja ajatteli että se kuitenkin oli hänen sydämensä lapsi jota hänen oli koko ajan ollut ikävä.

Auvo katsoi auton ikkunasta ja joskus äännähti, osoitteli: paljon autoja, juna. Ei sen mielenkiinto elämään kokonaan ollut sammunut kun se jaksoi niistä innostua. Pohja oli olemassa ja hän jatkaisi siltä, hän herättäisi pojan, saisi sen oppimaan uutta, antaisi sille uuden elämän.

Raskaana, turvonneena se istui hänen vieressään, turvavyötä oli täytynyt paljon pidentää. – Mihin mennään? se kysyi kun hän asetteli sitä istumaan. – Kotiin, hän vastasi ja se katsoi ihmetellen, eihän se enää muistanut. Hän puhui sille, kertoi etukäteen kodista ja mitä siellä oli, oma huonekin. Sen pää nuokahti äkkiä alas, raskas pää, painava kantaa. Hän nosti sen ja asetti niskatukea vasten mutta se nuokahti taas kuin taittunut.

Se täytyy myös saada laihtumaan, hän ajatteli ja näki jo Auvon hoikistuneena, hiukan Keijoa muistuttavana – sen pääkin oli pienentynyt. Entistä Auvoa siitä ei enää tulisi, ei niin vaaleaa ja valoisaa, mutta elävämpi, liikkuvampi, puhuvampi, ihmisempi kuin nyt. Ennen muuta se pitää saada laihtumaan ettei sen ole ruumiissaan niin raskas olla, ruumis puristaa sielua niin ettei se voi kunnolla hengittää ja siksi elää vain osittain.

He kaksi olivat samaa perhettä; ellei Martti hyväksy Auvoa niin hankkikoon heille eri asunnon, rakentakoon vaikka lisäsiiven taloon. Ilomielin hän suostuisi sellaiseen muutokseen, jättäisi Martin ja