Teatterikummitus

By Teuvo Kauppo

Apteekkari Albin Lehmus alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kun hän näkee talossaan jo kolmannen kerran erikoisen, mustiin pukeutuneen miehen. Miehen kasvot ovat kammottavat – suorastaan liidunvalkeat. Näkeekö Lehmus todella harhoja? Kun hän huomaa tummissa oviverhoissa valkean tahran, hän tietää, ettei kyseessä voi olla kuvitelma. Mies on todella ollut hänen talossaan. Mutta mitä mies hänestä oikein haluaa? Lehmus päättää ottaa yhteyttä yksityisetsivä Solmu Kartioon apua saadakseen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 10, 2021
• ISBN: 9788726580969

Book preview

www.egmont.com

1.

Apteekkari Albin Lehmus nousi tyytymättömänä päivällispöydästään. Hänelle oli tarjottu jälleen kaalilaatikkoa ja raparperikeittoa, vaikka hän viikko sitten oli talousapulaiselleen tehnyt jyrkin sanoin selväksi, ettei hän kerta kaikkiaan siedä sellaista yhdistelmää.

Apteekkari astui harmista tuhisten suuren ikkunan ääreen. Vaisun harmaa marraskuinen iltapäivätunnelma lisäsi hänen mielensä masentumista ja äreytymistä.

— Taivas, mikä siihen naiseen on oikein mennyt, hän manasi taloudenhoitajaansa ja pohdiskeli: Eikö hän muista ohjeitani, vai eikö hän välitä muistaa …? Onko hän sairas, vai onko hän rakastunut …?

Viimeinen olettamus sai apteekkarin omituisesti naurahtamaan. Hän naurahti itselleen: oletpa tosiaankin psykologi, kun luulet, että jokin mies kiinnostaisi Elliä, joka pyytää silloin tällöin ylimääräisen vapaaillan käydäkseen uskonnollisen lahkon herätyskokouksessa.

Hieman lauhtuneena hän otti taskustaan kultaisen savukekotelon ja sytytti kunnon savukkeen. Hän jäi tupakoiden katselemaan alakuloista puistomaisemaa, kunnes kääntyi äkkiä hätkähtäen kuullessaan ruokaastioiden kevyttä kalahtelua. Aivan oikein, Elli oli jälleen tullut huoneeseen äänettömästi kuin kissa ja nosteli nyt tarjottimelle päivällisastioita.

Apteekkari tarkasteli terävästi tyttöä.

Omituiseksi hän on käynyt, sangen omituiseksi. Hänhän on nyt kuin unissakävijä ja ihmeellisen kalpea ja hento. Hän on luultavasti sairas. On kai parasta ottaa asia puheeksi ja kehoittaa käymään lääkärissä.

Apteekkari karisti tuhkan savukkeestaan ja pakottautui kaalilaatikosta ja raparperikeitosta huolimatta sanomaan ystävällisesti:

— Mielestäni Elli on käynyt arveluttavan kalpeaksi, eiköhän olisi syytä käydä lääkärissä?

— Kuinka niin? Eihän minua mikään vaivaa, Elli vastasi kohottamatta katsettaan.

— Vai ei, vaikka kulkeekin jo melkein kuin henkäys. En kuullut ollenkaan Ellin tulevan huoneeseen.

Nyt tyttö kohotti katseensa. Apteekkaria kummastutti noiden siniharmaiden silmien kylmä, jotenkin suorastaan luonnottoman kylmä, katse. Se oli myös uutta tytössä. Se merkitsi myös, että tässä oli tapahtunut jokin suuri muutos.

— Minullahan on nyt tohvelit, Elli virkahti ivallisesti.

— Kas vain, hienotkin vielä. Mistä nuo ovat lähtöisin?

— Olen saanut ne lahjaksi, Elli vastasi ylpeästi.

Apteekkari tunsi närkästyvänsä. Hän tässä koetti olla ystävällinen … Samassa hänen katseensa osui raparperikulhoon, jota Elli asetteli tarjottimelle. Hän kuohahti ja virkkoi äreästi:

— Eikö viime viikolla tuosta ruokalajista sanomani jäänytkään mieleen?

— Eihän apteekkari minulle tästä mitään ole sanonut, Elli vastasi viattomasti.

Apteekkari tulistui sanoen vihaisesti:

— Vai en … No, melkeinpä minä uskon, ettei Elli kuullut sanojani, kun näen, miten ajatuksissaan hän saattaa nykyään olla. Mutta niin kauan kuin Elli palvelee minua, hänen on se tehtävä minun tahtoni mukaan.

Ellin asenne muuttui hiukan. Hän kysyi varsin nöyrästi apteekkarin sanojen tarkoitusta. Tämä vastasi tarkoittavansa sitä, ettei halunnut syödä samalla aterialla kahta heinälajia. Sitten hän kääntyi jälleen katselemaan ulos ikkunasta. Näin ollen hän ei nähnyt, että Elli tuijotti häneen tuokion vihamielisesti hilliten kuitenkin sitten äkkiä mielensä ja pakottautuen sanomaan levollisesti ja hiljaisesti:

— Pyydän anteeksi. Muistan sen nyt Haluaako apteekkari vielä jotakin tänä iltana?

— En. Tänäänhän on Ellin vapaailta.

— Niin on.

— No menee sitten ulos.

— Hyvä on.

Elli lähti huoneesta äänettömin askelin. Apteekkari kuulosti tuokion, kunnes kääntyi katsomaan.

— Ai—oi, kuuloni on ilmeisesti alkanut pahasti heikentyä, hän pettyneenä huoahti ja lähti viereiseen huoneeseen, joka oli hänen kirjasto- ja oleskeluhuoneensa. Hän istahti suureen nahkaiseen nojatuoliin ja alkoi lueskella sanomalehteä. Noin puolen tunnin kuluttua hän heitti lehtensä kädestään; oli niin hämärää, ettei enää nähnyt lukea ilman sähkövaloa. Hän nousi ja astui haukotellen ikkunan ääreen. Kolea, hyinen ilma värisytti häntä, ja hän laski nopeasti kierrekaihtimen alas kääntyen sitten napsauttamaan valon kirjoituspöydällä olevaan silkkivarjosteiseen valaisimeen. Sen jälkeen hän meni nurkkaan sijoitetulle kassakaapilleen, jonka raskas ovi oli hiukan raollaan, avasi oven ja nosti kaapista paksun nahkapäällysteisen postimerkkialbumin ja viskipullon. Istuuduttuaan mukavaan kirjoitustuoliinsa hän mielihyvän ilmeen levitessä kasvoilleen teki voimakkaan grogin ja maisteli sitä kunnes kumartui avaamaan albumin. Jonkin aikaa hän selaili lehtiä vain ikään kuin nauttien kauniista kokoelmastaan, mutta äkkiä hän avasi viimeisen aukeaman, jolla ei näyttänyt olevan postimerkkejä vaan vain pieniä selluloidipusseja. Hän alkoi sekaisena ryhmänä olevista pusseista lukea niitä käteensä, kunnes lopetti saatuaan niitä kämmenelleen kuusitoista. Sitten hän otti taskustaan avainnipun ja näytti ryhtyvän avaamaan pöydän keskimmäistä lukkoa. Mutta yht’äkkiä hänen puuhansa keskeytyi, hän havahtui kuuntelemaan. Häen kasvonsa pingottuivat, hän kalpeni, hän alkoi vapista kuin horkan puistelemana ja samalla hän koetti jännittää kuuloaan aivan äärimmilleen.

Apteekkari kuunteli ja kuunteli ja vaipui aivan kuin kokoon nojautuen kirjoitustuolinsa korkeaan selustaan. Lopulta tuskin erottuva saranain narahdus sai hänen kasvoilleeen pelokkaan ja kauhistuneen ilmeen. Tahdonvoimaansa ponnistaen hän pakottautui hitaasti kääntymään niin, että saattoi nähdä halliin johtavalle ovelle. Kun hän näki — hän jäi tuijottamaan laajentunein silmäterin ja kauhun lamaannuttamana.

Mustassa oviaukossa — halli oli nimittäin pimeä — seisoi mustapukuinen mies, jolla oli omituisen valkeat, suorastaan liidunvalkeat kasvot. Ne olivat aivan värittömät ja ilmeettömät kasvot, silmissäkin, jotka tuijottivat mustan hatun alaspäin vedetyn lieren alta, oli värähtämätön ja kuin kuollut katse. Mies seisoi tuokion paikallaan, kunnes katosi kuin liukuen pehmeän, tumman oviverhon taakse.

Apteekkari huohotti ja pyyhkäisi silmiään. Sitten hän hervahti tuoliinsa ja ummisti silmänsä avatakseen ne kuitenkin heti. Hänen katseensa osui viskilasiin. Hän joi pitkän siemauksen.

— Se ei ole totta. Tämä on harha-aistimus, hän mutisi. Olen sairas. Aivoissani on varmaankin tapahtunut jotakin. Ihmeellistä, että saatan nähdä tuollaisia haamuja.

Hän hymähti itselleen ja koetti ravistautua irti kauhutunnelmasta. Vähitellen hän onnistui sikäli, että kykeni itseään naurettavaksi pelkuriksi soimaten kääntymään uudelleen oveen päin. Ovi oli suljettu — se sai hänet hätkähtämään. Hallissa oli siis sittenkin joku, oli. Saranain heikko narina ja avoin ovi olivat todellisuutta, jota hän ei voinut epäillä.

Apteekkari istui kauan paikoillaan tuskan hien helmeillessä hänen otsallaan. Kun talossa ei kuitenkaan kuulunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, hän lopulta rohkaistui niin paljon, että kykeni hitaasti ja varovaisesti astumaan halliin. Hän sytytti valon katsahtaen nopeasti ympärilleen. Hän ei havainnut mitään epäilyttävää. Eteisestä ulos johtava ovi oli kiinni, naulakossa riippui vain hänen päällystakkinsa; toimittaja Varjola, joka asui huoneistossa vuokralaisena, oli työssä, kuten hän tiesikin.

Mutta mustapukuinen mies oli ollut täällä. Oli ollut talossa salaperäisellä vierailulla jo kolmannen kerran. Apteekkarihan oli aistiensa herra. Hän oli heikentyvästä kuulostaan huolimatta kuullut saranain narahtelun ja hän oli nähnyt, niin, hänen silmissään ei ollut mitään vikaa, avoimen oven ja aukossa tuon kaamean olennon.

Apteekkari pyyhkäisi silmiään omituisen hämääntymisen valtaamana. Asian arvoituksellisuus, joka saattoi hänet epäilemään omaa järkeään, järkytti häntä. Tästä tuskin selviytyi muuten kuin turvautumalla viskiin. Hän aikoi astua hallista kirjastoon, mutta havaitsikin samassa jotakin, joka todisti kummallisen vieraan käynnistä. Tummassa oviverhossa oli valkea tahra, pieni valkea tahra.

Apteekkari tarttui kiihkeästi verhoon ja kumartui tarkastamaan tahraa. Se oli liitujauhoa tai aivan valkoista puuteria. Apteekkari laski verhon reunan kädestään ja astui horjuvin askelin kirjastoon.

Jokin salaperäinen mies oli siis todellakin ollut hänen kodissaan. Tullut taloon äänettömästi, hiipinyt tuon oven taakse, avannut sen voimatta estää saranain synnyttämää ääntä, tuijottanut häneen ja …. Taivas, mistä hän tietää, että mies on mennyt, jättänyt hänen talonsa? Tuo mustapukuinenhan voi hyvinkin olla vielä täällä. Huoneita on useita, on komeroita, kellari ja ullakko.

Apteekkari joutui uudelleen lamaannuttavan pelon valtaan. Mustapukuinen mies ei varmaankaan ollut hiipinyt taloon turhanpäiten. Tuolla salaperäisellä käynnillä oli jokin tarkoitus, jokin häneen kohdistuva tarkoitus, joka merkitsi kenties kohtalokasta uhkaa ja vaaraa.

Niin, apteekkari saattoi jo nyt kenties syyttää itseään leväperäisyydestä tuohon vaaraan nähden. Molempien edellisten mustapukuisen miehen näyttäytymisien jälkeen hän oli kuitannut tapahtuman alkoholilla ja ajatellut, että koko juttu on liian kummallista ollakseen totta. Hän oli siis ehdoin tahdoin pakottanut itsensä unahtamaan koko näyn. Mutta nyt se ei enää sopinut. Vaara oli todellinen. Mustapukuinen mies ei ollut mikään haamu. Oviverhossa oli valkea tahra, joka todennäköisesti oli tarttunut siihen tuon salaperäisen vierailijan kasvoista.

Mutta mitä hän voi tehdä asian auttamiseksi? Keneltä hän saattoi pyytää apua? Kenelle yleensä saattoi kertoa tällaisesta tekemättä itseään naurunalaiseksi? Jokainen niin sanottu järkevä mies suhtautui asiaan kuin höperön juopon juttuun.

Mutta äskettäinhän oli sanomalehdessä ollut erään yksityisetsivän ilmoitus. Ilmoituksen reipas sävy oli siinä määrin kiinnittänyt hänen mieltään, että hän oli kirjoittanut muistiin miehen nimen ja puhelinnumeron.

Ne löytyivät lopulta almanakan muistilehdeltä. Yksityisetsivä Solmu Kartio, kapteeni evp …

Apteekkari harkitsi tuokion päätyen kuitenkin lopulta puhelun ottamiseen.

— Yksityisetsivähän ei ole samaa kuin poliisi, hän mumisi vastausta odotellessaan. — Sellainen mies ei kai