Joulusaunassa 1

By Heikki Jartti

Eletään 1900-luvun alun Suomessa. Maisteri Väinö Saha on vasta 28-vuotias, mutta kasvattitäti pelkää tämän saaneen jo nyt sydänongelmia. Eihän mies jaksa tehdä yhtään mitään! Tähän on löydyttävä ratkaisu! Maisteri Sahaa tädin hössöttäminen lähinnä turhauttaa. Hänen sydämessään ei ole mitään vikaa. Vika on jossain muualla. Hän on tuntenut olonsa alakuloiseksi jo jonkun aikaa eikä nuku hyvin. Lääkärin mielestä maaseutuelämä olisi maisteri Sahalle hyväksi. Ennen kuin mies ehtii asiaa miettiä, täti on jo lähettänyt maisterin sukulaisten luokse maaseudun rauhaan. On jouluaatto, kun hän pääsee perille. Vaan miten nuori kaupunkilaismies mahtaa selvitä maaseudulla?Joulusaunassa 1 aloittaa Heikki Jartin humoristisen kirjasarjan.Kun nuori maisterismies lähtee maaseudulle lepuuttamaan hermojaan, edessä on matka vailla vertaa. Selviääkö mies vielä kaupunkiin takaisin?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 25, 2022
• ISBN: 9788728425190

Book preview

Joulusaunassa 1

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1926, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425190

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

— Mutta etsi nyt sitten lepopaikaksesi oikea talonpoikaistalo. — Niinkö tohtori Kalliala sinulle sanoi?

— Ihan niin hän sanoi. Ja etkö, hyvä täti, voisi ruveta nyt jo vähitellen uskomaan tätä? — Maisteri Saha tuntee taas tuskastumisen oireita, vaikka koettaakin venyttää malttiaan.

Liina-tätikin huomaa sen ja rupeaa tyynnyttelemään:

— Älähän nyt kiihdy, Väinö, ilman syytä! Sinun täytyy opetella pysymään täst’edes rauhallisena, aina ja kaikissa tilanteissa rauhallisena. Muutenhan sydämesi heikkenee niin nopeasti, että sinä menet maan mustiin multiin ennen minua, ehkä jo tänä talvena taikka viimeistäänkin ensi keväänä. Keväisinhän minunkin sydänvikani tapaa olla pahimmillaan, vaikka kyllähän se ottaa minut lujalle usein syksyisinkin ja aina joskus…

— Joskus kun kesällä on liian kuuma, taikka talvella liian kylmä, taikka kun käy ukkonen, taikka tädin säärissä tuntuu kuin tulisi pyry, taikka Juudith-tädin kirje viivästyy aamuun, vaikka se tavallisesti saapuu ‘rakkaalle Liina-siskolle’ iltapostissa, taikka pyykki näyttää siltä, kuin olisi pyykkäri pessyt sen harjalla, taikka minä en joudu kotiin kohta hämärän tultua, taikka…

— Mutta, rakas Väinö! Sydämesi lyö jo varmaan satakaksikymmentä kertaa minuutissa. Annetaanhan sen keinutuolisi mennä vieläkin enemmän taakse, kas näin. Ja minä asetan tästä tämän tuolin jalkojesi alle. No nyt sinun on hyvä siinä levätä. Mutta kun sinä jo ehdit saada tykytyksen, niin sanon minä vielä saman kohtauksen aikana, että jospa sinä olisitkin pitänyt tapanasi saapua kaupungilta kotiin niin ajoissa, että me olisimme saaneet unenpäästä kiinni edes jo puoliyön seutuvilla, ei sinulle olisi sydänvika vielä tullutkaan. Sinähän täytät kaksikymmentäkahdeksan vasta ensi helmikuussa, Väinön-päivänä, ja nyt sinulla on jo sydänvika.

— Uskokaa nyt, täti, ja myöskin tämän ’saman kohtauksen’ aikana, että minun sydämessäni ei ole mitään vikaa. Minun ruokahalunihan vain on vähentynyt, ja minua vaivaa toisinaan unettomuus ja jonkinlainen haluttomuus, taikka mitenkä minä sitä nimittäisin.

— Niin, ja sydämesi tuntuu rauhattomalta aina joskus aamupuolella yötä. Miksi väittelisimme siitä nyt enää, kun sanoit sen minulle eilen tohtoriin lähtiessäsi. Vaikka minun tuleekin täällä kaupungissa sinua kovasti ikävä, lähdet sinä tohtorin määräyksen mukaan kuukaudeksi maalle lepäämään heti, kun joulun kirjamarkkinat päättyvät. Kirjakaupan tilit sinä ehdit saada ajoissa valmiiksi vielä maalta palattuasikin ja vallankin kun tohtori Kalliala vakuutti sinun tulevan maalla jälleen terveeksi. Kuinka vain unohdit kysyä, minkälaista taloa tohtori Kalliala tarkotti, kun puhui sinulle oikeasta ’talonpoikaistalosta’! Jos olisin arvannut, ettet hoksaa ottaa asiasta täyttä selvyyttä, olisin lähtenyt mukaasi, mutta luulinhan minä maisterismiehen toki jo tuon verran yksinäänkin älyävän. Kallialan matami kuuluisi vieläkin ottavan vastaan pyykinpesua, mutta kukaan ei kehtaa enää pyytää pyykkärikseen lääkärin äitiä. Viittaili se minullekin sinnepäin ompeluseurassa oltaessa, mutta minä sanoin, että meidän ainoa vuokralainen, se Kaisasen leski, pesee ja manklaa aina maisterin pyykin ja minun pyykkini. Käymään minä niitä pyysin, sanoin, että kun se teidän Lauri-tohtori ja meidän Väinömaisteri ovat entisiä luokkatovereita, niin… Vai nukutko sinä, Väinö?

Kun ei vastausta tule, lähestyy kysyjä hiljaa rakkaimpaansa ja huomaa hänet nukahtaneeksi.

— Mutta Väinön sydänhän onkin jo ihan pilalla, kun näinkin lyhyt kohtaus uuvuttaa miehen uneen. Tosin kyllä tällainen hämäräkin raukaisee. Nukkukoon nyt hetkisen, ei siinä ruumis puudu. Olen minäkin nukkunut keinutuolissa monet tuokiot iltaisin, Väinöä kotiin odotellessani…

Liina-täti hiipii varpaillaan huoneesta. Hän menee keittiön läpi omaan pieneen kamariinsa. Siellä nukkuu sängyllä lihava musta kissa. Liinatäti maukuu sille muutaman kerran hiljaa, mutta mahdollisimman suloisesti. Sitten hän asettaa hellävaroen kissan pään pienelle valkoiselle tyynylle ja kuiskailee hiukkasen toista silmäänsä raottavan mustan lemmikkinsä korvaan:

— Liisi-kissukkani, kultatissukkani nukkuu nyt vain täällä ihan rauhassa, vaikka täti meneekin vähän ulos. Ei maisteri tule nyt Liisiä kiusaamaan. Maisteri nukkuu nyt itsekin keinutuolissaan, siinä samassa korkeaselustaisessa, johon ei kiltti Liisu saa mennä koskaan muulloin, kuin maisterin kirjakaupassa ollessa, maisterilta salaa. Maisteri ei tykkää Liisistä, mutta täti tykkää ja vielä niin hirveästi, aijai! No kättäkinkö sinä oikein tädille tarjoat? Hyvätti, hyvätti! Ja suukko vielä siihen punaiteen nenänpäähän!

Pian on Liina-täti valmis lähtemään. Hänen päällystakkinsa on verrattain uusi, mutta syyshattu on jo sivuuttanut viidennen muodonvaihdoksensa, ja jokaisen muodonvaihdoksen väliä on ollut viisi vuotta. Musta kissa saa vielä pari hellää silmäystä ja sitten hiipii sen emäntä ulos. Kadulla mennessään puhelee Liina-täti eli neiti Holma, jolla nimellä kaupunkilaiset hänet, entisen ruokalanemännän, tuntevat, itsekseen;

— Täytyy minun käydä kysymässä tohtori Kallialalta, minkälainen paikka hänen mielestään on oikea talonpoikaistalo. Tulisi jokseenkin halvaksi, jos Väinö saisi asua maalla Juudith-siskoni luona, mutta Juudithin pieni koti ei ole talonpoikaistalo. Mikä minua auttanee tässä asiassa, kun ei Väinö tahdo suostua lähtemään maalle, hän kun muka kuolisi siellä ikävään. Äsken hän tosin ei kieltäytynyt lähtemästä, mutta ei myöntynytkään. Väinö-parka! Se sydänvika periytyy kai hänelle osaksi isältäänkin, mutta osaksi hän on siihen itsekin syypää. Enhän minä kyllä voi sanoa, että Väinö juo, kuten teki isävainajansa, mutta hän valvoo liian paljon. Ottaisi itselleen apulaisen Vakavahenkiseen, ettei tarvitsisi olla siellä niin usein yömyöhään ylityössä. Onhan meillä kirjakaupan osakkeita lähes yhtä paljon kuin pastori Pillilälläkin, joten hänen olisi melkeinpä pakko taipua tässä apulaisasiassa, jos Väinö vain rupeaisi vaatimaan itselleen apulaista.

Neiti Liina Holman kuudetta muodonvaihdostaan lähestyvä syyshattu ei ole vielä ehtinyt nuoren tohtori Kallialan eteisen pöydälle, kun Liina-tädin rakas Väinö jo hypähtää keinutuolistaan, siitä korkeaselustaisesta ja huudahtaa:

— Täti meni varmaan taas lähetysompeluseuraan! Minäpä otan täällä kotona pari pikkasta sillä aikaa, kun täti kutelee siellä ompeluseurassa lämpimiä ja pehmeitä villapöksyjä alastomuudessaan mustapyllyisiksi paahtuneille Afrikan pakanaraukoille. Kunpahan ylhäinen isä nyt sitten johtelisi asian niin hyvin, että juuri ne tädin kutomat villapöksyt osaisivat kulkeutua siellä murjaanien maanosassa jonkun kiharatukkaisen ja törröhuulisen vanhanpojan koipiin.

2.

— Ei tämä homma käy yksin! tiuskaisee maisteri Saha itselleen.

— Vaikka pitihän minun tietää se jo ennestäänkin…

Maisteri Saha vie lasinsa keittiöön, huuhtoo sen useaan kertaan kuumalla vedellä, pyyhkii sitten kuivaksi ja asettaa sen astiakaappiin. »Kyllä on ollut todella ’köyhä kappalainen’ se äidinisä, kun hänen on täytynyt sietää tuollaista komua pappilansa ruokasalinkaappina», puhelee maisteri Saha sulkiessaan kaapinoven. Mutta kohta hän avaa oven uudelleen, raapaisee tulen ja ottaa sen valossa kaapista äskeisen lasinsa ja pienen pullosen. »Valkoisia hermotippoja», ennättää hamuilija lukea pullon kyljessä olevasta nimilipusta, ennenkun hänen tulitikkunsa sammuu. Uusi tulitikku saa valaista sen tuokion, jonka kuluessa maisteri Saha tiputtaa pikku pullosesta muutamia tippoja äskeiseen lasiinsa. Pimeässäkin osaa hän viedä lasin ja pullon paikoilleen kaapinhyllylle. Keittiöstä poistuessaan täytyy ihan naurahtaa:

— Kas niin! Nyt on ’tädin kiltti Väinö’ taas lakaissut jälkensä.

— Jaa, ja valoakin minä jo voin ottaa, mutta ’puoli pislaita’ kai vielä riittää, puhelee maisteri Saha omaan huoneeseensa taas palattuaan.

Sähkövalon synnyttämä hämärä on melko kalseata. Paremman puutteessa kelpaa sekin sentään antamaan maisteri Sahan ajatuksille alakuloisen virityksen. Hän heittäytyy takaisin, korkeaselustaiseen keinutuoliinsa ja nostaa jalkansa tädin äsken niitä varten siirtämälle tavalliselle tuolille. Muutenkin hiljaisella kadulla on nyt ihan hiljaista. Lisäksi on tämä vanha ja pieni puutalo tonttinsa perällä. Koivu- ja pihlajapuisto on sen ja kadun välillä. — Huoneessa on lämmin. Tupakan kun vielä panee savuamaan ja hajuamaan, niin johan poika istuu siinä kuin rovasti.

— Taikka joku muu vanha setä… Maisteri Saha naurahtaa, mutta katkeruus pyrkii ilmi hänen äänessään.

Tänään oli elämä alkanut jälleen tuntua maisteri Sahasta ihan sisällyksettömältä. Mitä tehdä? Jos valitat tovereille, vastaavat he vain haukotellen: »Niin, niin… Nämä surkeat säät masentavat ihmisen mielen.»

Totta onkin, että vaikka jouluun ei ole enää kuin parisen viikkoa, pysyttelee lumi yhä poissa maanpinnalta. Sanomalehdet kertovat kyllä järvien, ainakin pienempien, ruvenneen jo sisämaassa jäätyilemään, joten siis pakkanen lienee nyt viimeinkin lähtenyt liikkeelle, mutta täällä rannikolla on edelleenkin vain sumuista säätä, ellei tihmaa ihan selvää vettäkin. Vuoden viimeisen kuukauden lyhyet päivät, niukkavaloisuudessaan jo muutenkin kyllin harmaat, tulevat täten vielä tavallistaankin harmaammiksi. Virkeinkin ihmismieli tahtoo väkisinkin lamautua.

Mutta vaikkapa näin onkin, täytyy maisteri Sahan myöntää, myöntää vastoin tahtoaankin, ettei syy hänen tämänsyksyiseen tympeämielisyyteensä ole yksin kurjien ilmojen.

Mistä johtuu tämän mielialan muuttuminen? — Korkeaselustainen keinutuoli painuu entistä syvempään taaksepäin. Sen asukas unohtaa sytyttämänsä savukkeen polttamatta ja sulkee silmänsä, joita sähkövalon kalsea hämärä tuntuu vaivaavan. Uni on kaukana, ajatuskuvia joukoittain lähellä.

Kolme vuotta takaperin oli syksy ollut yhtä pitkä ja kelvoton kuin nytkin, ja mitenkä virkeä mies oli sentään silloin ollut. Oli jaksanut päivisin tehdä ahkerasti työtä kirjakaupassa, jonka johtoon oli vähän aikaisemmin kuin ihmeen kautta joutunut, käydä illoin rasittavissa, joskin samalla virkistävissäkin lauluharjoituksissa, juhlissa, tanssiaisissa, mennä ja aina vain mennä jonnekin, missä oli iloa ja elämää. Entäs nykyjään? Tuijottamista, haukotuksia, murjottelua…

Olisikohan tämä jo vanhuutta? Ei, olisi liian kauheata tulla vanhaksi jo alla kolmenkymmenen.

Perinnöllisyyttä voi myös tässä yhteydessä ajatella. Ei sekään syy kelpaa, ei ainakaan yksinään. Äitihän oli ollut minun syntyessäni nuori, terve ja elämänhaluinen, vaikka minun maailmaan tuloni koituikin hänelle niin vaikeaksi, että se riisti häneltä hengen. Äitiparka! Taikka ehkä niin oli hänelle parempi. Ehkäpä hänen eloonjäämisensä ei olisikaan estänyt isää vajoamasta yhä syvemmälle juoppouteen, vajoaminen olisi kenties vain tapahtunut sitten hitaammin kuin tapahtui. Ja kumpi on parempi: kuollako jo nuorena, kun on vielä onnellinen, vai kuollako vasta vanhana, sitä ennen paljon kärsittyään? — En olisi tällainen, jos äitisi eläisi, tapasi isä kyllä sanoa, mutta kymmenet ja taas kymmenet hänen ammattiveljensä ovat menneet samaaa tietä jo ennen keski-ikäänsä, vaikka vaimon onkin sallittu elää miehensä rinnalla. Ei päässyt isäkään vielä viiteenkymmeneenkään, kun sydän jo väsähti. Minä olin silloin kohta neljäntoista, mutta mitenkä vähän tulin puhelleeksi hänen kanssaan äidistä. Kun olin pieni poika, saattoivat maantiellä vastaani tulevat vanhat eukot pysähtyä silittämään valkoista lapsentukkaani ja sanoa: »Sinun äitisi, nuori ahteekerskavainaa, oli hyvä ihminen. Tuleekohan sinusta yhtä hyvä?» Ja jo pienen matkan mentyäni kääntyivät eukot vielä ja lisäsivät: »Vaikka hyvähän se on sinulla isäkin, tämä meidän ahteikari. Antaa se köyhille voiteita ihan pennittäkin.» Ehkäpä isä olikin ollut ennen juopoksi ratkeamistaan hyvä mies. Ainakaan hän ei voinut olla vielä minun syntymiseni aikoina niin rappeutunut, että minä voisin vierittää nykyisen tautini… niin juuri, mitäpä se muuta olisi kuin tautia, että voisin vierittää sen perinnöllisyyden tilille. Ja eiköhän nykyaikana syytetäkin perinnöllisyyttä liian paljosta ja liian usein? Luulisin nykyisten rötösten ja lankeemusten tuntuvasti vähenevän, jos jälleen ruvettaisiin yleisemmin uskomaan, että ihmisellä on kuin onkin melkoinen annos niinsanottua ’vapaata tahtoa’… minullakin!

Siihen ehdittyään maisteri Saha säpsähtää. Hän avaa äkkiä silmänsä, sytyttää uudelleen sammuneen savukkeensa ja rupeaa soutamaan keinutuolissaan lyhyin nytkähdyksin. Saadakseen ajatuksensa toisille tolille hän palauttaa mieleensä pienen kuvan niiltä ajoilta, jolloin isä vielä eli.

Poika kysyi yht’äkkiä, kuten lapsilla on tapana, isältään: »Isä, minkälainen oli äiti?» — »Äiti oli hyvä kuin Liina-tätisi ja kaunis kuin Juudith-tätisi», vastasi isä miettimättä. »Liina-täti onkin ruma», oli poika tähän itseviisaasti lisännyt. Isä oli hymyillyt ensin raukeata hymyään, mutta muuttunut sitten hyvin vakavaksi ja sanonut! »Ei, Väinö, Liina-täti ei ole ruma. Liina-tätikin on kaunis. Hän on niin hyvä, että hänen suuri hyvyytensä tekee hänet hyvin kauniiksi.»

3.

— Luulin sinun vielä nukkuvan ja hiivin sisälle ihan hiljaa, ettet heräisi.

Täti kurkistaa ovesta. Hän on todella tullut taloon niin hiljaa, ettei maisteri Saha ole tuloa huomannut. Tädin ääni on hellä ja hänen katseensa huolehtiva. Tämä ärsyttää sisarenpoikaa. Hän vastaa tylysti:

— Josko olisin ottanut huoneeseen valon unissani?

— Sen unohdin. Muistini huonontuu nykyjään nopeasti. Ajattelen kai liian paljon sitä sinun sydänvikaasi ja…

— Älkää nyt taas alottako siitä! Ennemmin lupaan jaksaa kuunnella vielä yhteen kertaan, ketkä kaikki kuuluvat ’ompeluseuraan pakanalähetyksen hyväksi’. Täti pelkäsi kai minun kuolevan täällä ihan näillä minuuteilla sydänhalvaukseen, kun tuli tänä iltana näin pian kotiin ompeluseurasta.

— Ompeluseurastako!? Mutta nämä tiistaiillathan kuuluvat merimieslähetykselle, ja minun voimani riittävät juuri ja juuri ollakseni mukana vain pakanalähetyksen työssä joka torstai-ilta. — Liina-tädin viivojen ympäröimät silmät ovat hämmästyksestä pyöreät.

— Suokaa anteeksi! Minä luulin, että saman papin ympärillä kokoontuvat aina samat akatkin, ivaa maisteri Saha edelleen.

— Eivät aina, hyvä maisteri, tapailee tätikin leikkiä ja jatkaa kohta:

— Minä käväisin sinun puolestasi tohtorissa.

— Minun puolestani tohtorissa!

— Niin. Ja otin tullessani apteekista lisää valeriaanatippoja. Sinunkin täytyy ruveta tästä alkaen ottamaan niitä iltaisin juuri ennen nukkumaan menoasi. Ne rauhottavat sydäntä, ja lisäävät ne untakin.

— Määräsikö lääkäri niitä minulle?

— Ei määrännyt, enkä minä oikeastaan mennytkään häneltä varsinaista reseptiä pyytämään.

— No minkä vuoksi sitten menit? Näyttää melkein siltä kuin alkaisit vanhemmiten luopua saituudestasi, niin uskomattomalta kuin se näin aluksi tuntuukin, koskapa rupeat kulkemaan lääkärien luona noin vain aikasi kuluksi.

— Menin kysymään tohtori Kallialalta, minkälainen paikka hänen käsityksensä mukaan on se ’oikea talonpoikaistalo’. Juudith-tätisihän asuu maalla, mutta…

— Voi, voi! Mikä sinun villitsikin nyt menemään juuri Kallialan Laurin luokse, vaikka olet aina ennen käynyt tohtori Heliöllä? — Maisteri Saha lähtee kiivaasti kävelemään.

Mutta täti rupeaa selittämään nauraen:

— Miehet ja vallankin kaikki oppineet miehet ovat hyvin hulluja, tapaa sanoa vuokralaisemme Kaisaska. Mitä hän sanoneekaan nyt, kun menen ja kerron hänelle, että meidän maisteri olisi suonut minun kysyvän vanhalta tohtori Heliöltä, mitä nuori tohtori Kalliala tarkottaa puhuessaan oikeasta talonpoikaistalosta.

— Niinkin olisi ollut parempi kuin näin. Lauri rupeaa kertomaan minulle käynnistäsi jossakin iltaseurassa, ja minä joudun sinun typeryytesi vuoksi naurunalaiseksi.

— Tuollaisia pelkäsin minäkin lapsena ollessani, äidin