Lisbethin ensimmäinen rakkaus

By Bertha Holst

14-vuotias Lisbeth yrittää opetella virsiä konfirmaation kynnyksellä. Juuri kun hän on vaipumassa epätoivoon, kasvattiveli Knut auttaa häntä painamaan loputkin säkeet mieleensä. Knut on Lisbethin mielestä paljon ymmärtäväisempi ja ihanampi kuin kukaan muu, ja tytön sydän lämpenee kenties liikaakin, kun hän ajattelee lapsuudentoveriaan. Vain aika näyttää, kuinka kestäväksi Lisbethin ja Knutin välille virinnyt kiintymys osoittautuu.Herkkä kuvaus teini-ikäisten rakastumisesta ja aikuistumiseen kuuluvista kasvukivuista koskettaa. Tarinan taustalla kohisee 1900-luvun alun Tanska. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788728250891

Book preview

Lisbethin ensimmäinen rakkaus

Translated by Toini Kalima

Original title: Lisbeths første kærlighed

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728250891

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Lisbeth istui vuoteessaan, avattu virsikirja edessään pieluksella, ja luki innokkaasti, kuumeisesti. Hänen äänensä muuttui yhä surkeammaksi aina kun kello kiiltäväksi poleeratun piirongin yläpuolella löi neljänneksen. Hän pelkäsi niin, että värisi; sillä tänään hänet konfirmeerattaisiin, ja hänellä tuli olla päässä kaksitoista virttä, kun hän seisoisi kirkon lattialla.

Kaksitoista — eikä hän niitä osannut. Voi, hyvä Jumala, mitä hänen oli tehtävä!, Hän osasi vain »Kello lyö», missä oli yksi ainoa säkeistö. Uskomaton onnen potkaisu olisi, jos juuri sitä häneltä kysyttäisiin.

Surkeata, että hän rippikoulussa sattui istumaan sepän Marin vieressä, joka osaa kuiskata niin loistavasti ja joka pientä ylimääräistä ansiota vastaan oli auttanut Elisabeth Daata rippikoululäksyissä, saaden kymmenen äyriä ja yhden nekun kerralta. Heidän keskinäinen sopimuksensa oli osoittautunut molemmille käytännölliseksi ja edulliseksi — tähän päivään saakka.

Kello oli kuusi. Lisbeth oli itkun partaalla.

Viime päivinä hän oli kyllä muistanut, että virret oli opittava; mutta oli tullut niin paljon muuta väliin, ja eilen hän oli nukahtanut lampun ääreen. Voi, miksi hän olikaan ollut niin laiska! Ja hän oli kuitenkin niin iloinnut, ihan tähän päivään asti, ja ajatellut miten kauniiksi kaikki muuttuisi ja juhlalliseksi, aivan kuin nyt alkaisi uusi elämä. Ja nyt kaikesta tulisikin vain verraton skandaali. Se oli kauheata.

Kello löi puoli seitsemän. Lisbeth nyyhkytteli ja pyyhki silmiään lakanaan, ennenkuin aloitti uudelleen.

»Mä kauniin tiedän kukkasen, joka ei ole halpa.» Se hänen täytyi nyt osata.

Hän koetti kuulustella itseään.

»Mä yli kaikkein kukkasten, joka ei ole…»

Ei tule mitään. Taaskin päinmäntyä!

Lisbeth huokasi syvään. Hän oli mielestään typerämpi ja kurjempi ja saamattomampi kuin koskaan. Ja nyt oli edessä konfirmatsioni! Pastori oli sanonut, ettei saanut konfirmeerata sellaista, joka ei ole täyttänyt neljäätoista vuotta, koska täytyi olla jonkinmoinen kypsyys ennenkuin kasteenliiton uudistaminen saattoi tapahtua. Lisbeth ei tuntenut olevansa vähääkään kypsä.

Kun hän oli selviytynyt kukistaan, katsoi hän kelloa, ja hänen katseensa kiintyi samassa vuoteen vieressä tuolilla oleviin uusiin vaatteisiin. Hänelle tuli vastustamaton halu pukeutua niihin heti paikalla.

Kenties virretkin sujuisivat paremmin, kun hän istuisi pöydän ääressä valmiiksi pukeutuneena.

Vaatteet Lisbethin tuolilla olivat hyvin hienot. Siinä oli silkkisukat ja leveitä reunusteita, joihin oli pujoteltu kapeita silkkinauhoja; kaikki oli hiukkasta hienompaa kuin tavallisesti. Hänestä tuli nyt »daami», sanoi äiti.

Lisbeth oli ihastunut uusiin vaatteisiin, ja hän innostui sitä enemmän, kuta pitemmälle pääsi pukeutumisessaan. Hiukset hän vain kampasi selviksi ja sitoi nauhalla yhteen, sillä äiti aikoi itse järjestää ne tänään hiuslaitteeksi; leninki, joka oli leposohvalla valkeana, utuisena pilvenä, oli kuitenkin niin monimutkaisen kiusallinen laitos että hän jätti sen rauhaan ja otti yllensä vanhan sinisen pukunsa, ja sitten rippilapsi Elisabeth Daa asettui paikoilleen pöydän ääreen virsikirja edessään.

Nyt hänen täytyi oppia virret. Setä Jensin oli aina tapana sanoa, että ihminen osaa kyllä, kun vaan todella tahtoo.

Lisbeth pani sirot kätensä sylissään ristiin ja huojutti ruumistaan sanojen rytmiin, otsa vetäytyneenä syviin, ponteviin uurteisiin; mutta pian hän huomasi, etteivät hienot vaatteet tehneet virsiä helpommiksi eivätkä häntä itseään viisaammaksi.

»Mun silmän, käten nostan, Ain’ ylös mäkihin, Sielt’ avun tiedän saavan’..»

Ovissa alettiin käydä. Lisbeth hypähti kauhuissaan pystyyn, kun kuuli vaununpyöräin tärinää hiekoitetulta pihalta.

Hyvä Jumala, ei suinkaan vielä tulla häntä hakemaan! —

Mutta samassa hän kuuli äänen, jonka pelkkä sointu herätti hänessä uuden, vapauttavan ajatuksen.

Sehän oli Knut. Hänen piti tulla kotiin nyt aamujunalla. Lisbeth tiesi sen kyllä, mutta oli unohtanut virsiä lukiessaan. Knut sai kuulustella häntä. Voi, kuinka ihanaa, että Knut oli tullut!

Knut Poulsen oli matkustanut pilkko pimeässä opistostaan Kööpenhaminasta saadakseen olla läsnä, kun kasvatussisar pääsee ripille, ja oli sekä uninen että hyvin nälissään. Hän oli vielä tuskin saanut toista jalkaansa vaunuista, kun Lisbeth tuli lentäen portaita alas hiukset hulmuten kuin hevosen harja.

— Voi, Knut, minä olen niin suruissani, sinun täytyy kiiruhtaa! — Ja ennenkuin Knut ennätti mitään ajatella, laahattiin hänet ihmeissään katselevien palvelijoitten ohitse isoon, hämärään ruokasaliin, missä hänet työnnettiin istumaan ikkunakomeroon Lisbethin virsikirja kädessä.

— Minä en tiedä virsistä mitään. Sinun täytyy kuulustella. En käsitä mitä minun on tehtävä; tästä tulee skandaali.

Knut Poulsen oli vasta äskettäin seitsemäntoista vuotta täyttänyt nuorukainen, joka ei ollut milloinkaan tuntenut erikoista lukuhalua. Hän siis ymmärsi täydellisesti Lisbethin tilanteen, ja se herätti hänessä itsessään mitä syvintä myötämielisyyttä.

— Älä sinä turhia, Lisbeth, virkkoi hän, antaen kasvattisisarelleen rohkaisevan läimäyksen, selkään, — kyllä siitä selvitään. Mikä nyt on oppia nuo muutamat säkeistöt, kunhan me käymme niihin oikein käsiksi; aikaa on kyllä. — Hän otti taskusta kellonsa ja näki aamuhämärän valjun harmaassa valaistuksessa sen jo olevan puoli kahdeksan, mutta piti taitavana diplomaattina tämän valitettavan tosiasian omana salaisuutenaan. Ja nyt käytiin käsiksi kahteentoista virteen, kuin olisi ollut kysymys elämästä tai kuolemasta.

Lisbeth oli ollut oikeassa; hän ei osannut sanaakaan. Knut sai kuitenkin rohkaisevin sanoin ja pienin vihjauksin näyttämään siltä kuin eivät asiat olisi olleet aivan hullusti, ja kun hän vihdoin läimähytti kirjan kiinni ja sanoi Lisbethin voivan olla ihan helkatin rauhallinen, niin tuntui Lisbethistä — niin helposti innostuva hän oli —, että Knut oli aivan oikeassa. Hän osaa nyt varmasti; ja hän hyppäsi maahan ikkunalaudalta syvään huoahtaen helpotuksesta.

Vähän myöhemmin hänen äitinsä huusi hänet makuuhuoneeseen, ja silloinkos tuli kiire saada hiukset järjestykseen, niiden kun tuli olla sykkyrässä ensi kerran, tuon Lisbethin painavan, punaisen tukan, joka kiusasi häntä itseään, mutta oli muiden mielestä kauneinta, mitä hänessä oli. Ja minkä vaivan tuotti leninki, joka oli silkistä ja laskeutui hyvin pehmoisesti! Ja hansikkaat, jotka eivät ottaneet mennäkseen käsiin, ennenkuin Knut aivan, aivan hiukkasen sylkäisi sormiinsa ja alkoi hankaamalla hangata.

Ennenkuin saattoi aavistaakaan, minne aika oli kulunut, pysähtyivät vaunut oven eteen, ja tuntui ihmeelliseltä istua etu-istuimella äidin kanssa, kun taas isä ja Knut istuivat takana.

Isä takana; oikein hävetti!

Juuri kun vaunut vierivät alas viimeistä mäkeä, alkoivat kirkonkellot soida, ja Lisbeth kyyneltyi ajatellessaan, että hän ensi kerralla siitä ajaessaan on jo ripilläkäynyt ja on isän ilo ja äidin täysikasvuinen kotitytär.

Kyllä hän sitten koettaisikin lukea isän toivomukset jo hänen silmistään eikä ajattelisi enää vain itseään, kuten tähän asti; ja kuinka hän auttaisi äitiä ja olisi järkevä ja »ladymäinen», mikä äidin mielestä kuuluu aivan ensimmäisiin vaatimuksiin.

Vähän myöhemmin istui neiti Elisabeth Daa rippilapsena etumaisessa kirkonpenkissä, muistuttaen pientä lumivalkeata kukkaa, ja hänen ympärillään oli puoli tusinaa mustiin puettuja maalaistyttöjä.

Oli hyvin juhlallista. Lisbeth tuli ajatelleeksi viisaita neitsyitä. Hänen mielestään ne istuivat tässä kaikki sisarina ajatellen samoja hurskaita ajatuksia ja saman juhlallisuuden vallassa. Ja hän nyökäytti päätään vakavana, liikutettuna kaikille mustapukuisille tytöille; ja kaksi kertaa pesijättären pikku Loviisalle, joka oli hyvin pieni ja typerä.

Urut alkoivat soida hiljaa ja lempeästi; niiden ääni ei kuulunut Lisbethistä ollenkaan niin särkyneeltä kuin tavallisesti, ja viisaat neitsyet alkoivat kiireisesti etsiä virren numeroa uusista virsikirjoistaan. Heidän toverinsa, poikien penkillä vastapäätä istuvat herrat rippilapset, ryhtyivät innokkaasti samaan tehtävään, ja etupenkissä syntyi rapinaa, joka kuului pienen valkeaksi rapatun kirkon joka sopukkaan ja sai monen vanhuksen hymyilemään kauempana kirkossa, kun mieleen muistui sama tapaus heidän omasta elämästään, hetki, jolloin he olivat itse istuneet tuossa etupenkissä käsissään uudet virsikirjat, joiden lehdet eivät mitenkään ottaneet erkautuakseen toisistaan.

Lisbethistä tuntui sanomattoman hullunkuriselta ja hän oli vähällä nauraa tirskahtaa, mutta muisti samassa kaksitoista ulkoa osattavaa virttä ja tuli hyvin vakavaksi.

— Kunhan vaan Knut ei olisi erehtynyt. Jospa hän ei sittenkään niitä osaa, taikka — Lisbeth kaipeni äkkiä ja tunsi olevansa pyörtymäisillään. — Kunhan vaan Knut ei olisi niin sanonut häntä rauhoittaakseen. Niin tietysti olikin.

»Mä yli tiedän kukkasen —»

Ei, hän ei osannutkaan sitä. Lisbeth istui vaiti, epätoivoisena muiden laulaessa, ja kuuli hyvin vähän virttä seuranneesta saarnasta, vaikka tuijotti niin hellittämättä pastori Fischeriin, että hänestä lopulta näytti siltä kuin pastorilla olisi ollut kaksi päätä vierekkäin.

Hän ymmärsi kuitenkin saarnasta kolme sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen koko ajan. Usko, toivo rakkaus. — Nämä olivat kauneimmat kaikista sanoista ja kaiken tosi kristinuskon ydin, sanoi pastori. Usko, toivo, rakkaus. Usko, toivo, rakkaus. Siinä kolme hyvää lahjaa, kaikki Jumalan antamia. Kun me pidämme toisistamme ja lausumme toisillemme lempeitä sanoja, silloin puhuu meissä Jumala; ja toivo on lahja, jonka Jumala on kätkenyt sydämeemme, jotta kestäisimme kovina päivinä. Ja usko — usko, mitä sanottiinkaan uskosta?

Lisbeth ponnisti hetken ajatuksiaan, mutta ei saanut sitä mieleensä ja oli juuri jättämäisillään koko asian. Mutta silloin pastori Fischer sanoikin uudelleen, että usko on kaikkein syvimmällä meidän sisimmässämme oleva voima, joka auttaa meitä kestämään elämämme koettelemuksissa. Elämä ei ole suinkaan aina helppoa, sanoi hän, mutta kuin uskomme Jumalaan, ei se kuitenkaan ole niin vaikeata, sillä me voimme silloin rukoilla, ja rukous —

Ai, niin, rukous! Lisbethin ajatukset pysähtyivät tähän sanaan. Hänestä tuntui äkkiä, kuin siinä olisi ollut oljenkorsi, johon hän voisi tarttua, ja hän aikoi vakavasti heti paikalla rukoilla Jumalaa, että häneltä kysyttäisiin »Kello lyö», mutta luopui samalla tästä ajatuksesta pitäen sitä lapsellisena ja häikäilemättömänä ja muisti olevansa kohta täysi-ikäinen ja velvollinen vastaamaan teoistaan.

Kohta sen jälkeen Lisbeth seisoi kirkon lattialla sepän Marin vieressä. Poikien takaa, jotka seisoivat vastapäätä tuolirivien ääressä, hän kohtasi Knutin rehelliset, harmaansiniset silmät. Hän näki Knutin nyökäyttävän päätään aivan vähäisen ja ymmärsi hänen tahtovan rohkaista.

Se auttoikin vähäsen. Ketään ei voinut verrata Knutiin. Isä ja äiti olivat kyllä hyviä hekin, hyvin jalosti ajattelevia, hienoja ja helliä, aina, vaikka hän ei sitä aina ansainnutkaan. Ja setä Jens. Hän oli kerrassaan verraton. Aina niin kultuinen ja kärsivällinen, ei vähääkään ärtyisä — eikä mitään sinne päinkään, vaikka oli invalidi. Setä Jens oli rakastettava. Mutta Knut … ei ollut vaan missään tapauksessa ketään, jonka kanssa olisi voinut puhua niinkuin Knutin kanssa, kukaan ei voinut lohduttaa niinkuin hän ja ymmärtää jokaisen sanan. Hän ymmärsi juuri niin kuin oli tarkoitettu. Lisbethin sydän lämpeni, kun hän ajatteli uskollista lapsuudentoveriaan.

Pastori Fischer käveli edestakaisin rippilastensa keskessä kysellen ja saaden vastauksia. Eräs ääni kuului kaikkien muiden yli — sepän Marin. Seppä ja hänen vaimonsa nyökäyttivät ylpeinä toisilleen päätään käytävän kummaltakin puolen, ja seppä ajatteli hiljaa itsekseen, että pappi sentään oli aivan erinomainen opettamaan nuorille Jumalan sanaa, ja viisi kruunua, mitkä Mari oli äskettäin hänelle vienyt, oli varmaan ollut liian pieni summa. Mutta voisihan hän tehdä helpommalla lukot pappilan oviin.

Nyt tuli virsien vuoro. Lisbeth vapisi. Pastori aloitti pojista, ja he saivat kukin lausua yhden säkeistön virrestä »Jo päivä ehtii ehtoollen». Lisbeth seisoi kauimpana tytöistä ja kuuli kauhukseen, että lähinnä seisovilta kysyttiin virttä, »Ylistys olkoon Isän taivahassa.»

Se oli vaikein kaikista. Lisbeth tunsi suurta helpotusta, kun se päättyi sepän Mariin, joka lasketteli vuolaasti viimeisen säkeistön. Samalla päätti seppä, että pastori saa lukot ilmaiseksi, Mari kun luki niin hyvin.

— Kenties Elisabeth tahtoo lukea pienen virren, jonka olemme oppineet, »Kello lyö».

Sepän Mari tiesi sen ainoaksi virreksi, jonka Lisbeth osasi, ja puri tuntuvasti raikasta huultaan, jottei hymyilisi, mutta Lisbeth kyyneltyi ja lausui lyhyen virtensä niin liikutetulla ja kirkkaalla äänellä että kirkkoväki kurotti kaulaansa, ja hänen äitinsä täytyi ottaa esiin nenäliinansa.

Hän ajatteli, että Lisbeth oli ainoa hänen neljästä lapsestaan, joka oli saanut elää ripille asti. Kaksi pientä tyttöä oli kuollut heti synnyttyään, ja pieni kaunis poika muutaman viikon vanhana.

Raskasta oli ollut kestää tämä kaikki. Oli ollut aika, jolloin hän oli luullut sen aivan mahdottomaksi. Hän oli silloin vain toivonut pääsevänsä itse lepäämään pienten hautojen viereen Skovbyn kirkkomaahan. Oli syntistä ajatella niin — mutta niin raskaalta oli tuntunut. Daa taas oli täynnä elinvoimaa, hänellä oli työnsä eikä hän ymmärtänyt.

Mutta lanko — mitä lanko oli ollut hänelle sinä aikana, sitä hän ei koskaan ollut unohtava. Kun lanko ensin tuli heidän kotiinsa onnettomuutensa murtamana, aivan avuttomana halvaantuneen käsivartensa vuoksi, ajatteli hän mielialan kodissa käyvän painostavaksi ja saavansa ristin hartioilleen. Hän oli ottanut sen kernaasti kannettavakseen, sen hän oli tehnyt, Jumalan kiitos. Ilolla hän oli uhrautunut, mutta joka tapauksessa oli hän tuntenyt