Torpan tyttö I Kuvauksia kansan elämästä

The Project Gutenberg EBook of Torpan tyttö I, by Anton Wilhelm Lindgren

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org

Title: Torpan tyttö I Kuvauksia kansan elämästä

Author: Anton Wilhelm Lindgren

Release Date: December 31, 2010 [EBook #34798]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TORPAN TYTTÖ I ***

Produced by Tapio Riikonen

TORPAN TYTTÖ I

Kuvauksia kansan elämästä

Kirj.

A. W. LINDGREN

Hämeenlinnassa v. 1884,

Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.

Tekijän kustantama.

Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni-lukkari oli itse sitä soittamassa.

Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta joka lauvantai- ja juhla-aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekään muulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.

Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisen kuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinen oli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hän kuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.

Ja kun pyhä-aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkään äänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista, joka nyt laskettiin maan poveen.

Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuin iltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Ja seurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.

Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niin jokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainen lakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttui hiljaiseksi.

Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, mutta tyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa ei suinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.

Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut, kuului toinen ja sitte taas kolmas — aina yhdeksän kumahdusta, jotka muistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.

Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkari soittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että — kaikki oli täytetty.

Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi, että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähden että se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.

Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoi samalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.

Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hän kerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estää hänen itsensä soittamasta.

Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellon soittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti sen jälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaan keskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli-kymmenen aikana, soitti hän iltakelloa vähän varhemmin.

Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakunta tarjosi sinne ylhäälle.

Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla, toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas metsät ja kukkulat.

Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.

Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän seurakunnan virkaan pääsi.

Sanoimme ollut. Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.

Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.

Moni piti sitä turhamaisena kun muutamat nostivat lakkiansa iltakellon ensimmäisellä kolkkauksella. Pyhäpäivät ja sunnuntait eivät enää olleet ainoat, joita kansa vietti juhlana. Ja papin saarnat kirkossa ja opetukset lukusioilla eivät olleet ainoat puheet, joita kansa kuulteli.

Niitä oli jo syntynyt lisäyksiäkin, joita nimitettiin kansanhuveiksi. Niissä pidettiin puhetta kansallisuudesta, joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava eläköön ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi eläköön joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Näitä kaikkia oli vanha unilukkari, jonka elämä oli kulkenut tasaista ja hiljaista juoksua, saanut lopulla ikäänsä nähdä ja kuulla.

Hän oli saanut nähdä kansan juhlia, joihin kokoonnuttiin kaukaa ja läheltä, ja häntäkin oli kehoitettu huutamaan eläköön kansallisuudelle.

Mutta unilukkari, joka ei koskaan ollut tottununna huutamaan isoon ääneen muuta kuin mitä virsikirjassa oli, ei taipunut lausumaan hiljaakaan tuota eläköön, joka hänen mielestänsä oli kaikkea järjellistä nuottia vailla.

Hänelle koetettiin selittää, että mailma kulkee edistymiseen päin. Ja sitä ei unilukkari tahtonut kieltää. Sillä hän oli nähnyt, että niinä vuosikymmeninä, jotka olivat kuluneet hänen lapsuutensa ja vanhuutensa välillä, paljon oli tapahtunut, jota ei muuksi käynyt nimittäminen kuin edistymiseksi. Mutta paljon oli tullut lisäksi semmoistakin, joka ei vienyt eteenpäin, vaan vinoon.

Oli suvi-ilta loppupuolella heinäkuuta. Ruislaihot olivat tuleentuneet ja elon korjaamiseen oli ensi viikolla ryhdyttävä.

Tämän kaikki tiesi vanha unilukkari, siellä kun hän kellotapulista katseli kylää. Mutta se katseleminen huvitti häntä sittekin. Sillä alhaalla hän sen näki ainoastaan paikka paikalta; mutta täällä ylhäällä se oli hänen edessänsä yhdellä silmäyksellä.

Hän oli sydämessään kiitollinen hyvän vuodentulon toiveista, niinkuin tietysti jokainen ihminen on, paitsi se, jolla on paljon eloa säästössä aitassaan ja joka sen vuoksi toivoo hintain ylenemistä.

Unilukkari oli kasvanut yhteen seurakuntansa kanssa. Hän kärsei sen kärsimykset ja iloitsi sen ilot. Hän oli sen kanssa nähnyt sekä hyviä että pahoja päiviä.

Hän ei toivotellut hintain ylenemistä — jos hänellä joskus olisi syytäkin ollut. Hän tytyi vuoden markkongiin eikä joutunut kenenkään kanssa riitaan. Eikä kenenkään tarvinnut katsoa häneen sentähden karsaasti. Ja kun hän nyt iloitsi hyvistä vuodentulon toiveista, iloitsi hän pikemmin seurakuntansa puolesta, kuin itse puolestansa, nähdessänsä, että jokaiselle oli tuleva leipää.

Sillä niitä oli ollut joskus ja useinkin aikoja, jolloin monella oli leivästä puute.

Vanha unilukkari tuli alas tapulista ja alkoi astua maantietä kylää kohden. Kirkko ja hautausmaa olivat nimittäin vähän matkaa kylästä, keskellä vainiota.

Tien varrella tapasi hän Siuron rusthollarin, joka oli kylän, miltei koko pitäjän, äveriäin mies. Tämä tavoitteli aidan yli tähkäpäitä ruispellolta, koettaaksensa kuinka tuleentuneita jyvät olivat.

Sitä hän oli jo usein tehnyt. Sillä ei kukaan koko kylässä ollut niin tarkka noudattamaan aikaa. Hän ei laskenut hyvää heinäänsä vanhentumaan korrella vaan niitti sen pois, kun se oli parhaassa voimassaan.

Häntä ennen oli kylässä noudatettu sitä tapaa, että kaukaisemmat niitut ensin korjattiin ja vasta sitte heinä-ajan lopussa kotiniitut.

Mutta Siuron rusthollari rupesi uutta tapaa viljelemään. Hän vei väkensä ensin kotiniituille, joissa voimakkain ruoho ja varhempi kasvu oli. Hän sanoi tahtovansa kunnialla koota parhaat heinävaransa. Ja vasta sitte, kun