Vieläkään hän ei laulanut

By Susanne Fellbrink and Jenni Sainio

Yksinäinen sielu piinaa naisia Sundsvallin kaduilla

Cilla Fallander on aina elänyt musiikille, mutta eräs tapahtuma hänen nuoruudessaan teki lopun hänen alkamaisillaan olevalle laulajanuralleen. Sen sijaan hän tekee töitä Sundsvallin paikallislehden yöreportterina samalla kun yrittää tehdä laulukeikkoja ja pyörittää arkea kahden pienen lapsen ja viikonloppuisin työskentelevän miehen kanssa. Eräänä päivänä Cilla tekee päätöksen: on aika perustaa esiintyjäryhmä ja panostaa musiikkiin täysillä.

Samaan aikaan Sundsvallissa leviää pelko. Tuntematon hyökkääjä on pahoinpidellyt naisia Sundsvallin kaduilla, ja kaksi naista on kadonnut. Cillalle tulee pahaenteinen olo kuin joku tarkkailisi häntä hänen omassa kodissaan. Kun hyökkääjä iskee hänen lähipiiriinsä, Cillan on pakko alkaa selvittää kaupunkia kohdanneita rikoksia.

Unohdetussa talossa, ei kovinkaan kaukana, asuu mies, joka kaipaa seuraa. Jotakuta joka voisi laulaa hänelle. Ja hän on iskenyt silmänsä Cillaan…

Vieläkään hän ei laulanut on ensimmäinen osa musiikkiuraa tavoittelevasta Cilla Fallanderista kertovassa sarjassa. Ruotsalainen kirjailija ja laulaja-lauluntekijä Susanne Fellbrink yhdistelee taitavasti ihmissuhdedraamaa ja trilleriä ja ammentaa kirjoihinsa paljon omista henkilökohtaisista kokemuksistaan showbisneksessä.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9789180345903

Book preview

TORSTAI 19. TAMMIKUUTA

Mies kampasi sängyllä makaavan naisen vaaleita hiuksia. Nainen näytti rauhalliselta, kuin enkeliltä valkoisessa yöpaidassaan. Siniset silmät lepäsivät liikkumatta silmäluomien alla. Ne olivat levänneet jo kauan. Mies olisi halunnut herättää naisen, mutta se ei olisi onnistunut. Naisen ääni ja kaikki sen laulut olivat poissa, mutta ehkä nainen vielä heräisi? Ehkä huomenna? Tai seuraavana päivänä? Hän odottaisi. Hän oli jo pudonnut laskuista, montako päivää oli kulunut.

– Lepää nyt kunnolla, niin sitten kaikki on hyvin, mies sanoi ja levitti naisen kankeisiin käsiin voidetta, joka tuoksui kieloilta. Siitähän sinä pidät, eikö niin?

Mies veti vielä kukkakuvioisen täkin kylmän kehon ylle. Ennen kuin hän poistui, hän sammutti vaaleanpunaisen plyysilampun eikä voinut olla hipaisematta sen hapsuja kädellään. Hän kuljetti kättään edestakaisin. Hapsut kutittivat ihanasti sormia. Hän käveli ikkunan luo ja katsoi ulos kadulle. Korkeat lumikasat melkein peittivät vastapäisen talon, ja ulkona oli yhtä yksinäistä ja hiljaista kuin sisällä, vaikka hän asuikin keskellä kaupunkia. Aivan kuin hän olisi ollut aavekaupungissa.

Olohuoneessa istui Kultakutri. Hänen vihreä silkkileninkinsä kimalsi kauniisti viininpunaista samettisohvaa vasten, ja hiukset loistivat kultaisina hartioiden yllä. Hän näytti kauniilta siinä istuessaan. Jalka toisen päälle nostettuna ja kädet polvella, aivan niin kuin aina.

Oli kestänyt jonkin aikaa saada jalka pysymään paikoillaan.

Chloén tuoksu lepäsi raskaasti huoneessa, ja mies imi sitä sieraimiinsa.

He kauhistelivat yhdessä tv-uutisia. Torille ei tulisi kerrostaloa, ja toimittaja kertoi kaupungilla sattuneesta pahoinpitelyn yrityksestä. Hän vilkaisi Kultakutria ja puraisi palan korvapuustista. Se suli, kun hän painoi sen suulakeaan vasten. Hän maistoi puustia kielellään, sillä palan olisi vetyttävä, ennen kuin hän huuhtelisi sen alas kulauksella kahvia. Tulitikut lojuivat pöydällä, ja hän kumartui eteenpäin sytyttääkseen liekin adventtikynttelikköön, joka oli vielä esillä. Rikin haju sai hänet kaipaamaan oikeaa joulua, ei sellaista kuin viimeksi. Mutta kynttelikkö näytti tyhjältä ilman sammalta. Kaipa hän voisi ostaa sellaisen. Ensi jouluksi.

Uutisten jälkeen hän otti jälleen esiin vanhan gramofonilevyn. Ääni rahisi tutusti, ennen kuin hän sai neulan kulkemaan pyörivän levyn päällä.

Hiljalleen, uinu vaan, kehtoon keinuvaan.

Melodia hiipi huoneen jokaiseen nurkkaan ja sai hänet rauhoittumaan.

Silmäkulmastaan hän näki, miten Kultakutri virnuili hänelle. Mies tönäisi häntä kovaa hartiaan, ja Kultakutri rojahti alas lattialle. Siellä hän saisi olla hetken ja miettiä. Kukaan ei virnuillut hänelle niin.

Sitten hän jähmettyi. Soiko ovikello?

PERJANTAI 20. TAMMIKUUTA

Sydän hakkasi niin, että korvissa jyskytti ja jalat olivat hyytelöä. Mitä he oikein puhuivat? Cilla pidätti hengitystään seistessään Viktorian keittiön oven takana. Hän alkoi hiljalleen ymmärtää parin metrin päässä hänestä käytävän keskustelun merkityksen. Hän ei olisi oikeastaan halunnut kuulla enempää, mutta ei myöskään voinut lakata kuuntelemasta.

– En ymmärrä, miten hän vieläkin luulee, että hänestä tulee joku hemmetin tähti, Viktoria sanoi. Nyt, tuon ikäisenä.

– Näittekö ilmoituksen tänään Sundsvalls Tidningissä? Siinä oli iso, pramea kuva hänestä.

Lisetten lavea Norlannin murre täytti huoneen.

– Onhan se kuitenkin hyvä, että hän yrittää, Pia sanoi. Minua harmitti, että hän luopui kaikesta Henken takia. Hän olisi voinut onnistua.

Cilla nielaisi monta kertaa, mutta sylki kerääntyi uudelleen suuhun Viktorian jatkaessa:

– Luulisi sen riittävän, että Henkestä tulee musiikkituottaja. Täytyyhän jonkun pitää perheestäkin huolta eikä vain leijailla jossain hiton haavemaailmassa. Hänellähän on jo oikea työ, eikö se muka kelpaa?

– Meidän pitäisi varmaan tuntea itsemme tärkeiksi, kun kelpaamme tänä iltana, jos hän vain suvaitsisi saapua, Lisette jatkoi.

Sydän tuntui putoavan raskaasti vatsanpohjaan, ja Cilla puski sisäänsä kyyneleet, jotka olivat matkalla ulos. Ne muuttuivat sisäiseksi itkuksi ja täyttivät kehoa hitaasti. Kuin hän olisi juopunut sisäisesti. Miksi Lisette kuulosti niin vihaiselta? Odottavainen tunne, joka hänellä oli ollut ennen iltaa, katosi yhtä nopeasti kuin sananvaihto ystävien välillä oli tapahtunut vain parin metrin päässä hänestä. Cillan pitäisi nyt suuttua. Pitäisi mennä sisälle ja puolustaa itseään. Mutta hän tiesi, että toimisi tapansa mukaan. Peittäisi pettymyksen hymyllä.

Se oli hänen oma vikansa. Jos hän olisi tullut ajoissa, hänen ei olisi tarvinnut kuulla keskustelua.

Hän peruutti hiljaa ulko-ovelle ja avasi ja sulki sen pamauttaen. Sitten hän nosti kenkiään, jotka hän oli jo riisunut keltaiseksi maalattuun eteiseen. Hän mätkäytti ne puulattialle. Niin hänen olisi pitänyt tehdä ensimmäiselläkin kerralla. Niin hänen olisi pitänyt tehdä aina kaikkialla. Varmistaa, että hänet kuultiin ja nähtiin.

– Haloo, oletteko täällä? hän huusi.

Keittiössä oli hetken hiljaista.

– Olemme keittiössä, Viktoria huusi takaisin.

Sulavat lumihiutaleet olivat sotkeneet ripsivärin Cillan kevyesti punoittavista silmistä, jotka yleensä olivat siniset. Hän kumartui peilin eteen, kostutti sormeaan syljellä ja yritti pyyhkiä mustaa suttua pois iholtaan. Muutama hiussuortuva oli jo karannut ranskalaisesta letistä, jonka hän oli vääntänyt itselleen ennen kuin Henke oli kyydinnyt hänet tänne. Hän vetäisi nopeasti hiuslenkin pois, päästi pitkät vaaleat hiuksensa vapaiksi ja sitoikin ne yksinkertaiselle poninhännälle. Viktorian eteisen lamppu hohti kylmästi kuin loisteputki, ja siinä valossa huomasi selvästi, että Cillan olisi pitänyt käydä kampaajalla värjäämässä tyvikasvu, mutta siihen ei ollut nyt varaa.

Mitä Lisette oli tarkoittanut sillä, että he kelpaisivat tänä iltana? Hän seisoi hetken paikallaan, ikään kuin hän olisi etsinyt henkaria untuvatakille, sitten hän tömisteli vielä lisää keittiöön johtavassa käytävässä. Ehkä sitä, ettei hän ollut päässyt yhteenkään tyttöjen iltaan joulukuussa. Yhdellä kerralla hän oli ollut oikeissa töissään lehden toimituksessa, ja kahdella muulla kerralla oli hän suureksi ilokseen onnistunut pääsemään laulukeikalle joulujuhliin. Mutta kyllähän heidän pitäisi se ymmärtää. Hehän olivat hänen ystäviään.

Hän veti syvään henkeä, istutti hymyn kasvoilleen ja avasi oven, joka oli jo raollaan.

– Anteeksi, että olen myöhässä. Henkellä kesti päästä Tukholman lumikaaoksesta.

– No, mitä mimmi, Viktoria sanoi. Oletpa hienona.

– Kiitos samoin, Cilla vastasi ja huomasi, miten kaikki hymyilivät hänelle.

– Jestas siitä on kauan, kun on viimeksi nähty.

Viktoria nousi ylös ja halasi häntä.

Cilla veti tuolin esiin ja istui alas niin nopeasti kuin pystyi, jotta ei olisi huomion keskipisteenä. Hän veti viinipullon esiin vaaleansinisestä laukustaan ja laski laukun sitten syliinsä. Hän ei mielellään päästänyt laukkujaan silmistään, vaan ne kulkivat aina kuin liimattuina hänen sylissään tai olallaan. Kuin hänen sydämensä, sielunsa ja itseluottamuksensa olisivat olleet niihin sulloutuneena.

Viktoria nosti höyryävän kanapiirakan pöydälle, mutta Cilla oli menettänyt ruokahalunsa. Currymausteen tuoksu täytti huoneen, ja Viktoria kaatoi viiniä Cillan lasiin.

Keho painui kasaan, ja Cilla yritti suoristaa ryhtiään siinä onnistumatta. Kuin kuminauha olisi vetänyt hänen molempia hartioitaan eteenpäin. Aivan niin kuin yksitoistavuotiaana, kun hän oli hävennyt kasvavia rintojaan. Silloin hän oli yrittänyt piilottaa niitä muilta. Nykyään hän yritti piilottaa itsensä kokonaan, vaikka unelmoikin saavansa seistä lavalla. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Keskustelu jatkui, ja vaikka hän yritti osallistua siihen, tuntui kuin häntä ei olisi kuultu. Kuin häntä ei olisi ollutkaan.

Hänen olisi pitänyt jäädä kotiin nyt, kun Henkelläkin oli kerrankin vapaata. He olisivat voineet istua mukavasti sohvalla koko perhe, hän olisi kaivannut rentoa iltaa viime kuukausien kaaoksen jälkeen.

Cilla oli kuitenkin odottanut tätä iltaa. Odottanut, että saisi vihdoin avautua siitä, miten stressaantunut hän oli kaikista kotiongelmistaan. Huonosta taloustilanteesta, työasioista ja uupuneista lastenvahdeista. Mutta myös siitä, miten iloinen hän oli, että muutama yritys Sundsvallissa oli löytänyt hänet uudelleen kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun hän oli ollut poissa parrasvaloista. Hän oli saanut muutaman laulukeikan, ja se oli todella herättänyt hänen kaipuunsa lavalle uudelleen, ja sitä paitsi rahaakin tarvittiin nyt, kun Henke opiskeli. Mutta sen jälkeen, mitä hän oli juuri kuullut, hän ymmärsi, että oli parasta vaieta niistä ajatuksista.

Katse kohdistui Lisetteen, joka puhui paraikaa, mutta Cilla ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain katsoi, miten Lisetten punaiset hiukset lähes sulautuivat terrakotan värisiin verhoihin tämän takana. Kuin koko verho olisi ollut yksi jättimäinen peruukki, ja jossakin keskellä peruukkia pienet valkoiset kasvot tuijottivat eteenpäin vihreillä silmillään.

Mitä hän oli hetki sitten sanonut? Luulee tulevansa tähdeksi. Vai oliko se ollut Viktoria, joka niin sanoi?

Minkä laulun hän olikaan laulanut Lisetten häissä? För att du finns, ehkä? Vai oliko se ollut Kärleksvals? Ei, sen oli täytynyt olla jommankumman lapsen ristiäisissä. Cilla sekoitti toisiinsa kaikki kirkot, joissa hän oli laulanut. Viktorian häät olivat olleet kauhukokemus, kun kanttori ei ollut suostunut säestämään häntä. Hän oli joutunut laulamaan a cappellana, ja kanttori oli antanut hänelle väärän sävelen. Silloin Cilla oli saanut parin minuutin ajan leikkiä oopperalaulajaa. Pelkkä ajatuskin sai posket helottamaan.

Pia ei ollut mennyt naimisiin eikä saanut lapsia, mutta Cilla oli laulanut hänen kolmekymppisillään. Hän auttoi mielellään, jos vain pystyi. Hän voi hyvin silloin, kun hän tunsi olevansa tarpeellinen.

Pian takana puisen senkin päällä tönötti unohdettu joulutonttu ja sen vieressä keltainen posliinikulho, joka näytti tulppaanilta. Sen täytti kolme lasista hedelmäfiguuria. Omena, appelsiini ja päärynä. Cilla hoksasi, että hedelmät jollakin tavalla kuvastivat hänen ystävyyttään noiden kolmen naisen kanssa. Se voisi rikkoontua yhtä helposti kuin lasihedelmät, jos Cilla ei peittelisi sitä pehmeään täkkiin.

Ajatella, jos he olisivat tienneet, että hän oli kuullut kaiken aiemmin. Uskaltaisiko hän sanoa jotain ja pilata kaikkien illan? Ei, riittäisi, että hänen omansa oli jo pilalla.

Kukaan ystävistä ei ollut päässyt helpolla elämässään. Viktorian entisellä miehellä olikin ollut Tanskassa toinen perhe, jota hän oli salannut, Lisettellä oli autistinen lapsi ja Pia ei ikävä kyllä voinut saada lapsia. Kaiken kukkuraksi hänen avopuolisonsa oli jättänyt hänet, kun asia oli selvinnyt. Ei ollut ihmekään, jos heitä häiritsi, että hän, jolla oli mies ja kaksi tervettä lasta, liihotteli vielä jossakin haavemaailmassa ja leikki tähteä. Kuka sellaisesta olisi pitänyt?

– Kippis tytöt, vihdoin juhlitaan.

Viktoria nosti lasia ja vilkaisi pöydän ympärille. Cilla kilisti takaisin ja otti ison kulauksen.

Ehkä hänestä olisi aikanaan voinut tulla tunnettu laulaja. Vaikka siitä oli jo monta vuotta, hän muisti edelleen, miten ihmeissään hän oli ollut, kun eräänä päivänä hänelle oli soitettu levy-yhtiöstä Tukholmasta. Sonny Berg, Ruotsin siihen aikaan tunnetuin levy-yhtiöjohtaja, jonka ympärillä kaikki tähdet parveilivat, oli jostakin käsittämättömästä syystä kuullut puhuttavan hänestä, pikku Cillasta Sundsvallista, ja halusi, että Cilla tulisi koelaulamaan hänelle. Olemme kuulleet, että olet upea laulaja, ja pomoni haluaisi, että tulisit käymään jo huomenna. Me vastaamme lennoista ja hotellista, nainen levy-yhtiöstä oli sanonut.

Cilla oli luullut, että joku pilaili hänen kustannuksellaan, mutta oli kuitenkin soittanut Viktorialle ja kertonut, vaikka olikin ponnistellut peittääkseen, kuinka haltioissaan hän oli. Hän oli jopa pohtinut, menisikö hän oikeasti.

Tietysti sinä menet, tästähän sinä olet unelmoinut, näin käy vain kerran elämässä, Viktoria oli vastannut kannustavasti. Mutta se oli silloin. Ehkä kaikki olisi näyttäytynyt nyt erilaisena, jos hän olisi kertonut, mitä silloin oli tapahtunut. Miksi hän Tukholman fiaskon jälkeen oli päättänyt hylätä laulu-uransa ja tyytyä laulamaan tuttujen häissä ja ristiäisissä. Mutta hän ei ollut koskaan kertonut.

– Ihanaa.

Kolme silmäparia, siniset, ruskeat ja vihreät katselivat häntä yhtäkkiä ja odottivat vastausta. Cilla kiemurteli. Hän ei ollut edes kuullut, mistä he puhuivat.

– Anteeksi?

– Niin, että Henkekö esiintyy taas bändinsä kanssa, Viktoria sanoi ja mulkaisi Cillaa.

– Ahaa, joo, on kiva nähdä heidät taas, Cilla sanoi ja veti tuolia lähemmäs pöytää. Siitä on pitkä aika, kun he ovat viimeksi tehneet jotain yhdessä.

– He ovat niin hyviä, että sitä keikkaa ei ihan helpolla jätä väliin, Pia sanoi ja otti kulauksen punaviiniä. Hän työnsi ylöspäin ruskeankirjavia silmälasejaan, jotka jatkuvasti liukuivat alas nenänvartta pitkin. Hänen uudet ripsensä olivat niin pitkät, että ne hipoivat silmälasien linssejä. Sen täytyi olla epämukavaa.

Cilla veti syvään henkeä.

– Laulan kaupungintalolla torstaina, Cilla sanoi matalalla äänellä ja tajusi, miten säälittävää oli olla kateellinen omalle miehelleen. Tulkaa katsomaan, jos haluatte. Voin järjestää ilmaisliput.

Hän kuuli sanojen livahtavan suustaan, vaikka hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt nöyryyttää itseään enää enempää.

– Olemme silloin reissussa, joten meille ei sovi, Lisette sanoi ja katsoi sitten Viktoriaa ja Piaa. Mutta ehkä te pääsette?

– Valitettavasti emme.

Molemmat vastasivat nopeasti kuin yhdestä suusta. Cilla vilkaisi kelloa, se oli kohta yhdeksän.

– Ymmärrän, että teillä on menoa, Cilla sanoi. Ehkä joku toinen kerta sopii paremmin.

Lisette kaapi rippeet lautaseltaan ja sujautti suupalan punattujen huultensa välistä. Hänen suupielensä osoittivat aina alaspäin, aivan kuin hän olisi aina ollut nyrpeä.

– Muuten, haluatteko mennä katsomaan Mia Skäringeriä ensi lauantaina? Lisette pohti ruoka edelleen suussaan.

Rintaa puristi, ja Cilla otti ison kulauksen vettä.

– Onko se jokin luento? Viktoria kysyi.

– Joo, luulisin niin. Voin katsoa, onko lippuja vielä jäljellä.

– Ehkäpä. Mitä mieltä te muut olette?

Viktoria katsoi ympärilleen pöydässä yrittäen samalla saada vastavaalennettuja hartiamittaisia hiuksiaan pompulalle.

– Valitettavasti en pääse, Cilla vastasi. Esiinnyn sinä päivänä Avenyssä. Muotinäytöksessä.

Hän hymyili huulillaan ja yritti siirtää hymyn myös silmiinsä, mutta ei tiennyt, onnistuiko. Siitä ei ollut montaakaan päivää, kun hän oli kutsunut ystävänsä Avenyn illanviettoon, mutta silloin heillä oli ollut muuta, eivätkä he olisi päässeet tulemaan.

Hiljaisuus kesti hieman liian pitkään, ja hän ymmärsi, että he olivat juuri tajunneet mokanneensa. Viktoria nousi nopeasti ja korjasi piirakan pöydästä. Cilla näki, kuinka hän tarttui tiskirättiin ja alkoi kuivata pöytää vimmatusti. Olivatko he sitä mieltä, että hän oli liikaa esillä? Voisiko se olla syy heidän koville sanoilleen? Hän mietti ilmoitusta, joka oli ollut päivän lehdessä ja jossa hän hymyili leveästi kameralle hiukset laitettuina ja kimaltavaan paljettimekkoon pukeutuneena. Viktoria istui pöytään ja otti palan ciabattaa ennen kuin avasi suunsa uudelleen.

– Katsotaan myöhemmin jotain, mihin pääset myös mukaan, hän sanoi, nosti murusen pöydältä ja työnsi sen suuhunsa.

– Se olisi kivaa, Cilla vastasi, mutta katsoi nopeasti alas laukkuunsa ja oli etsivinään huulikiiltoa. – Onpa sinulla hienot viinilasit. Ovatko ne uudet?

Cilla nosti lasiaan kohti Viktoriaa ennen kuin hörppäsi viiniä.

– Joo, ostin välipäivien alennusmyynneistä. Olisin voinut shoppailla itseni hengiltä.

Ystävykset puhuivat viimeisimmistä alennusmyyntilöydöistään, ja Cilla mietti tapaamista, joka hänellä olisi tiistaina päätoimittajan kanssa. Hän tiesi, mitä asia koski, ja hänen vatsaansa kipristi.

– Kuulitteko muuten, että se oli se Ping Pongissa työskentelevä punahiuksinen, jonka kimppuun käytiin viime viikonloppuna? Pia sanoi. Kaikkia sekopäitä sitä on.

Cilla livisti vessaan ja lähetti Henkelle viestin. Voitko hakea minut nyt? On huono olo.

– Sain juuri viestin Henkeltä, hän sanoi palatessaan keittiöön. August on huonovointinen, joten hän hakee minut hetken päästä.

Häntä hieman hävetti, ettei ollut keksinyt parempaa valetta. Henke olisi luonnollisesti ollut täysin kykenevä huolehtimaan sairaasta pojastaan parin tunnin ajan, jos niin olisi käynyt.

– Sehän tuli yhtäkkiä, Lisette sanoi hämmästyneenä.

– Voi harmi, missaat jälkiruoan, Viktoria sanoi. Päärynänpuolikkaita After Eighteillä.

– Voi, miten hyvää, äidillä oli aina tapana tehdä niitä, kun meillä oli juhlat kotona, Pia sanoi.

– Äh, kuulostaa hyvältä, mutta onpahan teille enemmän, Cilla sanoi ja hymyili.

Kun Henke viestitti olevansa perillä, Cilla puki päälleen ja rämpi syvässä lumihangessa kohti odottavaa autoa. Henke näytti mietteliäältä huomatessaan hänet. Augustin ja Williamin mielestä myöhäinen ilta-ajelu oli jännittävä. He istuivat aivan hiljaa, silmät suurina ja pyjamaisillaan takapenkillä.

– En tiedä, olenko syönyt jotain huonoa vai onko vatsatauti tulossa, Cilla sanoi selittääkseen aikaista iltaa. En halunnut säikäyttää tyttöjä, joten valehtelin, että August olisi huonovointinen, tiedoksesi vain.

He ajoivat hiljaa Sidsjön uusien omakotitalojen ohi. Yksi toistaan suurempien. Toisella puolella järveä loisti valaistu laskettelurinne, kuin jättimäinen valkoinen kieli ojennettuna kuusien välissä. Ehkä he veisivät huomenna lapset sinne laskemaan pulkalla. Sehän ei maksanut mitään. He pysähtyivät huoltoasemalle ostamaan maitoa, Cilla osti irtokarkkia korvaukseksi väliin jääneestä jälkiruoasta ja sujautti pussin laukkuunsa. He ohittivat tyhjän kaupungin, jossa jouluvalot roikkuivat vielä katujen yllä. Suuri lumikasa Olof Palmen torilla kutsui kiipeämään, ja sen pintaan oli muodostunut monien pienten lasten toppahaalareiden kuluttama liukumäki.

– Pallo, August huudahti ja osoitti suurta, valaistua jalkapalloa Idrottsparkenin katolla.

– Aivan, muistatko, kun olimme katsomassa GIF Sundsvallin futismatsia? Henke kysyi.

– Silloin saimme makkaraa ja mehua, William sanoi.

– Voitaisiin varmaan mennä vielä yhteen peliin keväällä, Cilla sanoi, kun he saapuivat autotallin ovelle.

– Joo! pojat huusivat kuorossa takapenkiltä.

Kotona he saivat yhdessä tuumin pojat suhteellisen nopeasti nukkumaan, sitten he lysähtivät sohvalle tv:n eteen. Cilla otti karkkipussin esiin ja kaatoi namit pöydällä olevaan tyhjään kulhoon.

– Etkö sinä ollutkaan huonovointinen?

Henke katsoi häntä ja virnisti.

– Joo, mutta nyt on jo parempi olo, hän sanoi tunkiessaan punaisen autokarkin suuhunsa.

– Ehkä sinulla oli vain ikävä kotiin luokseni?

Henke istui lähemmäs ja kietoi kätensä Cillan ympärille.

– Niinhän se oli.

Hän painoi päänsä Henken hartiaa vasten. Oli ihanaa, kun hän oli kotona, vaikkakin vain pari päivää, Cilla mietti. Pian hän taas lähtisi.

TIISTAI 24. TAMMIKUUTA

–Valitan Cilla, mutta sinun on haettava toista työtä. Emme pysty panostamaan lasten uutislehteen, niin kuin olimme toivoneet, eikä meillä ole muuta päivävuoroa tarjota sinulle.

Päätoimittaja Olof Eriksson risti kätensä pöydälle ja katsoi häntä pahoittelevasti. Cilla huomasi, että vanhanaikainen kirjoituspöytä oli ahdettu täyteen paperipinoja, mappeja ja muutamia likaisia kahvikuppeja. Keskellä sekasotkua oli kuva pienestä tytöstä. Hän arveli, että se oli Erikssonin tytär. Tai ehkä tyttärentytär.

– Ymmärrän, Cilla sanoi ja hymyili varovasti. Tiedänpähän ainakin, mitä tuleman pitää.

Ei, ei, ei.

– Sinulla on tietysti yövuorosi vielä, jos haluat.

– Kiitos. Pitää miettiä, miten järjestän asiat.

Hän yritti nielaista, mutta suu oli kuiva, kuin hän olisi syönyt kymmenen Marie-keksiä. Hän puri itseään poskeen saadakseen syljen erittymään.

– Mieti rauhassa ja palaa asiaan sitten, kun olet päättänyt, Olof sanoi. Minkä ikäisiä muuten lapsesi ovat nyt?

– Toinen on kaksi ja toinen neljä ja puoli vuotta.

– Ymmärrän, että on raskasta, kun miehesi ei ole kotona. Olen pahoillani, että tämä meni näin. Kyllähän sinä tiedät, että sinua arvostetaan, kyse on vain rahasta.

Cilla nousi hitaasti ylös ja työnsi tuolin pöydän alle ennen kuin lähti toimistosta.

Helvetti.

Mitä hän nyt tekisi? Ajatukset vilisivät hänen päässään kuin luikertelevat käärmeet, kun hän käveli pois. Hän oli oikeasti luullut, että olisi saanut toimittajan paikan Sundsvalls Tidningin uudesta lastenlehdestä. Niin Olof oli enemmän ja vähemmän luvannut jo edellisenä kesänä, kun Henke oli päättänyt vastaanottaa opiskelupaikan Tukholmasta. Päivätyö olisi ratkaissut kaiken, ja hän oli kärsivällisesti odottanut ja kärvistellyt yövuorossa toimittajana jo kohta puoli vuotta lastenvahtien vaihtuessa.

Vapisevin jaloin hän ohitti huoneen käytävässä ja käveli kohti portaita. Hän laskeutui huomaamattaan kerroksen liian alas ja päätyi ilmoitusosastolle. Hän joutui kääntymään ja palaamaan takaisin ylös. Kauempana käytävällä hän näki yötoimituksen kollegojen valuvan paikalle ja järjestäytyvän palaveria varten, mutta hänen oli päästävä hetkeksi vessaan pakoon, jotta selviäisi kohtaamisesta.

Hän katsoi itseään peilistä, mutta hädin tuskin tunnisti sieltä katsovan kalpean hahmon. Hän katsoi nopeasti poispäin, istui pöntön kannelle ja yritti vetää syvään henkeä.

Hitto, hitto, hitto. Kaikki hajoaa käsiin. Hän hengitti koko ajan kiihkeämmin, ja huone alkoi pyöriä. Hän ei saisi pyörtyä sinne. Se olisi todella noloa. Hän kumartui ja painoi päänsä jalkojaan vasten, mutta olo vain huononi, ja hän käpertyi sen sijaan lattialle ja nosti jalat ylös pöntön päälle.

– Onko kukaan nähnyt Cillaa? hän kuuli oven toiselta puolelta.

– Näin hänet kyllä aiemmin, tuntematon miesääni vastasi.

Vasta nyt Cilla huomasi ruskeat likaraidat lavuaarin alapuolella ja sitten muutaman lohkeaman katossa. Lamauttava väsymys laskeutui hänen ylleen. Hän meinasi torkahtaa, kuin olisi hypnotisoitunut valkoisen kattolampun voimakkaista säteistä, jotka loistivat suoraan silmiin. Virtsan haju löyhähti hänen nenäänsä, ja hän tajusi kenties makaavansa jonkun pissaroiskeissa. Hän nousi hitaasti ylös kyynärpäidensä varaan ennen kuin uskalsi laskea jalat alas lattialle. Hän kääntyi kontallaan ympäri ahtaassa tilassa ja puuskutti ennen kuin pääsi ylös seisomaan ja sai juotua vettä hanasta.

Silloin hänen mieleensä juolahti. Oliko tämä merkki? Ehkä se oli nyt tai ei koskaan?

Hän nipisti poskiaan herätäkseen ja sai nopeasti väriä takaisin kasvoilleen. Hän oikoi vaatteitaan ja hiuksiaan ja liimasi hymyn kasvoilleen ennen kuin avasi oven ja siirtyi kohti kokoushuonetta.

– Siinähän sinä olet, yövuoron päätoimittaja Gunnar sanoi. Mietimmekin juuri, missä sinä olet.

– Anteeksi, että olen myöhässä, en meinannut löytää parkkipaikkaa tuolla lumikaaoksessa, hän valehteli ja toivoi, että se, joka oli väittänyt nähneensä hänet aiemmin, ei vänkäisi vastaan.

Ajatus, joka oli juolahtanut vessassa hänen mieleensä, pyöri edelleen päässä. Ehkä hänen oli nyt aika panostaa täysillä musiikkiin. Hänhän oli tosiaan saanut useita kyselyjä viime aikoina. Ehkä esitys? Ehkä useamman artistin kanssa? Entä jos hän pystyisi jopa elättämään itsensä esiintyvänä artistina.

– Cilla, ota sinä vitonen tänä iltana, Gunnar sanoi.

Vai niin, hänet alennettiin täälläkin. Hän sai yleensä aina tehdä ensimmäisen sivun, kun Gunnar oli yöpäällikkönä. Mutta se sopi hyvin. Ainakin hän pääsisi aikaisemmin kotiin.

Gunnar kertoi, mitä päivän aikana oli tapahtunut. Aineistot jaettiin toimittajien kesken, mutta Olofin sanat sinun on haettava toista työtä kaikuivat yhä uudelleen hänen päässään kuin mantra. Hän kun oli luullut, että lehti haluaisi panostaa häneen.

Silmiä kirveli, hän räpäytti niitä ja tuijotti aineistoa, jonka hän oli asettanut eteensä kirjoituspöydälle. Hän yritti keskittyä päivän otsikoihin.

– Oletko kuullut mitään uutta siitä lastenlehdestä?

Kollega istui Cillan kirjoituspöydän kulmalle ja selasi pinkkaa urheilutuloksia, jotka hänen pitäisi koota sivulleen.

Cilla kääntyi pois ja teeskenteli etsivänsä jotakin tärkeää paperipinostaan.

– Ei tulekaan lastenlehteä, hän sanoi ja hymyili penseästi kollegalleen. – Ja niin kai on hyvä.

– Mutta… miten sinä sitten selviät? Tarkoitan siis, sinullahan on ollut todellinen lastenvahtikaaos siitä asti, kun palasit äitiyslomalta. Henkehän opiskelee vielä monta vuotta.

– Joo, Cilla vastasi ja alleviivasi samalla täysin epäoleelliset sanat pöydällä olevasta tekstistä. – Kyllä tämä jotenkin järjestyy. Niin kuin aina.

Kollega lähti pois. Cilla nousi ylös ja käveli nopeasti mutta juhlallisesti takaisin samaan vessakoppiin, josta hän oli hetki sitten poistunut, ja oksensi.

Keskiviikko 22. helmikuuta

Cilla kääntyili puolelta toiselle sängyssä niin paljon kuin pystyi, sillä kaksi pientä, lämmintä kehoa oli painautuneena häntä vasten. Oli mahdotonta nukkua, kun ajatukset poukkoilivat pyörremyrskynä hänen päässään.

– Äiti, jano.

August nousi istumaan sängyssä ja katsoi unenpöpperöisenä ympärilleen.

– Haen sinulle vettä kulta, Cilla sanoi ja yritti kömpiä Williamin yli niin sutjakasti kuin mahdollista, varoen herättämästä häntä.

Cilla hapuili pimeässä keittiöön hakemaan lasin vettä. Hän ei halunnut vilauttaa paljaita rintojaan öisille kävelijöille tai naapureille, joten hän ei sytyttänyt valoja päälle. Kun hän avasi hanan ja kurotti ottamaan lasia kaapista, hänen niskakarvansa nousivat äkkiä pystyyn. Hän käännähti nopeasti ikkunaan päin. Ehkä se oli vain harha, mutta hänestä tuntui kuin joku olisi seissyt ikkunan takana ja tuijottanut häntä. Sormet hakeutuivat nopeasti katkaisijalle, ja hän tempaisi käteensä keittiöpyyhkeen ja verhoutui siihen. Valo pisteli silmiä, ja henkeä pidättäen hän pinnisti silmäilläkseen nopeasti keittiön ja eteisen sekä molemmat ikkunat. Siitä oli vain pari tuntia, kun hän oli istunut yötoimituksessa ja koonnut ykkössivun otsikkoa edellisen yön murrosta Skönsbergissä. Se ei ollut kovinkaan kaukana heidän kotoaan, ja se mielessään hän kuuli sydämensä hakkaavan lujaa.

Mutta ei siellä ollut ketään.

Hän huokaisi ja napsautti valon kiinni. Kurottaessaan kohti edelleen valuttavaa hanaa hän tönäisi vahingossa kattilaa, johon oli unohtunut lihakeiton jämät. Kansi paukahti liettä vasten. Korvia vihloi muuten hiljaisessa yössä, ja keiton haju yökötti häntä. Hän asetti varovasti kannen paikoilleen ja laittoi kattilan jääkaappiin. Matkalla takaisin makuuhuoneeseen hän pysähtyi paikoilleen ja painoi selkänsä suojaan nurkkaa vasten. Hän katsoi vielä kerran molempiin ikkunoihin varmistaakseen, ettei siellä ollut ketään. Sitten hän meni nopeasti raput