Vielä liekki roihuaa

By Susanne Fellbrink

Cilla Fallanderilla on jälleen tuhat rautaa tulessa

Cillan perustama uusi juhlahuoneisto, Plan Tre, täytyisi saada kuntoon ennen kuin juhlasesonki pyörähtää käyntiin, mutta Cilla saa huomata, että uuden yrityksen perustaminen ei olekaan aivan helppo homma. Mikään ei tunnu menevän putkeen, ja harmia piisaa niin henkilökunnasta kuin kutsumattomista vieraistakin. Kaiken kukkuraksi juhlatilassa tuntuu kummittelevan, sillä öiseen aikaan ilmastointihuoneesta kuuluu outoja ääniä.

Samaan aikaan Sundvallissa kolme muutakin naista kamppailee omien haasteidensa kanssa. Ylikontrolloiva poikaystävä on ahdistanut nuoren Alvan nurkkaan, eronnut Julia taas yrittää selvityä arjestaan kehittämällä ikävän riippuvuuden, ja leskeksi jääneen Millyn murheena on huumeisiin langennut poika Fredrik.

Cillan, Alvan, Julian ja Millyn kohtalot punoutuvatt yhteen Plan Tre -juhlahuoneistossa ja he joutuvat keskellä arvaamattomia tapahtumia. Sitten eräänä iltana juhlatilan takapihan roskasäiliöstä löytyy ruumis…

Vielä liekki roihuaa on Cilla Fallanderista ja Sundvallista kertovan sarjan neljäs osa. Ruotsalainen kirjailija ja laulaja-lauluntekijä Susanne Fellbrink yhdistelee taitavasti ihmissuhdedraamaa ja trilleriä ja ammentaa kirjoihinsa paljon omista henkilökohtaisista kokemuksistaan showbisneksessä.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Apr 24, 2023
• ISBN: 9789180346269

Book preview

CILLA

Myöhemmin

Pukuhuoneen pöydällä oli tyhjiä viinilaseja ja joulukinkun ja janssoninkiusauksen jämiä. Cillan ympärillä istui muusikoita, ja hänen sydäntään lämmitti.

Miksei hän tehnyt niin useamminkin?

Ottanut aikaa itselleen rentoutuakseen porukalla esityksen jälkeen sen sijaan, että viiletti eteenpäin kuin tuli hännän alla.

Cillasta tuntui kiusalliselta myöntää, että hän oli oikeastaan ilahtunut, kun vuoden jouluesityksen toisella laulajattarella, Klaralla, oli ollut kiire kotiin. Kaikki bändin pojat olivat niin kireitä, kun Klara oli porukassa, eikä se ollut mikään ihmekään, kun tämä teki niin kuin teki ja hyppi sylistä syliin. Nyt kaikki olivat levollisia ja saivat jutella rauhassa, jopa Cillan kanssa, joka muuten useimmiten jäi varjoon. Joidenkin mielestä se oli kummallista, sillä nykyään Cilla ei omistanut ainoastaan esitystä, vaan koko juhlahuoneiston, mutta hänellä ei ollut mitään tarvetta olla huomion keskipisteenä vapaa-ajallaan. Ei niin kuin Klaralla, joka halusi näkyä ja kuulua, missä ikinä olikaan. Mutta sinä iltana Cilla tajusi, miten paljon hän olikaan kaivannut sitä, että sai istahtaa alas, hörppiä vähän viiniä ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Niin illan esityksestä kuin aivan muista asioista, joita tosielämässä tapahtui. Asioista, joita hän oli kaivannut kuluneen vuoden aikana, kun hän oli ollut hautautua työn määrään lähes eristyksissä ylhäällä juhlahuoneistossaan. Hän ei ollut montaakaan kertaa päässyt lähtemään Plan trestä ja voinut pitää vapaata sen jälkeen, kun oli ryhtynyt juhlien järjestäjäksi. Mutta nyt jouluun oli enää kaksi viikkoa, ja hän kaipasi laiskoja päiviä perheensä kanssa.

– Näittekö sen naisen, joka istui lähellä lavaa tänä iltana? kitaristi kysyi. – Hän näytti syövän sinua katseellaan, hän nauroi ja katsoi basistia.

– Joo, olit jo melkein ykköspesällä, rumpali nauroi.

– Hyi hitto, basisti totesi.

– Ottaisiko joku lisää viiniä? Cilla kysyi.

– Ei, nyt minun on lähdettävä, basisti sanoi, ja muutkin nousivat ja alkoivat pukea ulkovaatteita päälleen.

– Kiitos loistavasta työstä taas tänään, Cilla sanoi.

Kun muut olivat lähteneet, Cilla kiersi huoneiston nopeasti läpi, muttei nähnyt tyttöjä missään, joten hän palasi vaihtamaan vaatteitaan. Hetken kiemurreltuaan hän onnistui saamaan kiinni paljettimekkonsa vetoketjusta selkäpuolelta ja antoi sen sitten pudota rahisevaksi kasaksi lattialle. Kun hän vihdoin sai tukisukkahousunsa yltään, hän henkäisi syvään ja päästi vatsansa rennoksi. Hän heitti sukkahousut tuolille ja pelästyi nähdessään itsensä peilistä. Tummanharmaa luomiväri oli valunut silmien alapuolelle, eikä se ollut mikään ihmekään, sillä illan esitys oli tuntunut pitkältä jumppatunnilta. Cilla naurahti ajatellessaan, ettei kukaan muusikoista, joiden kanssa hän oli juuri istunut rupattelemassa, ollut kommentoinut hänen kasvojensa muistuttavan lähinnä pesukarhua. Hän vaihtoi mukavat stretch-housut jalkaansa, heitti paidan päälleen ja käveli toimistoonsa viereiseen huoneeseen. Huoneistossa oli epätavallisen hiljaista, mutta Cilla oletti, että henkilökunta oli keittiössä viimeistelemässä hommiaan.

Kun Cilla alkoi miettiä keittiötä ja kokkia Kristiania, vatsanpohjassa vihlaisi. Tämä onnistui pilaamaan sekä Cillan että muun henkilökunnan fiiliksen, ja Cilla tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Sitä ei voisi enää lykätä. Pikkujouluja oli kuitenkin varattu lähes jokaiselle illalle lähiviikoiksi, eikä Cilla pärjäisi ilman kokkia. Ja miten hän löytäisi uuden, joka ottaisi hoitaakseen niin epätavallisen työtehtävän?

Vaikka Cilla olikin kuullut monia erikoisia tarinoita ravintola-alalta, hän ei ollut koskaan osannut aavistaa, että jonakin päivänä hän joutuisi pelkäämään omaa kokkiaan. Kulunut vuosi oli opettanut hänelle paljon muista ihmisistä ja heidän toimintatavoistaan, mutta ennen kaikkea hän oli oppinut paljon itsestään.

Hän ei todellakaan ollut hyvä pomo.

Päästessään kirjoituspöytänsä ääreen Cilla huomasi, että Julia ei ollut toimittanut illan kassaa tapansa mukaan, joten hän meni keittiöön katsomaan, olivatko Julia ja muut tytöt vielä siellä. Mutta keittiössä oli pimeää ja tyhjää.

Missä kaikki olivat?

Millyn, Alvan ja Julian olisi pitänyt olla siivoamassa viimeisten asiakkaiden jälkiä, mutta ketään heistä ei näkynyt. Cilla käveli tyhjän baarin ohi ja teki kierroksen pimeässä juhlahuoneistossa. Häntä alkoi puistattaa. Pöydät oli selkeästi pyyhitty ja valot sammutettu.

Olisivatko tytöt voineet olla juomavarastossa ilmastointihuoneessa?

Cilla avasi oven. Sielläkin oli hiirenhiljaista, tai niin hiljaista kuin saattoi olla huoneessa, joka oli täynnä tuulettimia ja muita laitteita, mutta mitään liikettä ei näkynyt eikä ääniä kuulunut. Ei edes sitä takovaa ääntä, joka kuului vain öisin, kun Cilla oli yksin huoneistossa. Hän vavahti ja paiskasi oven lujasti kiinni.

Olivatko he todella jättäneet hänet yksin sanomatta sanaakaan? Se ei ollut heidän tapaistaan, etenkään Millyn, joka oli ollut vuoropäällikkönä sinä iltana.

Olivatko he edes lukinneet Storgatanin puoleista sisäänkäyntiä?

Kyllähän heidän se olisi ainakin pitänyt tehdä, muuten kuka vain voisi päästä ostoskeskukseen yöllä. Cilla tajusi, että hänen pitäisi mennä alas tarkistamaan. Varmuuden vuoksi hän otti mukaansa sekä avaimet että sakset ja päätti kulkea portaita. Suuri ja raskas ovi narisi, kun hän avasi sen, ja tuntui kuin hän olisi astunut kauhuelokuvaan, mutta ehkä hän vain panikoi turhaan kuten tavallista.

Cillaa alkoi ärsyttää entistä enemmän, kun hän huomasi, etteivät tytöt olleet edes sammuttaneet kynttilöitä rappukäytävästä.

Herranjestas, siinä rakennuksessa se oli kaikista tärkeintä ottaen huomioon, että koko rakennus oli palanut poroksi muutamaa vuotta aiemmin, ja tytöt tiesivät sen varsin hyvin.

Cilla kumartui nopeasti alas ja puhalsi kynttilän toisensa perään sammuksiin porrastasanteilta. Häntä alkoi pyörryttää, ja hän sai pidellä kaiteesta kiinni, ettei olisi luhistunut. Kun hän lopulta sadan askelman jälkeen pääsi alakerrokseen, hän vilkaisi porraskaiteen yli, ettei kukaan ollut piilossa alhaalla kellarin oven luona.

Se kävi hänen mielessään joka kerta.

Tosin mitä hän olisi tehnyt, jos joku olisi oikeasti seissyt siellä? Juossut kaikki portaat takaisin ylös joku sekopää kintereillään? Cilla hengitti raskaammin, riensi sulkemaan portin ja kääntyi ulko-ovelle päin. Viimeisellä käytävän pätkällä mallinuket tuijottivat häntä tyhjin katsein. Cilla lukitsi nopeasti katseensa suoraan eteenpäin, jottei olisi nähnyt niitä. Niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, ettei ollut yksin ainoastaan juhlahuoneistossa vaan koko ostoskeskuksessa.

Helvetti! hän purnasi itsekseen huomatessaan, ettei mainoskylttiä ja tervapataa ollut nostettu oven sisäpuolelle. Tytöt olivat siis unohtaneet lukita! Cilla astui lähemmäs, ja ovet avautuivat automaattisesti. Ulkona oli pilkkopimeää, ja lunta tuiskusi joka suunnalta. Mainoskyltti makasi kumollaan, ja tervapata paloi edelleen. Storgatanilla oli hiljaista ja autiota jouluvalojen hulmutessa arveluttavasti rakennusten välissä lumipyryssä. Cilla kouraisi nopeasti lunta hyppysiinsä ja heitti ne liekin päälle. Sitten hän kampesi painavan kyltin pystyyn maasta, työnsi sen oven sisäpuolelle ja haki sitten vielä tervapadan. Se savutti vieläkin, eikä Cilla uskaltanut nostaa sitä sisäpuolelle. Entä jos palovaroitin alkaisi huutaa savun takia?

Cilla kaapi lisää lunta käsiinsä ja kumosi ne tulen päälle, kunnes se oli täysin sammunut. Sitten hän viskasi tervapadan nurkkaan mainoskyltin taakse ja huokaisi nähdessään mustuneet kätensä. Yhtäkkiä paikalle tupsahti yksinäinen ja hoiperteleva juhlija, joka katsoi Cillaa hämmästyneenä, kun tämä sähläsi avainten kanssa lasiovien sisäpuolella. Cilla kurotti nopeasti ovien yläpuolelle ylettääkseen lukkoon, eikä uskaltanut hengittää ennen kuin kuuli sen loksahtavan. Hätääntyneenä hän pudotti avaimensa lattialle, ja kun hän kumartui poimimaan ne ylös, hän näki kenkäparin liikkuvan häntä vastapäätä lasin toisella puolella.

– Voisitko päästää minut sisään?

Mies oli kaukana selvästä, eikä Cillaa kiinnostanut tehdä lähempää tuttavuutta hänen kanssaan.

– Valitettavasti olemme sulkeneet, ja jos avaan oven uudelleen, hälytys menee päälle, Cilla valehteli.

– Et kai sinä tahdo, että jäädyn hengiltä? mies sopersi.

– Voin soittaa sinulle taksin, jos haluat. Mutta ei tästä ole kuin kaksisataa metriä taksitolpalle, Cilla sanoi ja osoitti torin suuntaan.

– Hiton ämmä.

Sydän hakkasi kiivaasti.

Cilla kääntyi ja lähti kävelemään rappukäytävän ovelle päin, mutta mies alkoi hakata lasia. Cilla paiskasi oven kiinni perässään ja juoksi raput ylös. Hän ei uskaltanut hengittää ennen kuin oli päässyt huoneistoon ja saanut lukittua sen oven.

Hän ottaisi illan kyllä puheeksi Millyn ja muiden kanssa. Entä jos hän olisi vain lähtenyt kotiin tarkistamatta asiaa?

Cillalle tuli inhottava olo, ja tuntui siltä, että jotain outoa oli tekeillä.

Mitä oli voinut tapahtua?

Cilla käveli baariin pesemään likaiset kätensä ja kokeili sitten soittaa Millylle, mutta puhelu meni suoraan vastaajaan. Sama tuuri jatkui Julian ja Alvankin numeroista.

Baarissa seisoessaan Cilla huomasi, että sekä vaihtokassa että pieni laukku, jossa oli illan tulot, olivat kassakoneen vieressä.

– Mitä hemmettiä, hän kirosi ääneen.

Miten Julia oli saattanut jättää rahat esille?

Oli todella kummallista, että kaikki kolme olivat vain häipyneet, ja miksei kukaan heistä vastannut hänen puheluihinsa?

Kun Cilla käveli ilmastointihuoneen ohi vaihtokassan ja rahapussukan kanssa, huoneesta kuului pamahdus. Cilla hätkähti. Vai niin, nyt se siis taas alkaisi, se takova ääni.

Hän lukittautui konttoriinsa ja istui alas laskemaan rahoja. Jo parin minuutin päästä hän tunsi olonsa aivan liian levottomaksi. Hän halusi vain pois sieltä, joten hän piilotti rahat tavanomaiseen paikkaan, kassiin, joka roikkui koukusta seinällä. Hän veti takin niskaansa, pakkasi tietokoneen reppuunsa ja meni pukuhuoneeseen hakemaan likaiset esiintymisasut pestäväksi ennen seuraavaa esitystä.

Pitkä käytävä matkalla hissille oli hiljainen ja autio. Vessojen mustat ovet tuntuivat uhkaavilta, ikään kuin jokaisen oven takaa olisi pilkistellyt vaaroja. Cilla kiihdytti tahtia. Kävellessään peilin ohi hän vilkaisi itseään. Kuin kuormajuhta, hän ajatteli. Kuormajuhta, jonka kasvot näyttivät pesukarhulta. Keittiötä lähestyessään hän huomasi, että siellä loisti jokin. Valo näkyi alhaalta ovenraosta.

Siellähän oli ollut pimeää, kun hän oli avannut oven aiemmin.

Cilla laski laukut alas ja oli menossa sisään sammuttamaan valoja, mutta matkalla hän oli kompastua jätesäkkiin. Cilla potkaisi sitä. Eivätkö he olleet roskiakaan vieneet?

Nyt korvissa ei enää suhissut, vaan koko pää jyskytti.

Onneksi nyt olisi pari päivää taukoa, ja hän ehtisi rauhoittua. Se saattoi olla hyväkin asia, ettei kukaan tytöistä vastannut juuri nyt, sillä Cilla ei tiennyt, mitä olisi saattanut suustaan päästää. Cilla astui jätesäkin yli ja päästi pitkän rimpsun rumia sanoja suustaan. Cillaa ärsytti monikin asia. Hänen oli käveltävä keittiön toiselle puolelle sammuttamaan valot, ja pakastinkin huusi kuin lentokone. Hän halusi pois sieltä. Heti.

Sammutettuaan valot, haparoituaan takaisin ja avattuaan oven hän nappasi kiinni jätesäkistä ja raahasi sen hissin luo. Se jätti kostean ja pahanhajuisen vanan lattiaan, mutta Cilla ei välittänyt.

Hän heittäytyi hissin napille ja kuten tavallista asettui odottamaan vähän matkan päähän hissin ovesta pulssi korvissa kohisten. Sama virsi joka ilta, kun hän oli lähdössä kotiin. Hän oli kuvitellut, että se menisi ohi, mutta vaikka juhlahuoneiston avaamisesta oli kulunut jo kokonainen vuosi, hän oli edelleen yhtä säikky. Ehkä jopa säikympi kuin alussa. Nyt kun hän tiesi, kuinka monella oli pääsy huoneistoon. Hän ei voinut käsittää, että ne tagit, joilla rakennustyöntekijät olivat aikanaan sinne kulkeneet, toimivat vieläkin. Cilla oli monesti löytänyt asiattomia oleskelemasta tiloista.

Hissin ovet avautuivat, ja Cilla jännitti kehonsa. Hän huokaisi syvään nähdessään hissin olevan tyhjä ja tuuppasi ensin jätesäkin sisään ennen kuin astui hissiin mennäkseen kellarikerrokseen. Siellä oli myös rakennuksen jätekatos, ja se oli ainoa reitti ulos ostoskeskuksesta yöaikaan.

Hissin nytkähtäessä liikkeelle Cilla kohtasi katseensa peilistä ja haukotteli leveästi. Carolan biisi alkoi soida päässä. Se dig omkring, var det det här vi drömde, drömde. E’ det nånting, någonting vi glömde, glömde…

Niin, mistä hän oikeastaan unelmoi?

Cilla kun oli kuvitellut pystyvänsä viettämään enemmän aikaa perheensä kanssa nyt, kun hän esiintyi vain Sundsvallissa. Huono omatunto kolkutti hänen ajatellessaan Augustia ja Williamia, vaikka hän tiesikin, että heillä oli kaikki hyvin iltaisin Henken kanssa. Mutta kun vain joulua edeltävät viikot olisivat ohi, työt helpottaisivat.

Cilla jännittyi uudelleen hissin laskeutuessa kellariin. Mutta jätesäkein, laukuin ja repuin varustautuneena hän totesi, ettei kukaan vaikuttanut olevan murhaamassa häntä sinäkään yönä. Hänen kimppuunsa hyökkäsi ainoastaan voimakas roskien haju. Hän pidätti hengitystään ja käveli nopeasti kohti roska-astiaa heittääkseen sinne vuotavan jätesäkin, jotta voisi vihdoinkin lähteä pois ja hengittää raitista ilmaa.

Jatkuva pelkotila ei takuulla ollut hyväksi aivoille. Cilla oli lukenut jostain, että traumaattinen kokemus saattoi muuttaa aivoja fyysisesti ja voisi vaikuttaa myös hermostoon. Ihminen voisi jumittua taistele tai pakene -tilaan, ja aivot näkisivät vaaroja kaikkialla. Olihan vuosien aikana sattunut kaikenlaista, joten ei se niin kummallista olisi. Ehkä hänen kannattaisi käydä psyko…

Mitkä nuo oikein olivat?

Cilla pysähtyi kesken askeleen, ja ihokarvat nousivat pystyyn.

Hän tunnisti talvisaappaat, joissa oli karvareunus. Miksi joku oli heittänyt ne roskikseen? Ja miksi ne olivat pystyssä reunaa vasten? Cilla meni hitaasti lähemmäs. Oliko joku heittänyt mallinuken roskikseen? Cilla ojensi kätensä reunalle ja sohaisi saappaita.

Ei se ollutkaan mikään mallinukke. Cilla kiljaisi vaimeasti nähdessään veren sormissaan.

Saappaat olivat kiinni.

Ihmisen jaloissa.

Cilla peruutti nopeasti ja kaatui selälleen jätesäkin ja laukkujensa päälle, jotka hän oli juuri laskenut käsistään. Vaikka hän kaatuikin häntäluulleen kovalle betonilattialle, hän ei tuntenut kipua.

Hänen täytyisi päästä pois.

Ulos sieltä.

Heti!

He ehtivät juuri ja juuri piiloon roska-astian taakse. He kökkivät siellä tiiviisti toisiaan vasten niin paikoillaan kuin pystyivät ja pidättivät hengitystään. Meni vain hetki, kunnes he kuulivat tukahdutetun kiljaisun. He sulkivat silmänsä. Jos heidät huomattaisiin nyt, kaikki menisi päin helvettiä. Pahemmin kuin oli jo mennyt.

Miten he selviäisivät siitä joutumatta vankilaan? Murhasta.

Miten hitossa siihen oli tultu?

CILLA

Cilla istui lattialla ja tuijotti verisiä käsiään, ja asioiden laita alkoi valjeta hänelle. Ehkä murhaaja oli vieläkin siellä jossain?

Makaaberi näky ja roska-astiasta sojottavat veriset saappaat saivat hengen salpautumaan, ja keho tuntui halvaantuneen.

Hänen täytyisi päästä pois.

Vihdoin jalat tottelivat, ja Cilla nousi pystyyn ja säntäsi ovelle, joka lennähti auki, kun hän heittäytyi sitä vasten. Hän riensi ritiläportaita alas, mutta toinen korko juuttui ristikkoon, ja vauhti pysähtyi äkisti. Viime hetkellä hän sai kiinni porraskaiteesta ja onnistui välttämään kaatumisen. Hän kuuli oven sulkeutuvan takanaan ja oli tukehtua. Kuin joku olisi kuristanut häntä. Hän kiskoi saapikastaan irti, ja kun korko viimein irtosi, hän heittäytyi kohti ulko-ovea.

Hän oli ulkona.

Syvä henkäys täytti keuhkot hapesta, ja hän pystyi huokaisemaan. Mutta ei kauaa, sillä yhtäkkiä hän tajusi seisovansa yksin pilkkopimeällä kadulla yöllä, ja lähistöllä oli todennäköisesti murhaaja. Niin oli pakko olla. Ei kukaan hypännyt vapaaehtoisesti roska-astiaan pää edellä. Ja verta saappaissaan! Cilla painautui rakennuksen seinää vasten, jotta hänellä olisi näkyvyys joka suuntaan kaivaessaan esiin puhelimensa ja soittaessaan poliisille.

– 112, miten voin auttaa?

– Roska-astiassa on ruumis, Cilla sai sanottua. – Saappaat ovat aivan veressä.

Lopulta hän onnistui selittämään, missä hän oli, ja lopettamaan puhelun. Sydän hakkasi nopeasti. Hän oli löytänyt ruumiin. Kuolleen ihmisen roska-astiasta. Entä jos sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, että hänen henkilökuntansa oli vain kadonnut huoneistosta illalla? Entä jos heille oli sattunut jotain?

Cilla odotti poliiseja paikallaan selkä seinää vasten ja soitti Henkelle. Puhelin hälytti pari kertaa ennen kuin Henke heräsi, ja sitten meni vielä hetki ennen kuin hän ymmärsi, mitä Cilla selitti.

– Eihän tuossa ole mitään järkeä. Näitkö varmasti oikein? Tarkoitan vain, että olisiko joku myymälä heittänyt rikkinäisen mallinuken roskikseen?

– Luuletko, etten erottaisi mallinukkea oikeista, verisistä ihmisen jaloista? Käteni ovat aivan veressä, Cilla lähes kiljui. – Etkö usko minua?

– Totta kai uskon sinua, mutta se kuulostaa vain kamalan epätodelliselta. Hyi hitto. Tulenko sinne? Henke kysyi.

– Joo, Cilla nyyhkytti. – Mutta autohan on minulla.

– Tulen taksilla, mutta voinko jättää pojat yksin kotiin? Vai pitäisikö minun soittaa vanhemmillesi?

– Ehkä on parempi, jos soitan Biancalle ja Robinille. He ovat varmaan olleet baarissa ja ovat ehkä vielä jopa hereillä. He asuvat sitä paitsi myös paljon lähempänä.

– Jos he pääsevät tänne, voisin tulla heidän autollaan keskustaan.

– Soitan, kun olen saanut heidät kiinni.

Kädet tärisivät, ja Cilla pystyi hädin tuskin soittamaan. Bianca vastasi lähes saman tien.

– Miksi sinä soitat keskellä yötä? Onko jotain sattunut?

– Joo, niin voisi kyllä sanoa. Löysin ruumiin roska-astiasta.

– Mistä roskiksesta? Ja mitä tarkoitat ruumiilla?

– Kuollutta ihmistä! Roskiksesta Plan tren alakerrasta.

– Sinä vitsailet!

– Valitettavasti en. Mutta poliisi tulee nyt. Soita Henkelle. Hän tarvitsee apua.

– Helvetti! Luuletko, että hän näki?

– En usko, mutta en ole varma. Tule nyt.

– En kestä tätä. Se on menoa nyt.

– Hiljaa! Ei täällä kuule omia ajatuksiaan, kun huudat tuohon malliin. Minä selvitän asian. Tee vaan, niin kuin sanon, äläkä vikise. Poliisi on varmasti pian täällä. Meidän on palattava ylös ennen kuin he tulevat.

CILLA

Kun Cilla näki poliisiautojen pysäköivän ostoskeskuksen lastauslaiturin viereen, hän rauhoittui hieman. Enää hänelle ei kai voisi sattua mitään?

– Sinäkö soitit? yksi poliiseista kysyi.

– Joo, se olin minä.

– Paleltaako sinua, voimme hakea sinulle viltin? nainen tarjosi.

Cilla nyökkäsi ja tunsi hampaidensa kalisevan. Ystävällinen poliisi palasi pian viltin kanssa ja kietoi sen Cillan ympärille.

– Päästäisitkö meidät sisään ja opastaisit perille?

Cilla nyökkäsi uudelleen ja tajusi, että oli kadottanut puhekykynsä täysin. Hän räpläsi avaintagiaan ja pudotti sen kahdesti lumeen. Kädet tärisivät niin voimakkaasti, että oli vaikea saada näytettyä avainta lukijalle, mutta lopulta hän onnistui avaamaan oven ja päästämään poliisit sisään. He kävelivät hänen perässään ritiläportaita ylös, kunnes he saapuivat seuraavalle ovelle, joka johti lastausalueelle ja jätekatokseen.

– Tuolla, Cilla sanoi ja osoitti roska-astiaa. – Onko minunkin tultava sinne?

– Ei, voit odottaa tässä. Haluaisimme hetken päästä jutella lisää kanssasi. Voisiko joku tulla seuraksesi?

– Mieheni on matkalla tänne.

Cilla istahti kovalle ja inhottavalle ritiläportaalle. Poliisit ravasivat sisään ja ulos ja lisää saapui paikalle. He virittivät eristysteippiä ja puhuivat kovaan ääneen radiopuhelimiin. Ihmiset juoksentelivat edestakaisin hänen ympärillään. Puhelin soi, ja soittaja oli Henke.

– Seison nyt tässä ulkopuolella. Voisitko päästää minut sisään?

Cilla nousi jalat vapisten ja käveli ovelle avaamaan. Siinä mies nyt seisoi, hiukset takussa ja silmät vieläkin unenpöpperössä. Cilla heittäytyi Henken syliin.

– Rakas, eihän tässä ole mitään järkeä, Henke toisti.

Kyyneleet valuivat hitaasti Cillan poskilla, mutta ei kestänyt kauaakaan, kun hän alkoi nyyhkyttää hallitsemattomasti.

– Menisimmekö jonnekin istumaan?

Cilla nyökkäsi ja palasi istumaan rapulle. Sillä he istuivat yhdessä ja katselivat poliisien tekevän työtään.

– Heräsivätkö pojat, kun lähdit? Cilla kysyi rauhoituttuaan.

– He nukkuivat eivätkä huomanneet mitään, kun Bianca ja Robin tulivat.

– OIipa hyvä, että he pääsivät niin nopeasti paikalle.

Cilla näki tutun ihmisen kävelevän häntä kohti ja tunsi poskiensa alkavan helottaa.

– Hei, Cilla, viime kerrasta onkin tovi, mies sanoi ja ojensi kätensä.

– Hei, Mårten, Cilla vastasi ja tarttui käteen. – Tässä on Henke, aviomieheni, hän lisäsi ja kääntyi katsomaan Henkeä.

Mårten ojensi kättään.

– Mårten Glanz, poliisitarkastaja. Tapasimme Cillan kanssa pari vuotta sitten eteläisellä vuorella niiden traagisten murhien yhteydessä, kun jäimme hotelliin jumiin. Miten kauan siitä onkaan, Cilla?

– Siitä täytyy olla lähemmäs kolme vuotta. Kyllä, uutenavuotena tapahtumista tulee kolme vuotta.

– Niin, kiitos, minäkin olin siellä vähän aikaa. Sitä ei ihan äkkiä unohda, Henke sanoi.

– Ei, ei todellakaan, Mårten sanoi.

Cillan mielestä Mårten hymyili vienosti, ja hän tunsi olonsa epämukavaksi.

– Ja nyt on jälleen aika. Olet todellakin aina siellä, missä tapahtuu.

– En kyllä vapaaehtoisesti ainakaan, Cilla sanoi.

– Ymmärrän, Mårten vastasi. – Mutta oli miten oli, voisitko kertoa lyhyesti illan tapahtumien kulusta?

– Minulla on juhlahuoneisto rakennuksen yläkerroksessa, ja kun olin saanut suljettua ja laitettua paikat kuntoon illan tapahtuman jälkeen, olin tulossa heittämään roskia. Silloin näin saappaat. Yritin siirtää niitä, jotta saisin heitettyä jätesäkin roska-astiaan, mutta huomasin, että ne olivat kiinni jaloissa. Saappaat olivat aivan veressä, mutta en tajunnut sitä ennen kuin olin koskenut niihin.

Cilla katsoi käsiään, joissa oli vieläkin verijäämiä, vaikka hän olikin yrittänyt putsata niitä lumessa.

– Okei, voisitko kertoa illasta? Vaikuttiko mikään tai kukaan erilaiselta kuin yleensä, tai käyttäytyikö joku kummallisesti?

– Kaikki oli ihan normaalisti. Oli paljon asiakkaita, seisoin ensin lavalla laulamassa bändin kanssa ja esityksen jälkeen istuin hetken muiden muusikoiden kanssa pukuhuoneessa. Se oli epätavallista, sillä yleensä olen salissa auttamassa. Mutta tällä kerralla istuin siellä aika pitkään ennen kuin muut lähtivät kotiin.

– Tiedätkö, milloin muut muusikot lähtivät kotiin?

Cilla yritti laskeskella, milloin se olisi voinut olla.

– Ehkä yhden aikaan. Hekin istuivat epätavallisen pitkään esityksen jälkeen, mutta meillä oli mukavaa, joten…

– Mitä kautta he poistuvat esitysiltoina?

– Valitettavasti heidän on useimmiten poistuttava tätä kautta, roskiksen kautta, niin kuin reittiä kutsumme. Meidän on kuljettava sitä kautta sen jälkeen, kun Storgatanin sisäänkäynti on suljettu. Mutta en tiedä, mitä kautta he tänään kulkivat. Ovi ei ollut lukossa, kun he lähtivät.

– Milloin yleensä suljette Storgatanin sisäänkäynnin?

– Kun kaikki asiakkaat ovat lähteneet, joku meistä menee alas lukitsemaan, mutta kun poistuin pukuhuoneesta, huomasin, että henkilökuntani oli lähtenyt kotiin lukitsematta ovia. He eivät edes sanoneet mitään lähtiessään, ja se on todella kummallista. Se ei ole heidän tapaistaan.

– Voisitko kirjoittaa listan henkilöistä, jotka olivat tänään töissä, ja antaa heidän puhelinnumeronsa? Sekä muusikoiden että henkilökuntasi.

Cilla nyökkäsi uudelleen.

– Voisimmeko mennä ylös huoneistoon, niin voisin hakea paperini sieltä? Voisin keittää kahviakin, jos maistuu?

– Luulen, että sitä osattaisiin arvostaa, joten mieluusti, Mårten sanoi ja laski kätensä Cillan käsivarrelle. – Onko ylös mentävä hissillä, vai pääseekö sinne jotain muuta kautta?

– Voimme kulkea portaita, Cilla sanoi. – Niin meidän ei tarvitse mennä tuonne, hän jatkoi ja osoitti jätekatosta.

Cilla, Henke ja Mårten kävelivät yhdessä ylös portaat, jotka tömisivät joka askeleella.

– Meillä on vain pari minuuttia aikaa. Varmistakaa, että kaikki tavarat ovat mukananne, ja seuratkaa minua. Pieninkin inahdus niin paljastumme. Kuulen, että he kävelevät juuri nyt ylös portaita. Tossua toisen eteen, mutta hiljaa hitto soikoon!

CILLA

Käveltyään ylimpään kerrokseen Cilla avasi oven ja sytytti valot.

– Oi, onpa täällä hienon näköistä, Mårten sanoi.

– Joo, toki, mutta on ärsyttävää, että porukka pääsee kulkemaan tänne milloin vain, ja yläkerran parvekkeiden ovista sataa lumi sisään, Cilla sanoi ja osoitti tasanteelle, josta ovet johtivat ulos parvekkeille. – Ja täällä haisee viemäri joka ilta seitsemän aikaan ja…

Mårten keskeytti hänet.

– Mitä tarkoitat, että porukka pääsee kulkemaan tänne?

– Vaikuttaa siltä, että puoli kaupunkia pääsee vielä kulkemaan tänne tageillaan, jotka he saivat, kun olivat rakentamassa tilaa. Ja tuolla ilmastointihuoneessa on monen myymälän varastoja, Cilla sanoi ja osoitti ovea.

– Okei, kuulostaa omituiselta, että muut pääsisivät sisään huoneistoosi. Etkö olekin vuokralla?

– Joo, ja olen sanonut siitä monta kertaa, mutta Norrsidanilta on vastattu, ettei se pidä paikkaansa. He ovat sanoneet, että vain minä ja henkilökuntani pääsemme tänne sisälle ja tietysti kiinteistönhoitajat sekä he, joiden varastoja täällä on. Norrsidanilta on myös väitetty, että muut pääsisivät hissiavaimillaan vain suoraan ilmastointihuoneeseen, mutta se ei pidä paikkaansa. Sieltähän pääsee tänne, kun kävelee vain ovesta sisään.

– Sinun pitäisi voida vaatia, että he tekevät asialle jotain, Mårten sanoi, ja Cilla huokaisi.

– Olen yrittänyt jo kohta vuoden.

– Okei, mutta et nähnyt täällä ketään asiatonta tänä iltana?

– Vaikea sanoa, sillä täällä oli niin paljon asiakkaita. En erottaisi, jos heidän joukossaan olisi joku sinne kuulumaton.

– Ymmärrän.

– Mutta niin kuin sanoin, oli todella kummallista, että henkilökuntani lähti täältä sanaakaan sanomatta. Kukaan heistä ei ole vastannut puheluihinikaan.

Cilla nousi ylös ja käveli keittiöön.

– Minunhan oli tarkoitus keittää kahvia, hän sanoi.

– Kirjoita meille lista muiden yhteystiedoista, niin jututamme heitä. Vaikuttiko mikään muu oudolta? Mårten kysyi.

– Ehkä se, että tuolta kuuluu takovaa ääntä melkein joka yö, Cilla sanoi ja nyökkäsi kohti ilmastointihuonetta. – Mutta kukaan ei ole uskonut minua, kun olen kertonut siitä. Et edes sinä, Cilla sanoi ja kääntyi katsomaan Henkeä.

– Mehän olemme istuneet täällä yhdessä monena yönä ja odottaneet niitä vasaraniskuja, mutta silloin emme ole kuulleet mitään, Henke totesi.

– Tiedän. Se kuuluu vain silloin, kun olen yksin. Ehkä olen tulossa hulluksi kaiken sen jälkeen, mitä viime vuosina on sattunut.

– Etkös sinä liittynyt jotenkin siihen kidnappaustapaukseen? Minulla on sellainen muistikuva, että olisit kertonut siitä viimeksi, kun näimme.

– Tarkoitatko sitä Biancan tapausta?

– Niin, se hänen nimensä oli. Se oli ikävä tarina, Mårten sanoi.

– Se päättyi kuitenkin hyvin. Hän on meillä juuri tällä hetkellä vahtimassa lapsia.

– Oletteko pysyneet yhteyksissä?

– Joo, hän on minulle kuin tytär, ja hänhän seurustelee Robinin kanssa, muistatko hänet?

– Njoo, kuka hän olikaan?

– Se on pitkä tarina, mutta tapasin hänet ostoskeskuksen avajaisten yhteydessä pari vuotta sitten.

– Viihdeala ei vaikuta olevan mitään lasten leikkiä, Mårten sanoi ja hymyili pienesti.

– Ei, ei todellakaan, Cilla sanoi ja avasi keittiön oven.

Cilla meni