Pelastajat

By Tapani Bagge

Kuvitteellisessa, etelähämäläisessä Huimalan kaupungissa kuohuu, kun palopäällikkö Eino Räsäsen poika kuolee murhapolton sammutuksissa.Vaikka pelastajakaverit tukevat Räsästä surussa, häntä vaivaa tunne, että murhapolttoa pitäisi selvittää lisää. Räsänen jatkaa tutkimuksiaan palokunnan komiikantäyteisessä arjessa, ja rankan työn vastapainoksi vapaa-ajalla juhlitaan koko porukalla.Kun murhapolttojen sarja jatkuu, Räsänen saa vahvistusta epäilyilleen. Jännitys tiivistyy matkalla kohti totuuden selviämistä ja oikeuden toteutumista.Romaani perustuu Tapani Baggen käsikirjoittamaan Pelastajat-televisiosarjaan, joka esitettiin Ylellä 1990-luvun lopulla. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788728029329

Book preview

Yksi

Oli sekin kesäkuun alku, koivuissa vasta hädin tuskin lehdet. Zippon lieska loimotti auringonlaskua vasten valjusti kuin missä tahansa tusinasytkärissä, olisiko ollut bensa vähissä. Tuli sentään tarttui konjakkipullosta pilkistävään tulilankaan. Liekkimies käänteli pulloa hetken, katseli miten tuli eteni kohti pullonsuuta, ja sitten hänelle tuli kiire heittää. Pullo lensi rikkinäisestä ikkunasta sisään että kilahti, lasiruudun aukko vain vähän suureni. Kuului räsähdys, kun pullo särkyi autiotalon lattiaan, ja ikkunasta näkyi miten liekit hulmahtivat kohti kattoa. Tuli oli ahne…

Hetken päästä Liekkimies huomasi, että hänellä oli vieläkin palava Zippo vasemmassa kädessään. Hän sammutti sytkärin ja irvisti teräskuoreen kaiverretulle palokirveen kuvalle. Huono vitsi, mutta niitähän elämä on täynnä.

Ola veti sarjaa penkissä, palokirveen muotoinen syntymämerkki nousi ja laski oikean käden kämmenselän mukana. Keppi ei saanut silmiään irti siitä, ei edes erityisemmin yrittänyt. Hän tunsi salin, oli viettänyt asemalla monta vapaavuoroa kunnostamalla sitä Olan ja muiden kaverien kanssa vanhasta pannuhuoneesta ja hiilikellarista. Oli moukaroinut väliseinää nurin, kärrännyt muurinjäänteitä pihalle, kuurannut ja maalannut seiniä ja kattoa ja lattiaa, kiinnitellyt peilejä seinälle ja kantanut kamoja sisään. Hän tunsi myös katonrajan ikkunoista näkyvän parkkipaikan, ja hän tunsi Olan. Ola oli hänen paras kaverinsa työajan ulkopuolellakin, parempi kuin yksikään Korihaukkojen kaveri. Naimisiinmenokaan ei ollut erottanut heitä.

Nyt Olan kämmenselkä pysähtyi yläasentoon, se vapisi jo vähän, ja Keppi havahtui auttamaan puntit telineeseen. Ola nousi naama punaisena, otsasuonet pullistellen, ja kysyi:

– Halluuksää Keppi nostaa – vai onks sulla taas se selkä?

Keppi irvisti selkäänsä pidellen.

– Mää yritin eilen harkoisa ottaa levypallon, ja välilevy luiskahti taas paikoltans. Tarttee mennä hierojalle.

– Mää oon nähny sen mimmin, Ola virnuili.

– Et jätkä viittis, Keppi loukkaantui. – Mulla on omakin muija viimesilläns… Kai sää sit tuut kummiks?

– Mihin te viä kummii tarttette, kun vahinko on jo sattunnu?

– Vai vahinko? Keppi sanoi. – Kolmatta vuatta saatiin tahkota ennenku iski kipinää, ja jätkä puhhuu vahinkosta…

Ola nyökkäsi vakavana.

– Mää jo meinasin, että pittääkö jeesata kaveria.

– Kiitä onnees, että mulla on toi selkä. Saisit muuton turpiis…

– Älä unta nää, Ola sanoi ja painui letkunpesuhallin poikki kohti suihkuhuonetta ja saunaa. Naureskeli mennessään.

Korjaamon puolelta kuului vanha rock’n’roll, Jerry Lee Lewis pauhasi suurista tulipalloista. Kepin ei tarvinnut avata ovea, hän tiesi muutenkin millainen näky sen takana odotti: Jari nytkyi musiikin tahdissa pyöreät hitsarinlasit silmillä ja yritti epätoivoisesti saada Triumphinsa etuhaarukkaa kasaan, kipinäsuihkut vain sinkoilivat lattialle ja seinille ja haalareille, otsavoogu ja pulisongit kärysivät. Prätkä oli periaatteessa hieno, aito viisikymmenlukulainen, mutta harvoin toimintakunnossa. Yleensä Jari sai sotkeä töihin vanhalla villarinrämällä, jollei joku muu nelosvuorolainen tarjonnut kyytiä.

Lauantai-iltana yhdeksän jälkeen ei asemalla enää ollut mitään virallista ohjelmaa, pelkkää hälytyksen odottelua vain. Keppi ajatteli poiketa hätäkeskuksessa heittämässä huulta Marilynin kanssa, mutta pysähtyikin ovella kuullessaan keskuksesta karjaisun:

– Ton mä teurastan!

Teukkahan se siellä. Keppi avasi oven koputtamatta ja totesi tilanteen: Teukka oli juuri verenhimon kiilto silmissään syömässä Marilynin tornia lähetillään, ja Marilyn lakkasi kaikessa rauhassa kynsiään.

– Ooksää ny Teukka ihan varma tosta? Marilyn sanoi ja moikkasi hänen ohitseen Keppiä.

Teukka ei ollut huomaavinaan Keppiä. Hän piti vielä Marilynin tornia kädessään, ja niskastakin näki että hän mietti lujaa.

– Totta kai, Teukka sanoi, huomasi sitten miten pitkään Marilyn katsoi. – Kai mä nyt oon… Miksen olis?

Marilyn kuivatteli kynsiään muina naisina, puhalteli niihin eikä vilkaissutkaan enää Teukkaan. Sanoi:

– Muuten vaan. Sää voit viä perruu sen, jos halluut.

Teukka jäi miettimään torni kädessään. Keppi jatkoi matkaa.

Yläkerran portaikon seinällä oli kuusi apinakuvaa: Huimalan palopäälliköt vuodesta 1884. Äijät kylpivät isosta ikkunasta tulvivassa auringonlaskun valossa, ensimmäisillä oli vielä viikset kuin villin lännen seriffillä ja alimpana vinorivissä oli nykyinen peeykkönen, Olan faija. Vaikkei olisi tiennytkään, että Räsäsen Eino oli entinen pappi, sitä olisi voinut epäillä kirkonmieheksi. Ilme oli harras kuin Jarilla Jerry Leetä kuunnellessa tai Cottonia lukiessa.

Onneksi niistä eläintieteellisen museon eläimistä oli päästy. Keppi oli monta kertaa säikähtänyt huuhkajan silmiä, jotka olivat kiiluneet pitkän pimeän käytävän päässä, voikkasalin oven vieressä. Nyt ei tarvinnut säikkyä muuta kuin Äiteetä, se istui yksin telkkarihuoneen mustalla nahkasohvalla ja kutoi jämälangoista riemunkirjavaa sukkaa. Sukan varteen tuli näköjään taas 112.

Telkkari oli auki, Napakympin yleisö taputti itselleen. Keppi lähestyi Äiteetä hiljaa takaapäin. Ruudussa näkyi juuri jonkun onneaan koittavan tärkeimmät tiedot, ja Keppi sovelsi niitä:

– Herra X, palolaitoksen vuaromestari, entinen vappaapainin piirinmestari. Harrastuksena kuronta.

Äitee ei edes päätään kääntänyt, sanoi vain kylmän rauhallisesti:

– Sä tairat Keppi tosissasi haluta kylymään suihkuun?

– Saas nährä, Keppi sanoi, – milloin se meitin hakemus tärppää ja sää pääset tonne telkkariin…

Sukkapuikot kilahtivat hiljaa lasipöydän pintaan, nahkasohva narahti Äiteen noustessa ja Keppi yritti kääntyä pakoon, mutta selkä oli jäykkä ja Äitee isoksi mieheksi ketterä. Keppi tunsi kaivinkonekouran tarttuvan niskaansa, ja sitten häntä vietiin. Jalat eivät paljon tavanneet rappusiin tai lattiaan. Saunan pukuhuoneen ovella hän sai hetkeksi kiinni ovenkarmeista, mutta sitten Äitee otti pari askelta vauhtia käytävästä ja Keppi katsoi parhaaksi pitää siipensä supussa, jotteivät ne katkeaisi.

Ola oli suihkussa, huuhtoi juuri sampoota päästään mutta raotti sen verran silmiään että näki tulokkaat.

– Ai, te tulitte taas.

Teukka mietti pitkään, ajatteli sitten että mitä tässä miettimään, antaa mennä, ja laski Marilynin tornin kädestään pelilaudan vierelle, syötyjen nappuloiden riviin. Samassa hälytyspuhelin soi.

Marilyn tarttui vasemmalla kädellään kuulokkeeseen – nauhuri räpsähti päälle lasioven takana seinustalla – ja siirsi oikealla nopeasti kuningatartaan.

– Shakki ja matti, hän sanoi Teukalle. Ja puhelimeen: – Hätäkeskus…

Teukka tuijotti synkkänä pelilautaa ja tajusi, että peli oli pelattu. Marilynin tornin syödessään hän oli paljastanut oman kuninkaansa, ja Marilyn oli iskenyt heti. Puolella korvalla Teukka kuunteli Marilynin ohi puhelimesta pulppuavaa kiihtynyttä miesääntä, pelkkää sanatonta hätää. Sitten hän säpsähti pystyyn, kun Marilyn painoi hälytysnappulaa ja sanoi rauhallisesti puhelimeen:

– Onkos sillä talolla osoitekin?

Hälytys soi läpi talon, punainen lamppu vilkkui vessoissa ja saunassa ja pesuhuoneessakin. Äitee pudotti Kepin jaloilleen, hänellä oli jo käsi kylmävesihanalla mutta vettä ei vielä tullut. Hän hyökkäsi matkaan kohti autohallia ja sai Kepin peräänsä, selkävaiva katosi hetkessä. Ola sammutti kiireesti oman suihkunsa ja säntäsi pukuhuoneeseen kuivaamaan itseään.

Minuutin sisällä piti autojen olla matkassa ja miesten mukana täysissä varusteissa. Nyt kuului jo Marilynin ääni kaiuttimesta:

– Hälytysilmoitus: Louhitie 12, rakennuspalo. Joku voi olla viä talosa.

Asuntopalot olivat aina pahimpia, varsinkin jos ihmisiä oli vaarassa. Ola kiskaisi pitkän kerraston päälleen, tennissukat jalkaan, puuvillaisen palveluspuvun siihen päälle ja nahkasandaalit jalkaan, juoksi letkunpesuhallin poikki, rappuset ylös, ovesta käytävään, toisesta ovesta autohalliin, potkaisi sandaalit jalastaan, tempaisi villasukat jalkaan, astui latinkiinsa ja kiskaisi tummansinisen paloasun ylleen, säntäsi yksykköselle vetoketjua kiinni vetäen. Teukka oli jo valmiina ykkössammuttajan paikalla, toisella takaistuimella, sovitteli paineilmalaitteiden hihnoja harteilleen ja kulunutta keltaista palokypärää villahupun päälle. Jari haparoi latinkia päälleen pylvään juuresta, hitsauslasit silmillä, ihmetteli varmaan miksei kukaan sytyttänyt valoja. Ulko-ovet oli avattu, Keppi jyräytti dieselin käyntiin ja nosti kytkintä. Äitee tönäisi Jarin suojalasit silmiltä otsalle, Jari töytäisi silmiään siristellen säiliöauton ratin taakse ja Äitee nousi repsikaksi yksykköseen ja tarttui heti radiopuhelimen luuriin.

– Yksykkönen matkalla, Äitee sanoi luuriin samalla kun Keppi polkaisi sammutusauton hallista pihalle.

– Yksykkönen, Marilyn kuittasi, ja hetken päästä Jarin ilmoituksen: – Yksnelonen.

Keppi antoi majakan kieppua ja sirran soida, ohi viuhuva öinen Turuntie välkkyi autiona vanhoine kerrostaloineen ja enimmäkseen kuolleine kivijalkapuoteineen, mitä nyt joku Siwa tai videovuokraamo tai keskikaljabaari toi väriä lamamaisemaan. Teukka ja Ola tarkistivat, että ilma kulki laitteissa eikä kasvo-osa valskannut.

– Hälyytä saku ja puolivakinaaset, Äitee jatkoi mikkiin, – ja ilimoota peeykköselle ja poliisille. Puolivakinaaset saavat tulla ykskakkosella – ykskuutosesta on hydrauliikka taas paskana.

– Selvä, Marilyn sanoi. – Halluukko lähimmät palopostit?

– Anna palaa!

Yksnelosen valot väikkyivät sivupeileissä, Jari pysyi tiukasti tuntumassa. Levinsonin punatiilikolossin kohdalla Teukka sanoi juhlallisesti kuin opas turistille:

– Huimala on vireä teollisuuskaupunki. Kirjastokin toimii Suomen suurimmassa verkatehtaassa.

– Ja se onkin siten suunnilleen ainoa, mikä siä toimii, Ola nyökkäsi.

Tavallisesti hän olisi vielä jatkanut aiheesta, letkauttanut tyhjästä vaneritehtaasta, josta koneetkin oli myyty Venäjälle, tai turkistehtaasta jonka purkamista nuoret anarkistit olivat viime talvena vauhdittaneet valtaamalla sen. Mutta nyt ei huuli oikein lentänyt, olo oli kuin spitaalisella pikkujoulujen jälkeen.

Kunhan ei talossa vain olisi lapsia, niistä ei koskaan tiennyt mitä ne saivat päähänsä, menivät vielä komeroon tai sängyn alle tulta ja savua piiloon ja tunkivat sitten jälkeenpäin uniin, vaikka Äitee kuinka olisi taputtanut olalle ja sanonut että kyllä se siitä ja faija tarjonnut pientä toipumislomaa ja tyhjiä sanoja. Ne se oli oppinut pappisvuosinaan, ennen kuin menetti uskonsa sielujen pelastamiseen ja keskittyi henkiin.

Keskustan liikennevalot vilkkuivat keltaista, Keppi nosti vähän kaasujalkaansa juuri ennen risteystä ja survaisi sen sitten taas lattiaan. Louhitielle oli vielä muutama kilometri, mutta musta savu näkyi jo päätien varresta, 70-luvulla rakennetun ja viime vuosina hiljenneen pienteollisuusalueen takaa.

Äitee jätti tavanomaiset tarinansa väliin, eikä Jari edes yrittänyt laulaa rokkia radiopuhelimeen. Tunnelma oli melkein harras, Keppi vain välillä kirosi alle pyrkiviä pikkuautoja ja esitteli kansainvälisiä käsimerkkejä, jotka eivät kuuluneet kolmivuotisen pelastajantutkinnon oppimäärään. Ehkä niistä oli oma jatkokurssinsa.

Teukka ja Ola joutuisivat ensimmäisinä tuleen. Palopaikan lähetessä he sovittivat paineilmalaitteiden kasvo-osan paikoilleen. Ola tunsi pulssinsa kiihtyvän, kun adrenaliini virtasi suoniin. Hengitys oli kuitenkin pidettävä rauhallisena, muuten paineilma loppuisi ennen aikojaan, tai ensin tietysti menisi varailmalle ja venttiili alkaisi viheltää varoitusmerkkiä.

Valkoinen puolitoistakerroksinen talo oli onneksi pellon laidassa sodanjälkeisen omakotialueen reunalla, vähän erillään muista. Tuli olisi helpompi rajata, kunhan se ei vain tarttuisi rutikuivaan heinikkoon. Liekkejä pilkahteli jo yläkerran ikkunoista, mutta ensimmäinenkään kerros ei ollut vielä täyden palamisen vaiheessa. Talon nurkalla tönötti renkaaton ja lasiton puhkiruostunut linja-auto, päätepysäkillään.

– Yksykkönen kohteessa, Äitee sanoi radiopuhelimeen.

Marilyn kuittasi sen ja Jarin ilmoituksen, Jari kurvasi yksykkösen taakse pihaan, istutuksia säästämättä, ja miehet loikkivat autosta alas, paitsi Teukka joka nappasi ensin tilannekuvan Nikonillaan. Niin hän teki aina, oli tehnyt koko palomiesuransa ajan, toistakymmentä vuotta.

– Perusselevitys ja toinen työjohto uluko-oven eteen! Äitee komensi ja pani ilokseen merkille, että ulkoseinällä olevasta sähkötaulusta lähti katkaistu kaapeli. – Savusukeltajat sisään – sähköt on jo poikki!

Samassa joku tarttui Äiteen hihaan. Hän kääntyi katsomaan ja näki päärynänmuotoisen sänkinaamaisen pikkumiehen, pipo päässä keskellä kesää. Huolirypyt varjostivat verestäviä silmiä, posket riippuivat kuin vihikoiralla mutta pulskempina.

– Aapo, Äitee tunnisti. – Sinäkö se soitit?

– Pelastakkaa Jore, se on mun paras kaverini, Aapo sanoi. – Ja ainoo…

– Mitä tapahtui?

– Mää heräsin tulen rätinnään ja yritin ettii Joren. Olohuaneesa sitä ei näkynny. Mää meinasin mennä kyäkkiin, mutta etteisesä liekit rupes hyppiin silmille. Oli sillä hilkulla, etten mää ittekkii jäänny tonne…

Keppi kytki pumpun päälle yksykkösen keulalla ja Ola purki Teukan ja Jarin kanssa tavaraa rullaovien takaa, selvitti letkuja laukuista ja kiinnitteli liittimiä toisiinsa. Määrätietoiset varohahmot heiluivat rivakasti liekkien verenkarvaista loimotusta vasten.

– Teukka ja Ola! Äitee huikkasi. – Tarkistakaa ensteeks keittiö, poika voi olla siällä!

Teukka nyökkäsi ja kiinnitti suihkuputken letkuun. Ola otti autosta raivauskirveen ja sorkkaraudan ja viittasi Teukan mukaansa ulko-ovelle, he panivat kasvo-osan naamalleen ja tarkistivat tiiviyden ja ilmankulun. Teukka näytti Kepille vesimerkin ulkoportaiden alapäässä. Keppi avasi venttiilin, Ola jerkulla ulko-oven. Hän astui heti pois oven edestä, ja Teukka alkoi suihkuttaa vettä ulos lyöviin liekkeihin: tsut-tsut-tsut, tsut-tsut-tsut.

Taustalla Jari tarttui toiseen letkuun ja alkoi kastella ulkoseiniä ja heinikkoa, jottei tuli pääsisi leviämään. Ola keskittyi kuitenkin siihen mitä Teukka teki, he olivat työpari ja heidän piti voida luottaa toisiinsa. Turvanarua Ola ei huolinut, vaikka Teukka tarjosi sitä ovelle tullessaan; naru olisi vain tiellä, tarttuisi joka paikkaan.

Teukka oli jo saanut liekit talttumaan ovelta. Hän konttasi letkun kanssa sisään ja alkoi suihkuttaa vettä kattoon 45 asteen kulmassa, jäähdytteli palokaasuja. Ola työntyi perässä eteiseen kirves koholla.

Tulipalon keskellä oli luonnottoman hiljaista, kuului vain liekkien rätinä ja kypäräpuhelimen räsähtely ja paineilmalaitteen kohina ja oman sydämen lyönnit ja veden sihahtelu liekkeihin. Yhtäkkiä katosta tipahti sähköjohdon pätkä, jonka päällinen paloi. Teukka sammutti sen ja suihkutti vettä muihin palopesäkkeisiin, Ola käänteli hiiltyneitä huonekaluja kirveen kanssa ja osoitteli taskulampulla valoa. Hiki nousi pintaan. Varusteet suojasivat tulelta niin hyvin, että sen saattoi helposti unohtaa ja hikoilla itsensä kuiviin.

Naulakon alla valokiila osui kytevään myttyyn, päällimmäisenä rei’ille palanut palttoo ja sen alla jotain joka näytti aivan ihmisvartalolta. Ola oli vähällä loikata pystyyn, mutta tajusi sentään pysyä matalana, konttasi vain nopeasti mytyn luokse ja tarttui sitä olkapäästä ja yritti kääntää.

Mytty levisi epämääräiseksi kasaksi enemmän tai vähemmän palaneita vaateriepuja.

Ola huokaisi ja vilkaisi Teukkaan. Teukka nyökkäsi päällään keittiön oveen, joka oli kiinni. Eteinen alkoi jo olla selvä, sikäli kuin savulta näki.

Ola tunnusteli kädellään keittiön ovea ja sanoi hengityssuojaimen läpi Teukalle:

– Ylhäältä kuuma, alhaalta kylmä. Mää avvaan ny.

Ja avasi. Katossa velloi liekkipatja, kuten ovesta oli voinut päätellä. Teukka tsät-tsät-tsätteli kattoon samalla kun he menivät sisään ja sulkivat oven perässään. Rikkinäisestä ikkunaruudusta tuli koko ajan lisää happea liekkien ruoaksi. Verhoista ei ollut jäljellä mitään. Tuli oli tarttunut astiakaappiin, siitä varisi palavia maalinriekaleita lattialle. Ola konttasi taskulampun valossa kohti tiskipöytää, jonka eteen oli kaatunut tuoli. Tuoli oli mustunut muttei palanut, Ola lähestyi sitä kirves ojossa ja hätkähti.

Tuolin takaa pilkisti pieni priimuskeitin. Kaasupullo hehkui tulipunaisena, paine näytti jo pullistelevan teräslieriötä. Se voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Kaksi

Ola näki sen jo silmissään, jostain syystä hidastettuna: teräslieriö repeäisi, paine ruhjoisi tielleen osuvat tavarat ja ihmiset seinää vasten, poksauttaisi ikkunat pihalle, pullistaisi seiniä ja kattoa, voisi romahduttaa koko talon. Samalla hän kuitenkin toimi, jottei niin kävisi, mutta hidastuskuva tuntui jatkuvan. Lihakset reagoivat toivottoman hitaasti, vaikka kaiken olisi pitänyt sujua itsestään, ilman eri käskyä; saappaat oli pultattu lattiaan kiinni, sammutusasu oli muuttunut kankeaksi peltihaarniskaksi, paineilmalaitteet painoivat tonnin, suojakäsineet saman verran kappale, henki ei tahtonut kulkea venttiilin läpi. Kasvo-osan alta pääsi sentään käheä huuto:

– Varo, Teukka – kaasupullo!

Huuto laukaisi lumouksen. Olan saappaat irtosivat lattiasta ja vaatteet päästivät hänet kääntymään, teräspullo heilahti selässä ja iski munuaisiin, mutta sitä ei juuri huomannut, pääasia oli päästä pois huoneesta ennen kuin kaasupullo räjähtäisi. Kääntyessään Ola ehti nähdä, miten liekehtivä maalisuikale leijaili ilmassa astiakaapin ovesta kohti priimusta, ja hän tajusi myöhästyvänsä mutta yritti silti. Hän ehti vielä nähdä Teukan heittäytyvän ovesta eteiseen, ja sitten paine heitti hänet ilmaan.

Räjähdyksen ääntä hän ei enää kuullut.

Päällikkö pysähtyi Fiatinsa vierelle, hän oli juuri ehtinyt nousta autosta ja kysyä Äiteeltä mikä oli tilanne. Äitee käänsi päätään ja avasi suunsa mutta vastaus jäi saamatta, kun talon seinät samassa pullistuivat ja katto nousi melkein ilmaan. Paine heilautti työletkulla talon seiniä kastelevia Keppiä ja Jaria, Äiteekin huojahti ja peeykköseltä lensi lakki päästä. Helle ja Marjamäki olivat vetämässä poliisin keltaista muovinauhaa pihan ympärille, mutta paine tempaisi sen heidän käsistään. Yleisöä ei onneksi ollut vielä nimeksikään, joku laitapuolen kulkija vain, ja toinen samanlainen lähestyi vähän matkan päässä. Puolivakinaiset olivat kuulemma matkalla, vielä heitä ei näkynyt.

Siinä vaiheessa kun pamahdus kuului, ilma oli sakeana tavaraa, laudankappaleita ja ikkunanpokia ja lasinsirpaleita ja sekalaista autiotaloon jäänyttä roinaa, raivauskirves lennähti terä edellä yksykkösen talonpuoleiseen eturenkaaseen, joka tyhjeni surullisesti pihisten. Päällikkö vilkaisi vaistomaisesti omaan kämmenselkäänsä, siinä olevaan palokirveenmuotoiseen syntymämerkkiin. Se oli kulkenut suvussa pitkään.

Sitten, kun talon seinät olivat jo vetäytyneet entiselleen ja katto laskeutunut ja kaikki tuntui olevan ohi, taivaalta jysähti nurmikolle yksinäinen palosaapas, tyhjänä ja räjähtäneen näköisenä.

Samalla hetkellä peeykkönen tajusi, ettei hänen poikaansa näkynyt missään. Hän säntäsi tien laidasta pihaan ja huusi:

– Ola! Missä Ola on?

Tuli oli saanut räjähdyksen ansiosta lisää happea, talo roihusi taas täyttä päätä. Kuistin