Kirottu talo

By Oskar Reponen

Kun Valovuoren perhe vuokraa kesäksi mökin, he haaveilevat rennoista luonnon ääressä vietetyistä päivistä. Puheet siitä, että mökillä kummittelee, tuntuvat Valovuorista hyväntuuliselta hölynpölyltä.Pian Valovuoret joutuvat kuitenkin huomaamaan, ettei mökki ole ihan tavallinen talo. Siellä nimittäin tapahtuu toinen toistaan kummallisempia asioita – tuntuu siltä kuin joku tai jokin yrittäisi ottaa heihin yhteyttä. Erityisen kammottava on vanha räsynukke, jonka silmät liikkuvat itsekseen..."Kirottu talo" on kotimaista kauhua vuodelta 1984.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726461930

Book preview

www.egmont.com

I

Ennustus

Povari

Jo ennen kuin pieni, tumma kupla-Volkswagen pysähtyi portin lähettyville ja nuori nainen astui maantielle moottorin ja valot autosta sammutettuaan, Helmi Lehtonen tiesi tehneensä hirvittävän erehdyksen suostuessaan ottamaan naisen vastaan.

Mutta kun nainen oli Hämeenlinnasta saakka ajanut hänen luokseen tänne Espoon synkimpään korpeen ystävättärensä antamien ohjeiden mukaan pelkästään sopiakseen vastaanottopäivästä, ei vanhus ollut voinut kieltäytyä.

Mutta jo silloin hän oli tuntenut jonkin pahan läsnäolon huoneessa. Häntä oli palellut ja se oli aina Pahan merkki. Hän oli yrittänyt torjua naisen kertomalla olevansa vanha, sairas ja väsynyt, mutta nainen, joku Toini, oli kärttänyt päästä hänen luokseen niin kauan, että Helmi Lehtonen oli lopulta käskenyt tätä tulemaan viikon päästä.

Nyt se viikko oli kulunut.

Kun vanhus näki auton, hän värähti pelosta. Näin ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Hän ei ollut koskaan aiemmin pelännyt ketään asiakastaan. Ja hän oli ennustanut elämänsä aikana varmaankin tuhansille ihmisille.

Mutta tämä nainen henki jotakin pahaa.

Vanhus lisäsi risuja ja kuivia oksia hellanuuniin. Lähes huoneen korkuinen peltiuunikin oli täynnä palavia, räiskähteleviä halkoja. Huoneessa oli oltava lämmin. Muuten ei ennustaminen onnistuisi.

Helmi Lehtosen mökki nökötti synkän metsän keskellä. Merelle ei tuosta yksinäisestä, ränsistyneestä, yksikerroksisesta puutalosta ollut pitkä matka. Helmi Lehtonen oli tottunut aaltojen kohinaan. Tänä iltana meri hengitti harvinaisen syvään ja hitaasti huokaillen, ja kaasupyörteet kehittivät korkeajännitteisiä sähkövarauksia kunnes ilma tuntui olevan räjähtämäisillään. Kauempana merellä salamat jo halkoivat avaruutta ja laskemaisillaan oleva aurinko oli ajat sitten vetäytynyt tummanpuhuvien, salaperäistä uhkaa henkivien pilvimassojen taakse.

Vanhus istahti keittiön kuluneen, pyöreän pöydän ääreen. Sen valkoinen maali oli jo ajat sitten lohkeillut pois. Se oli nyt likaisenruskehtava.

Kuin vanhus itse.

Povari oli lyhyt, hänen vartensa reumatismin köyristämä. Hänen uurteiset kasvonsa olivat yleensä ystävälliset, ja pieni, suippo leuka väpätti hauskasti hänen puhuessaan.

Mutta nyt hän ei ollut ystävällisen näköinen.

Hän tiesi aina etukäteen jotakin. Jo ennen kuin asiakas tuli sisälle. Yleensä he olivat aivan tavallisia ihmisiä. Mutta pian saapuva nainen toisi tullessaan pimeyden voimia hänen taloonsa.

Ne voisivat kenties tuhota myös hänet, Helmi Lehtosen.

Hän oli todellakin väsynyt. Hän ei enää ottanut vastaan juuri ketään. Oli raskasta nähdä surullisia ihmiskohtaloita. Oli hirveätä tietää kammottavia asioita etukäteen. Voimatta estää niitä. Monet halusivat tietää kuolinpäivänsäkin. Sitä ei vanhus koskaan suostunut sanomaan. Ihmisen ei ole hyvä tietää sellaista. Se oli asioita, jotka Jumala säätää. Helmi kertoi hyvin vastenmielisesti ikävistä tapahtumista. Oli näet olemassa suggestionkin mahdollisuus. Jos hän kertoisi jollekin neitoselle, ettei tämä läpäise jotakin tenttiä, se veisi tytöltä kaiken uskon. Eikä hän ehkä viitsisi enää keskittyä opiskeluun. Kun kerran ennustaja oli sanonut kaiken menevän huonosti. Ja kuitenkin ihminen voi oman tahtonsa voimalla muuttaa pieniä vastoinkäymisiä, joita kenties kortit näyttäisivät.

Ovelta kuului koputusta.

Helmi Lehtonen odotti. Alle kolmenkymmenen ikäinen nainen astui hetken kuluttua sisälle. Vieras oli pukeutunut tummaan pikkutakkiin ja nilkkoihin ulottuvaan mustaan hameeseen.

Helmi Lehtonen nousi vaivalloisesti pystyyn. Hänellä oli yllään ruskea, kulunut villahame ja jaloissaan vaaleankellertävät puukengät. Sekaisten hiustensa ympärille hän oli sitaissut tumman huivin. Helmi olisi halunnut paeta.

— Tervetuloa nyt sitten, vanhus sanoi ja ojensi reumatismin runteleman kätensä. Vähänkin koleassa säässä hänellä oli vaikeuksia sormiensa koukistamisessa. Ne olivat aivan jäykät. Siksikin eukko piti tupasensa lämpimänä. Pyöreän pöydän yläpuolella oleva lämpömittari näytti kahtakymmentäviittä astetta. Vanhus keinutti vartaloaan edestakaisin ja kehotti vierasta käymään peremmälle. Tulija ripusti takkinsa oven pielessä olevaan naulaan. Vanhus laahusti jäykillä jaloillaan pöydän ääreen ja tutki hetken vierastaan mustasankaisten lasiensa takaa. Tämä nainen on Pahan vallassa.

Helmi Lehtosella oli taas huono olo.

Toini Vaskio oli povarilla ensimmäistä kertaa. Hänen ystävättärensä oli kehunut tätä tietäjää maasta taivaaseen ja piirtänyt Toinille selvän ajoreitin näkijän mökille. Eukko ei ollut kuitenkaan ottanut heti vastaan. Hänellä oli ollut joku toinen asiakas ja hän oli käskenyt Toinin tulla viikon kuluttua. Pitkän miettimisen ja vastustelun jälkeen. Tuntui kuin vanhus olisi jotenkin halunnut torjua hänet.

Toini käveli vanhuksen perässä pöydän ääreen.

Eukko sanoi olevansa jo lähes kahdeksankymmenen ikäinen. Siksi hän ei enää ottanut uusia asiakkaita.

Joskus nuorempana oli toisin. Silloin luonani kävi toistakymmentä ihmistä päivässä.

Toini vilkuili ympärilleen.

Eukko ei ollut varmaan siivonnut viikkoihin. Tupa oli epäsiisti ja liian lämmin. Perällä oleva ovi johti kai vanhuksen makuuhuoneeseen. Muita huoneita tässä röttelössä tuskin onkaan, Toini arveli. He istuivat toisiaan vastapäätä puhumatta hetkeen mitään.

Sitten vanhus sanoi: — Tehkää olonne mukavaksi. Rennoksi. Yrittäkää olla ajattelematta mitään. Tyhjentäkää mielenne kaikista maallisista ongelmistanne.

Helmi Lehtonen peitti pöydän likaisenharmaalla, pitsireunaisella liinalla.

Häntä värisytti. Hän työnsi alahuulensa pitkälle ja katsoi vierastaan. Hän ei pitänyt tästä. Oikeastaan hän vihasi ja pelkäsi. Sitten hän kohautti olkapäitään ja nousi. Hän lonksutteli puukengissään lähellä olevan piirongin luo ja otti — hiukan kurottautuen, varpailleen nousten — sen päältä silkkipussin. Sen suun ympärillä oli punainen nauha. Hän avasi sen hitaasti kankeilla sormillaan ja otti sitten pussista esille uudenuutukaisen korttipakan. Sitä ei ollut koskaan aiemmin käytetty.

Oikeastaan povarin pitäisi aina käyttää uutta, käyttämätöntä pakkaa. Mutta tuskinpa monetkaan niin tekevät. Minulla on toistakymmentä käyttämätöntä korttipakkaa, tarokkipakkojakin monia, tuolla kaapin päällä. En minäkään aina ota esille uutta pakkaa, mutta nyt teen sen. Kun tulitte niin kaukaakin. Ja muutenkin... Eukon silmät nauliutuivat taas Toiniin, ja hän lisäsi tyytymättömät juonteet suupielissään:

Minä saan aina etukäteen tiedon siitä, mitä on tehtävä. Se kerrotaan minulle unessa edellisyönä. Minä... eukko epäröi hetken ryhtyen sekoittamaan kortteja hitaasti, perusteellisesti, — minulle sanottiin, että tänään tulee vähän erikoinen asiakas. Silloin otan aina silkkipussista uuden korttipakan.

Yhtäkkiä eukko kalpeni ja jäi tuijottamaan kauhistuneen näköisenä Toinin pään yläpuolelle.

Joskus, hyvin harvoin, kävi näin.

Silloin tällöin povari näki asiakkaansa pään yläpuolella auran. Nyt oli sellainen päivä.

Häntä vastapäätä istuvan naisen pään ympärillä oli pikimusta rengas. Vain hetken. Sitten se katosi.

Se merkitsi kuolemaa.

Lyhyen ajan kuluttua aura taas palasi.

Ja katosi uudelleen.

Toini Vaskio katsoi hämmästyneenä povaria.

Hän vilkaisi taakseen ja yläpuolelleen, mutta ei nähnyt mitään erikoista.

Minä... muistin vain erään ikävän asian, Helmi Lehtonen selitti hämillään. Hän ei kertoisi aurasta asiakkaalleen. Hän jatkoi silkkipussia availlen:

Kortteja olisi aina pidettävä silkkipussissa.

Toini Vaskio nojautui taaksepäin vihertävässä nojatuolissaan. Se oli hiukan epämukava: sen jouset pullistelivat epäilemättä vanhuuttaan hänen allaan. Pian ne työntyisivät jo pahoin kuluneen kankaan läpi. Toini toivoi, ettei se tapahtuisi vielä tänään.

Toini Vaskio oli lyhyehkö ja hoikka. Tummansininen samettitakki myötäili tiukasti hänen muotojaan, jotka olivat hänen kokoonsa nähden varsin uhkeat. Hänen hiuksensa olivat kuparinruskeat ja silmänsä siniset. Hän siristeli niitä usein kirkkaassa valossa. Keväisin ja kesäisin hän aina käytti aurinkolaseja. Joku olisi voinut kuvitella Toinia likinäköiseksi, mutta todellisuudessa hän näki tarkemmin ja pitemmälle kuin useimmat uskomatkaan. Hämärässä hänen silmänsä näyttivät mustilta.

Tuvan katossa olevan lampun eukko oli sammuttanut, mutta keskellä pöytää paloi kaksi valkoista kynttilää, jotka heittivät mustia, väräjäviä varjoja seinille pienestäkin ilmavirrasta. Siihen riitti pelkkä huokaus tai hengähdys, sillä molemmat naiset istuivat aivan kynttilöitten edessä.

Ulkona satoi jo. Tuuli ajoi sadetta puiden latvojen yli ja ravisteli rajusti niiden oksia.

Sitten sade lakkasi aivan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Pilvet pirstoutuivat hajanaisiksi repaleiksi. Talo erottui nyt ohikulkijan silmiin entistäkin synkempänä, pelottavampana ja yksinäisempänä punertavaa taivasta vasten.

Eukon kasvot olivat syvillä, pitkillä, pystysuorilla uurteilla hänen antaessaan Toinille ohjeita: — Teidän on nyt rentouduttava kunnolla. Älkää puristelko käsiänne nyrkkiin. Lämmintä täällä on tarpeeksi ja se on tärkeä seikka kaiken onnistumiseksi. Minä istun selkä pohjoiseen päin ja teidän on oltava juuri siinä. Selkä etelään, vanhus selitti. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan hiessä. Hän poisti pakasta kaikki kakkoset, kolmoset, neloset ja viitoset ja sekoitti kortit uudelleen sen jälkeen. Sitten hän ryhtyi latomaan niitä pyöreän pöydän keskelle.

— Te itse olette herttarouva, hän sanoi. — Teen teille tähtikuvion. Hän asetti herttarouvan kuvapuoli ylöspäin tähden keskustaksi. Sitten hän sekoitti taas pakan. Hän ojensi sen Toinia kohti. Hän kehotti tätä nostamaan pakkaa vasemmalla kädellään. Toini teki työtä käskettyä. Eukko asetti Toinin kädessä olleet kortit alimmaisiksi, pakan alle, ja poimi sitten pakasta ylimmäisen kortin, keskeltä yhden sekä alimmaisen kortin. Ne hän asetti kuvapuoli alaspäin herttarouvan päälle.

Nämä kertovat sitten kohtalonne, eukko selosti.

Toinia värisytti ja hiukan pelotti.

Tässä on kolme kierrosta ennen kuin tähti on valmis. Mutta keskellä olevat kortit ovat tärkeimmät.

Vanhuksen kädet tuntuivat koko ajan vetreentyvän. Hän otti pakasta kortteja tietyssä järjestyksessä. Ensimmäisellä kierroksella hän pani yhden kortin heti herttarouvan yläpuolelle, sitten alapuolelle, seuraavaksi suoraan vasemmalle, suoraan oikealle, edelleen vinosti ylöspäin vasemmalle, vinosti alaspäin oikealle, vinosti ylöspäin oikealle ja vinosti alaspäin vasemmalle. Sen jälkeen toinen rivi — taas kahdeksan korttia — samassa järjestyksessä. Kolmannella kierroksella povarieukko asetti ensin kortin herttarouvan yläpuolelle ja sen jälkeen järjestyksessä toinen toisensa perään myötäpäivään muut kortit herttarouvan ympärille ulommaksi renkaaksi.

Jäljellä olevista korteista eukko sitten otti neljännen ja kahdeksannen kortin ja asetti ne kuvapuoli alaspäin tähden viereen.

Viimeiset kuusi korttia vanhus siirsi sivuun pöydän reunalle.

Sitten hän rupesi mutisemaan itsekseen ja nostelemaan sekä kääntelemään kortteja.

Välillä hän huokasi syvään.

Kaikki eivät tulkitse kortteja samalla tavalla. Mutta minulla on kirjoja, jotka selostavat tarkasti kunkin kortin numeerisen, käytännöllisen, psykologisen, psyykkisen, vaikutuksellisen ja käänteisen merkityksen.

Toini katsoi hiukan ihmeissään povarimummoa.

Hänestä tuntui oudolta, että tällainen oppimaton, epäilemättä vain kansakoulun käynyt yksineläjä käytti niin asiantuntevaa kieltä. Mutta kaiketi eukko oli todella tutkinut alaansa.

Ja kun yleismerkitys on kaikilla kuudella tasolla edes suunnilleen sama, ollaan lähellä totuutta.

Eukon kurttuiset, reumatismin runtelemat kädet koskettivat nyt tiukasti määrätyssä järjestyksessä tähtikuvion kortteja. Hän räpytteli hetken silmiään.

Miehenne on rintamalla. Mutta hän palaa sieltä elävänä. Hän ei edes haavoitu.

Eukko katsoi odottavasti Toinia.

Toini nyökkäsi.

Kyllä, mieheni Antero on rintamalla. Eikä hän ole ainakaan toistaiseksi haavoittunut. Hän on juuri nyt lyhyellä kotilomalla. Huomenna hän palaa yksikköönsä.

Eukko vilkaisi Toinia tyytyväisenä. Mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat. Hänen silmiinsä tuli miltei pelokas ilme.

Mutta tässä on myös ikäviä kortteja. Vieläpä herttarouvan lähellä. Lisäksi yhdistelminä kortit eivät lupaa hyvää. Aluksi kaikki näyttää menevän hyvin, mutta myöhemmin, kenties vuosien kuluttua, on odotettavissa pettymyksiä ja kyyneleitä. Ihmissuhteet kiristyvät jo pian. Psyykkisellä rintamalla syntyy okkulttisessa mielessä uhkaava tilanne. Ketjun heikoin rengas olisi nopeasti johdatettava oikealle tielle. On varottava jokaista tekoa, joka voi laukaista koko tulevaisuutta synkentävän tapahtumaketjun. Elämänne on nyt hiukan ahdistavaa. Jokin harras toivomuksenne ei toteudu.

Onko teillä lapsia?

Toini ravisti päätään. Pala nousi hänen kurkkuunsa.

Tukka hapsotti yhä sekaisempana ja kosteampana povarin otsalla.

Yhtäkkiä hän tunsi lämpötilan laskevan.

Hän vilkaisi mittaria: kaksikymmentäkaksi astetta. Vanhusta värisytti. Ei viileys, vaan pelko. Jokin vei energiaa tästä huoneesta. Jotakin oli pahasti vinossa. Jokin vei lämpöä voimistaakseen itseään. Voidakseen tehdä — pahaa. Hän oli kokenut tällaista aiemminkin ja se oli aina merkinnyt hänen asiakkaalleen hirveitä koettelemuksia.

Useimmiten kuolemaa lyhyen ajan sisällä.

Toini Vaskio ajatteli sillä hetkellä äitiään, joka oli myös jonkinlainen poppamummo. Siksi häntä kutsuttiinkin Pohjois-Karjalassa. Äiti teki yrteistä ja mistä lie mönjistä sekoituksia, joilla hän paransi tauteja, ja hänet tunnettiin myös hyvänä verenpysäyttäjänä. Mutta sitten äiti sekosi tai paha henki sai hänet valtaansa ja hän tappoi eräänä päivänä fileerausveitsellä naapurin emännän, joka syytteli häntä noituuden harjoittamisesta. Äiti istui ensin jonkin aikaa vankilassa ja passitettiin sitten mielisairaalaan. Kummallista, hän ei ollut ajatellut äitiään pitkiin aikoihin...

Saatte lapsen, mutta ette itse synnytä sitä, povari jatkoi.

Ja lisäsi eteenpäin kumartuneena: — Te koette lähiaikoina jotakin pelottavaa. Pääsette sen yli vain ankarien ponnistelujen jälkeen, mutta se väikkyy aina taustalla. Tuossa herttarouvan vieressä on patakymppi ja toisella puolella patayhdeksikkö.

Helmi Lehtonen katsoi Toinia pitkään.

Kun nämä kaksi korttia ovat tässä asennossa toisiinsa nähden, se voi merkitä hyvin pahaa...

Mutta ei aina, hän muisti korjata lipsauksensa nopeasti.

Toini Vaskio katsoi eukkoa suoraan silmiin. Pistävästi, vaativasti, haastavasti.

En matkustanut tänne asti kuunnellakseni arvoituksia. Antaa tulla vain. Kyllä minä sen kestän. Minua ei tarvitse sääliä. Äitinikin oli sellainen...hm.. tietäjä. Noidaksikin häntä kutsuivat.

Vanhus ymmärsi nyt kylmyyden syyn.

Hän vilkaisi neliruutuisesta ikkunastaan ulos.

Puutarhassa oli jo miltei pilkkopimeää. Tuuli kahisutti puiden latvoja metsänrajassa. Hiiskumaton, jähmeä hiljaisuus oli laskeutunut huoneeseen. Naisten raskas hengitys sai kynttilöitten liekit lepattamaan ja heittämään seinille sinne tänne poukkoilevia mustia, aavemaisia varjoja.

Lopulta eukko katsoi tuuheita, harmaita kulmakarvojaan kohottaen pitkään Toinia. Suoni povarin kaulalla sykki näkyvästi ja hän kosketti kädellään Toinia. Vanhuksen käsi oli kostea kuin koiran kieli.

En mielelläni kerro kaikkea, mitä näen. Se voi muuttua asiakkaalle suggestioksi. Ilman sitä hän kenties voisi voimakkaalla, vapaalla tahdollaan muuttaa näkemäni kohtalon kulun toisenlaiseksi.

Haluan silti kuulla kaiken, Toini sanoi huulet ohuena viivana.

Eukko kohautti olkapäitään alistuvasti.

Hyvä on, mutta muistakaa, että varoitin teitä. Lyhyesti sanoen: ympärillenne on kerääntynyt miltei kaikki paha, mitä pakasta löytyy. Korttien järjestyskin on pelottava. Olen vain harvoin nähnyt näin synkkää tähteä. Ympärillänne on sairautta, kuolemaa, epätoivoa ja lisäksi jonkinlaista hurjaa kauhua. Se melkein saa teidät järjiltänne. Muutatte asuinpaikkaa, kauas pois, mutta pelko seuraa teitä koko elämänne ajan.

Eukko nousi ja otti kaapin päältä tarokkikortit.

Erikoistapauksissa käytän sekä tavallisia että tarokkikortteja. Silloin kun asiakkaan kohtalo näyttää hyvin mystiseltä ja... eukko empi hetken etsiessään oikeaa sanaa — masentavalta. Sanotaan vaikka niin. Jos tarokkikortit kumoavat tavallisten pelikorttien ennustuksen sisällön, on valittava kultainen keskitie, eukko lisäsi ja jatkoi:

Ostin nämä eräältä merimieheltä. Ei näitä juuri näiltä leveysasteilta saa. Tarokit eroavat tavallisista korteista muun muassa niin, että ne eivät kerro mitä tapahtuu, vaan miten jokin asia saattaa ilmetä. Ne osoittavat myös mikä voima on toiminnassa ja miten kysyjän oma asennoituminen tilanteeseensa voi vaikuttaa ennusmerkkien toteutumiseen.

Toini Vaskio värisi.

Hän vilkaisi lähellä olevaa lämpömittaria. Se näytti vain seitsemäätoista astetta vaikka tuli roihusi uunissa ja hellassa.

Eukko sekoitti värikkäitä tarokkikortteja ja jatkoi vielä:

Nykykorttien ristit ovat tulleet tarokkien sauvoista, hertat ovat tarokkikorteissa kuppeja, padat miekkoja ja ruudut rahoja...

Toini muisti lukeneensa tarokeista jostakin. Hän oli kuullut, että sekä Yhdysvalloissa että Neuvostoliitossa parapsykologian tutkijat yrittävät selvitellä, kuinka paljon tarokkeihin on uskomista. Hyvin monet ihmiset ympäri maailman näet uskovat tarokkikorttien ennustusominaisuuksien perustuvan johonkin yliluonnolliseen. Uskotaan, että joku, mahdollisesti joku henkiolento, asettaa kortit ennustajan kädessä järjestykseen ja yrittää tuoda viestin asiakkaalle, jolle ennustajan olisi yritettävä tulkita tuo viesti oikein.

Toini pyysi saada katsella kortteja.

Hän pudotti miltei heti yhden lattialle.

Se esitti naista itkemässä vuoteessaan. Hänen yläpuolellaan oli yhdeksän sinistä miekkaa vaakasuorassa sekä numero IX. Ja kuvan alla selitys: A bad omen.

Paha ennustus.

Kylmyys lisääntyi.

Eukko haki kaapista villaröijyn ja veti sen ylleen. Hän ei kuitenkaan sanonut sanaakaan viileydestä.

Hän tiesi, mistä se johtui.

Ennustaja otti korttipakan ja erotti siitä ennustukseen tarvittavat kaksikymmentäkaksi korttia. Sitten hän ojensi pakan takaisin Toinille käskien tätä sekoittamaan sen huolellisesti ja antamaan sitten uudelleen hänelle.

Toinia huimasi. Hänen vatsassaan kaiversi oudosti. Häntä vastapäätä istuva eukko oli illan mittaan muuttunut häntä kohtaan töykeämmäksi, aivan kuin haluaisi päästä mahdollisimman pian eroon asiakkaastaan. Nähtyään Toinin lattialle pudottaman kortin eukko oli katsonut terävästi Toinia. Se oli melkein kappaleiksi repivä katse.

Kuusitoista astetta.

Toini ei sanonut mitään mennessään ovelle vetämään takkinsa ylleen. Hän palasi takaisin ilmeettömän näköisenä vaikka hän oli jähmettymäisillään pelosta ja kauhusta.

Ei tämä maailma ollut Toinille uusi.

Kiitos hänen äitinsä. Kiitos murhaajattaren.

Helmi Lehtonen otti korttilaatikon sisältä suuren, valkoisen, neliskanttisen paperin, jossa oli kymmenen tyhjää, kortinkokoista kehystä. Mustareunaiset, kortinkokoiset neliöt. Hän ojensi korttipakkaa Toinia kohti ja käski asiakastaan poimimaan pakasta kymmenen korttia ja asettamaan ne tyhjien kehysten sisäpuolelle.

Torni, erakko, ylipapitar, hirtetty, maailma, kuu, sotavaunut, tuomio ja kohtalonpyörä.

Ensimmäiset yhdeksän. Toini asetteli ne huolellisesti paikoilleen, kehysten sisäpuolelle.

Ennustaja tuijotti kortteja keskittyneesti.

Toini yritti lukea tämän kasvoista jotakin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sitten eukko lopulta huokasi.

No niin, aloitetaanpa. Minä tulkitsen asiat näin: Äkkinäinen, yllättävä tapaus kaataa kaikki suunnitelmanne. Mustalaisten tarokeissa tämä merkitsisi pelkkää tuhoutumista tavalla tai toisella. Mutta teillä on mahdollisuutenne. Teitä vastassa ovat vahvat voimat ja henkimaailma varsinkin näyttelee suurta osaa elämässänne.

Toini nyökkäsi. Se ei ollut hänelle uutta. Henkimaailma oli joskus tuntunut hänelle liiankin todelliselta. Hän oli joskus, pikkutyttönä seurannut jopa äitinsä manaamisrituaaleja. Hän muisti äidin huutaneen mielipuolen lailla yrittäessään karkottaa pahoja henkiä ihmisistä.

Povari tutki kortteja tarkkaan ja jatkoi:

Jokin outo tapahtumasarja on alkamassa. Mutta sen päätösvaihe on vasta vuosikymmenten kuluttua. Vain te itse voitte vaikuttaa lopputulokseen. Mikään ei tunnu edistyvän elämässänne. Poljette paikallanne. Kaipaatte jonnekin, ette tiedä itsekään minne ja miksi. Toivotte jotakin, jotakin, mikä on ulottumattomissanne, ja tuo toivomus voi tuhota teidät. Tuo tuomio-kortti tuossa merkitsee vapautumista siitä, mikä on ahdistanut ja painostanut teitä hyvin, hyvin kauan. Kohtalonpyöräkortti on väärinpäin. Sokeaa kohtalonuskoa, onnettomuutta, kyvyttömyyttä tajuta elämän todellista merkitystä. Ja sitten tähän tarvitaan vielä yksi kortti. Kymmenes. Se kertoo lopullisen tulevaisuutenne. Ottakaa se tästä pakasta ja sijoittakaa se tuohon viimeiseen tyhjään kehykseen.

Vanhuksen kasvoilla käväisi pelokas varjo.

Hän vilkaisi vaivihkaa lämpömittaria: viisitoista astetta.

Hän tunsi pahoinvointia. Hänen oli hetkeksi painettava päänsä alas. Sitten hän taas tuijotti vierastaan.

Kylmyys vain lisääntyi. Se oli hyytänyt häntä silloin kerrankin.

Silloin oli häntä vastapäätä istunut keski-ikäinen mies.

Hän, Helmi Lehtonen, löysi seuraavana aamuna miehen hirttäytyneenä metsän reunasta.

Toini veti pakan keskeltä kortin ja asetti sen kehykseen.

Se oli väärinpäin.

Se esitti hirveännäköistä olentoa.

Sillä oli sarvet päässään ja se istui jollakin aidalla ja sen jalkojen juuressa oli nuori nainen ja mies. Alastomina. Toisiinsa kahlittuina. Kortin numero oli XV.

Alla oli nimi: The Devil.

Paholainen. Se piti vasenta kättään ylhäällä kuin tervehtiäkseen jotakuta, sillä oli parta ja sen jalat olivat eläimelliset Sillä oli neljä varvasta. Sen selässä oli vaaleat siivet.

Paholainen.

Kaikista tärkein kortti, Toini ajatteli. Kaiken huipentuma.

— Minä odotin jo häntä, eukko sanoi hiljaa, kuin itsekseen.

Tuuli riepotteli hedelmäpuiden paljaita oksia synkällä pihalla ja hiljaisuus putosi jysähtämallä huoneeseen, jossa kaksi naista katsoivat pelokkaina toisiaan.

Puut ja risut uunissa ja hellassa olivat jo palaneet hiillokseksi.

Toini Vaskion kasvoilla häivähti ohimenevä kalpeus, joka pian vaihtui polttavaksi punaksi. Hänen poskensa ja otsansa suorastaan hehkuivat. Hän ei kääntänyt hetkeksikään katsettaan eukosta.