Tuntematon painajainen

By Oskar Reponen

Maria Kallionperän perheelle tapahtui kamala tragedia 1970-luvun lopulla Kanariansaarilla. Nelihenkinen perhe oli ajanut vuokra-autolla Arucasin vuoren näköalatasanteelle, kun ryöstäjät iskivät perheen kimppuun – ryöstäjät, jotka työnsivät auton alas jyrkänteeltä. Perheen isä ja tytär kuolivat, ja äiti Maria sekä pieni Jarkko-poika selvisivät elossa.Vuodet vierivät, mutta tapahtumat eivät jätä Jarkkoa rauhaan. Hän näkee asiasta painajaisia kerta toisensa jälkeen. Hypnoositerapiassa Jarkon mieltä aletaan louhia toden teolla – mitä vuorella oikeasti tapahtui? "Tuntematon painajainen" on Oskar Reposen hyytävä parapsykologinen trilleri vuodelta 1987.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726461916

Book preview

www.egmont.com

I Osa

Joulukuu 1979

Uutinen Kanarian saarten suurimman maakunnan Gran Canarian pääkaupungissa Las Palmasissa ilmestyneessä La Provincia -lehdessä joulukuussa 1979:

"Järkyttävä ryöstömurha Arucasin vuorella

Kahden suomalaisturistin hengen vaatinut ryöstömurha tapahtui eilen Arucasin noin viidensadan metrin korkuisen vuoren huipulla, näköalapaikalle pystytetyn, kirkkaasti valaistun, useiden metrien korkuisen ristin lähellä. Montaña de Arucasin huippu on suosittu matkailukohde, jossa käy vuosittain satojatuhansia turisteja eri puolilta maailmaa. Siellä on pyöreähkö, satakunta metriä pitkä ja jonkin verran kapeampi näköalapaikka, jonka reunamat on turvallisuussyistä ympäröity kivikaiteilla. Sinne johtavaa tietä reunustavat puolen metrin korkuiset turvakiskot. Keskellä turistibussien pysäköimispaikkaa olevan ristin lähettyvillä, muutaman metrin päässä siitä, on turvakiskojen ja kiviaidan väliin jätetty 3–4 metrin levyinen aukko, jonka kohdalla, vinottain oikealla, kymmenkunta metriä alempana, sijaitsee pienehkö ympyränmuotoinen hiekkatasanne, jonne pääsee laskeutumaan jalkaisin edellämainitusta aukosta.

Arucasin näköalapaikalla on myös matala, yksikerroksinen ravintola sekä matkamuistokojuja. Varsinkin ravintolan henkilökunta – matkatoimistojen edustajien kanssa – valvoo muun työnsä ohella joskus liiankin riehakkaiden matkailijoitten käytöstä onnettomuuksia estääkseen. Alhaalla aukeavat huikaisevat näköalat Arucasin kaupunkiin sekä yli koko Gran Canarian pohjoisosan houkuttelevat usein runsaasti alkoholia nauttineita turisteja kurottautumaan jyrkänteillä liian rohkeasti valokuvatakseen maisemia.

Eilen turistialue oli tyhjä. Kaikkien matkatoimistojen kanssa oli sovittu, ettei vuorelle Valon Juhlan, Fiesta de Santa Lucian päivänä, ajaisi busseja, koska ravintolan henkilökunta oli koko päivän viettämässä fiestaa alhaalla Arucasin kaupungissa. Gran Canariallahan Fiesta de Santa Lucian tärkeimmät juhlakeskukset ovat juuri Arucas sekä pari pienempää kaupunkia, Gáldar ja Santa Lucia. Lanzarotella fiestaa vietetään Máguezissa.

Suomalainen nelihenkinen Kallionperän perhe päätti kuitenkin käväistä vuorella vuokraamallaan Seatilla. Herra Vilho Kallionperä ohjasi autoa ja pysäköi sen juhlapäivän kunniaksi valaistun ristin oikealle puolelle, noin kahdenkymmenen metrin päähän jyrkänteen reunasta, täsmälleen mainitun aukon kohdalle. Auton nokka oli kohti jyrkännettä, loivassa myötämäessä. Herra Kallionperä meni pienen kävelyretken jälkeen autoonsa lepäämään matkan rasituksista nukahtaen etuistuimelle. 12-vuotias Sonja-tytär puolestaan makasi takapenkillä jotakin sarjakuvalehteä tutkien.

Rouva Maria Kallionperä kierteli ympäri aluetta kukkia keräillen ja palasi sen jälkeen pysäköintiaukiolle, jonka oikeassa reunassa sijaitsevassa leikkiaitauksessa perheen 9-vuotias Jarkko-poika oli keinumassa.

Maria Kallionperän mukaan jostakin puitten ja pensaitten takaa oli äkkiä syöksynyt pari tummahipiäistä, mustapartaista, pienikokoista miestä, jotka olivat rynnänneet suoraan auton luokse, avanneet kuljettajan puoleisen oven ja ryöstäneet Vilho Kallionperän ranteesta erittäin arvokkaan, briljanteilla koristellun kultakellon sekä sivutaskuista viitisenkymmentätuhatta pesetaa. Sen jälkeen toinen miehistä oli ropeloinut käsijarrua. Miehet työnsivät sitten helposti myötämäessä olleen auton jyrkänteen reunan yli.

Kun poliisit paikallisen väestön hälyttäminä saapuivat Arucasin vuorelle, istuivat rouva Maria Kallionperä sekä Jarkko-poika sokkitilassa ristin juurella olevilla rapuilla. Pojan kasvot olivat veriset hänen pudottuaan järkytyksestä keinusta auton lähdettyä hirvittävällä ryminällä kierimään alas miltei pystysuoraa rinnettä. Pikkupoika oli pudotessaan lyönyt kasvonsa keinun edessä olevaan teräväsärmäiseen kiveen. Hänen nenänsä oli osittain murskaantunut.

Espanjaa kohtalaisesti osaava rouva Maria Kallionperä antoi ryöstäjistä sangen tarkat tuntomerkit. Poliisille tapaus ei ollut suurikaan yllätys. Virkavalta tiesi, että tällaista tapahtuisi jonakin päivänä. Arucasin vuoren rinteillä näet majailee saaren alkuasukkaitten, guanchien, rakentamissa luolissa joukko vuoristorosvoja, jotka ovat kokemansa pitkällisen työttömyyden vuoksi pesiytyneet niihin tehden ryöstöretkiä milloin minnekin. Yleensä kahden, kolmen hengen ryhmissä. Poliisit veivät autollaan rouva Kallionperän sekä hänen poikansa hotelli Canterasiin Las Palmasissa.

Poliisi tutkii asiaa ja pyytänee lisävoimia maakunnan pääpoliisiasemalta Las Palmasista vuoren perusteellista haravoimista varten. Viranomaiset pelkäävät näet nyt, että milloin tahansa saattaisi suurempi rosvojoukko hyökätä vuoren huipulla liikuskelevien, usein varakkaitten turistien kimppuun.

Rouva Kallionperä kertoi myöhemmin illalla La Provincian edustajalle puhelimessa, että hän jähmettyi paikalleen ja hänen äänijänteensäkin lamaantuivat roistojen ilmestyessä yllättäen pensaston takaa. Hän ei edes pystynyt huutamaan apua – vaikka ei se kyllä olisi mitään auttanutkaan. Lähin pelastaja olisi ollut alhaalla Arucasin kaupungissa. Rouva Kallionperä kertoi vain seisoneensa turtana ristin juurella murhaajien hyökätessä autoon ja työntäessä sen jyrkänteeltä.

– Vasta kun rosvot olivat kadonneet näköalapaikalle johtavaa tietä pitkin luultavasti joihinkin luoliin, joita näimme tulomatkalla, tulin jotenkin tajuihini. Kuulin sydäntäsärkevää itkua ja näin Jarkon makaamassa leikkiaitauksessa suullaan maassa suuren ja teräväsärmäisen kiven luona. Hänen kasvonsa olivat veriset ja hän vain tuijotti minua sanomatta mitään. Hänkin oli jonkinlaisessa sokkitilassa, rouva Kallionperä kertoi.

Kallionperät ovat viikon matkalla Las Palmasissa ja asuvat eräässä saaren kalleimmista hotelleista, Canterasissa. Vilho Kallionperä oli hyvin menestyvä suomalainen liikemies, suuren ravintola- ja hotelliketjun johtaja."

II Osa

Marraskuu 1986

1. Luku

Jarkko tuijotti mustaa taulua ja yritti keskittyä. Lehtori Esko Kannisto istui kulmat rypyssä katederinsa takana kirjoittaen jotakin. Opettajan edessä oli paksu nippu ruudullisia papereita. Mäkelänrinteen lukion 1 B -luokan oppilaat arvelivat Kanniston korjailevan muutama päivä sitten pidettyjä biologian kokeita. Niitä olikin jo ehditty kaivata.

Esko Kannisto oli likinäköinen. Hän käytti voimakastehoisia ruskeasankaisia silmälaseja. Hän oli tummatukkainen, alle kolmikymppinen, ja hän oli kasvattanut itselleen tuuheat pulisongit, jotka ulottuivat poskien puolivälistä miltei korvien ylitse. Luonteeltaan hän oli rauhallinen, oppilaitten suosiossa. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt hänen suuttuvan oikein tosissaan. Häiriköihinkin hän yritti vedota kauniilla puheella enemmän kuin huutamalla ja uhkailemalla. Ennen siirtymistään Mäkelänrinteen lukion palvelukseen hän oli ehtinyt opettaa ainekirjoitusta, biologiaa ja historiaa muutamassa muussakin koulussa. Juuri häiriköt olivat suurimpana syynä hänen paikan vaihdoksiinsa. Vaikka hän näennäisesti suhtautuikin heihin lauhkeasti, hän tosiasiassa kiehui raivosta jonkun kiroillessa ääneen luokassa tai haistatellessa opettajia. Jotkut ähisivät, sihisivät ja jopa piereksivät tunneilla. Hänen teki mieli lyödä heitä. Mutta hän ei tehnyt sitä koskaan. Eikä tekisikään. Hän oli pohjimmiltaan liian lempeä väkivallan käyttämiseen oli syy sitten miten raskauttava tahansa. Hän vaihtoi mieluummin koulua kuin rupesi kurinpalauttajaksi.

Hän vilkaisi kelloaan. Vielä 25 minuuttia kaksoistunnin päättymiseen. Tänään piti oikeastaan olla tällä paikalla tavallinen äidinkielen tunti, mutta hän siirsikin seuraavana olevan historian tunnin myöhempään ajankohtaan ja järjesti oppilailleen yllätysaineen. Kaksoistunnin aikana hän saattoi samalla korjailla rästiin jääneitä biologian kokeita. Muuten ne olisi tehtävä illalla kotona ja siihen Ritva alkoi jo olla kyllästynyt. Eskolla oli vuosi vuodelta yhä vähemmän aikaa perheelleen. Vaikka hän ei juonut eikä tupakoinut ja oli mielestään malliaviomies ja hyvä perheenisä, kahlitsivat kokeitten korjaukset hänet illasta toiseen työpöytänsä tuoliin, josta hän nousi usein vasta puolenyön maissa. Ritva Kannisto oli jo alkanut ehdotella Eskolle toisenlaisen työpaikan etsimistä.

Esko Kannisto ei ollut koskaan tehnyt muuta kuin opettanut. Rupea vaikka hengenpelastajaksi uimarannalle, oli Ritva kerran ärähtänyt tympääntyneenä miehensä pitkään yli puolenyön jatkuneeseen kokeiden korjailemiseen.

– Se on sesonkityötä, oli Esko vastannut nauraen. – Uimavalvoja ei tee töitä kuin kolme, neljä kuukautta vuodessa.

Mitään uutta ammattia ei Esko Kannisto aikonut opetella. Opettajan työ oli raskasta, mutta myös haastavaa. Ja Esko Kannisto halusi ottaa haasteen kunnolla vastaan. Ettei joutuisi hakeutumaan johonkin Sodankylän peruskouluun, jossa kenties pääsisi helpommalla. – Siellä olisi varmasti vähemmän häiriköitä kuin pääkaupunkiseudulla.

Niin, häiriköt. Heitä oli kaikissa kouluissa. Mutta onneksi tavallista vähemmän hänen koulussaan. Silti heitä riitti pari lähes jokaiselle luokalle. Häntäkin oli jo silloin tällöin nimitelty ja joidenkin Kannisto totesi olevan pienessä pilvessä koulussa. Monet myös lintsasivat pari, kolme päivää viikossa koulusta. Ja kerran oli eräs 2 A -luokan kuudentoista ikäinen poikaoppilas uhannut häntä koulun käytävällä kolmen kaverinsa läsnäollessa, että ota iisisti, ettei sulle käy niinku Porissa sille maikalle.

Kannisto tiesi heti, mitä tämä pitkätukkainen, vetelästi liikkuva, tupakalta ja silloin tällöin viinaltakin tuoksahteleva kiusankappale tarkoitti: Porissa eräs huumeita käyttänyt 18-vuotias, lukion viimeisen luokan oppilas oli iskenyt puukolla koulun pihalla matematiikan opettajaansa. Tämä yritti ylläpitää edes jonkinlaista kuria luokillaan ja oli aiemmin jo pari kertaa ajanut pojan luokasta ja laskenut hänen käytösnumeronsa seitsikkoon. Sen lisäksi oli mainittu 31-vuotias lehtori, kahden pienen lapsen isä, määrännyt häirikön, luokan laiskimman oppilaan, saapumaan kuukauden ajan kerran viikossa kahdeksaksi kouluun tukiopetusta varten, vaikka pojan tunnit olisivatkin virallisesti alkaneet vasta yhdeksältä tai kymmeneltä.

Lehtori oli kuollut seuraavan yön aikana vammoihinsa. Puukon terä oli miltei halkaissut hänen aorttansa, eikä kiireellinen leikkauskaan ollut pelastanut häntä.

Esko Kannisto oli päävastuussa 1 B -luokasta. Luokanopettajana hän oli pyrkinyt ehdottomaan tasapuolisuuteen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hänen luokallaan oli neljätoista tyttöä ja yhdeksän poikaa. Heidän joukossaan ei ollut yhtään varsinaista, vaarallista tai törkeäkäytöksistä häirikköä; nämä oppilaat olivat pikemminkin koko koulun hyväkäytöksisimpiä. Esko Kannisto koputti nopeasti pöytää. Toivottavasti luokka ei muuttuisikaan. Hänellä oli valitettavasti tunteja myös muilla luokilla, joissa muutamassa oli suoranaisia ilkivallantekijöitä. Hän oli nähnyt eräiden oppilaitten rikkovan lähitalojen ikkunoita välitunneilla, mutta ei ollut halunnut sekaantua asiaan. Se oli ehkä raukkamaista, mutta Kannisto ei todellakaan halunnut jakaa porilaisen lehtorin kohtaloa.

Kannisto nosti välillä katseensa papereista.

Hän rypisti kulmiaan.

Jarkko Salmenkivi oli hänen varsinainen ongelmaoppilaansa 1 B -luokalla. Opettaja ei oikein ymmärtänyt, mikä poikaa vaivasi. Ei hän ollut häirikkö, ei sinnepäinkään. Hän oli liiankin kunnollinen, jos niin voisi sanoa.

Mutta jokin hänessä oli vinossa.

Nuorukainen saattoi ruveta yhtäkkiä, varoituksetta, ilman mitään näkyvää syytä, tärisemään kuin haavanlehti. Tällöin hänen katseensa muuttui ajoittain täysin sameaksi ja tyhjäksi ikään kuin hän ei enää olisi edes tällä planeetalla. Joskus hän peitti kasvonsa joksikin aikaa käsillään kuin itkuun purskahtaen ja – tuon olettamuksen todisteeksi – samaan aikaan hänen olkapäänsä nytkähtelivät. Pihalla poika seisoi aina yksinään, toisista eristäytyneenä, ja joskus Kannisto oli toteavinaan pojan pystyvän tuskin kävelemään. Oli kuin äkillinen, raju halvauskohtaus olisi yllättänyt Jarkko Salmenkiven. Lehtori oli pari kertaa yrittänyt päästä puheisiin nuorukaisen kanssa kyselläkseen syitä tämän ajoittaiseen outoon käyttäytymiseen, mutta Jarkko ei ollut suostunut lausumaan sanaakaan. Hän oli vain tuijottanut kengänkärkiinsä vastaamatta mitään. Poika oli useimmiten hyvä oppilas, toveittain peräti loistava, mutta joinakin päivinä hän oli täysin ulalla. Mikään ei tällöin sujunut. Kun hänellä oli huono päivänsä, hän tuskin osasi kirjoittaa omaa nimeään eikä hänen koepapereissaan ollut silloin päätä eikä häntää.

Oli selvästikin kysymys jostakin sairaudesta.

Joko psyykkisestä tai fyysisestä.

Luultavimmin psyykkisestä.

Erkki Kannisto oli päättänyt soittaa Jarkon vanhemmille ja neuvotella heidän kanssaan pojan ongelmista.

Sillä niitä Jarkolla taatusti oli.

Sairauden syyt olivat melko varmasti korvien välissä. Kanniston tietojen mukaan Jarkon vanhemmat olivat varakkaita, peräti upporikkaita. Lehtori oli tietoinen myös siitä, ettei pojan äidin nykyinen aviomies ollut Jarkon biologinen isä. Jos se nyt mitään tässä ongelmassa merkitsisi. Jarkko oli syntynyt äidin edellisen avioliiton aikana.

Kannisto oli myös kuullut koulun rehtorilta perhettä joskus seitsemisen vuotta sitten Kanarian saarilla kohdanneesta järkyttävästä onnettomuudesta – tai oikeastaan kaksoismurhasta – jossa Jarkon silloinen isä ja sisarpuoli olivat menehtyneet.

Jarkko ja hänen äitinsä olivat pelastuneet kuin ihmeen kautta perheenpään sekä Jarkon sisarpuolen, Sonjan, syöksyessä Kallionperien vuokraamassa Seatissa Arucasin puolen kilometrin korkuisen vuoren lähes äkkijyrkkäa rinnettä alas. Ennen hirvittävää tekoaan rosvot olivat lisäksi ryöstäneet Vilho Kallionperän rahat ja arvokkaan kultakellon.

Esko Kannisto värähti ajatellessaan tapausta.

Saattoiko tuolla jo seitsemän vuotta sitten tapahtuneella tragedialla olla osuutta Jarkon outojen vaivojen syntyyn? Poikahan oli auton syöksyessä rymisten vuorenrinnettä alas kaiketi äkillisestä järkytyksestä johtuen pudonnut lasten leikkiaitauksessa olevasta keinusta pää edellä teräväsärmäistä kiveä vasten. Olisiko se vaurioittanut hänen aivojaan? Päävammathan eivät useinkaan ilmene heti päähän kohdistuneen ulkoisen väkivallan jälkeen, vaan monesti vasta vuosien kuluttua. Vähitellen, hitaasti kehittymällä. Koko ajan huonompaan suuntaan.

Vaikea päävamma parani hyvin harvoin itsestään.

Erkki Kannisto huokasi hiljaa ja yritti taas keskittyä kokeisiin. Oppilaat olivat malttamattomina jo eilen kyselleet niistä. Jarkko Salmenkiven paperi oli nyt hänen edessään. Vastaukset olivat erinomaisia. Pojalla oli kokeen aikana ollut hyvä päivänsä. Vain pariin kohtaan lehtori joutui piirtämään punaisen kysymysmerkin. Jarkon kokeissa oli usein, kuten tässäkin – vastauksia, joita käsitellään vasta seuraavana vuonna tai yliopistotasolla. Se tietenkin tarkoitti sitä, että poika oli kiinnostunut opiskelusta ja lueskeli kotonaan muitakin kuin alaan liittyviä koulukirjoja. Se puolestaan osoitti Jarkon olevan opinhaluisen.

Kun hänellä oli tuo hyvä päivänsä.

Mutta mikä sai hänet välillä täysin apaattiseksi? Mikä näytti imevän hänestä elämänhalun ja eristävän hänet muista? Miksi hän näytti psyykkisesti täysin ihmisrauniolta?

Hän tuntui pelkäävän jotakin, mutta tiesikö hän itsekään, mitä.

Kannisto antoi Jarkolle numeron 10–. Mutta edellisistä kokeista poika oli saanut … Kannisto tarkisti asian muistikirjastaan, niin 5 +.

Mieletöntä.

Liian suuria numeroeroja perättäisissä kokeissa.

Mustalla taululla oli kuusi ainevaihtoehtoa: 1. Maailman pääuskontosuunnat, 2. Urheilumme tulevaisuus ja doping-aineet, 3. Suomalainen verotuspolitiikka, 4. Aleksis Kiven merkitys kirjallisuudellemme, 5. Suuria suomalaisia valtiomiehiä ja 6. Miksi luontoa olisi suojeltava.

Jarkko oli jo kirjoittanut pari sivua valtiomiehistä. Hän oli kelpuuttanut heidän joukkoonsa presidentti Kekkosen, presidentti J. K. Paasikiven sekä Suomen Marsalkka, presidentti C-G. Mannerheimin ja mietiskeli parhaillaan, kuuluisiko istuva presidentti Mauno Koivisto näihin harvoihin ja valittuihin.

Jarkko epäröi. Hän pureskeli kynänsä vartta ja pohti ankarasti Koiviston luonteenkuvaa ja saavutuksia. Saattoi olla, että Koivisto oli luotsannut niin vähän aikaa maata, että hänen ansionsa voitaisiin ottaa käsiteltäväksi vasta myöhemmin. Riittävä etäisyys tapahtumiin antaisi niistä oikean kuvan. Olihan moni omana aikanaan väheksytty henkilö noussut vuosikymmeniä myöhemmin, kun tapahtumiin ja hänen henkilökuvaansa oli saatu riittävästi välimatkaa, suurmiesten joukkoon. Kuten esimerkiksi Aleksis Kivi, jota useat hänen aikansa kriitikot ja suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöt lievästi sanoen aliarvioivat. Pelkästään sotien voittaminen tai niistä kunniallisilla ehdoilla ja oikealla hetkellä irrottautuminen eivät tehneet maan isästä suurta valtiomiestä. Myös kansakunnan johtaminen läpi rosoisten ulkopoliittisten karikoiden ja rauhan säilyttäminen sekä idän että lännen valtioitten kanssa olisi toki saavutus, joka onnistuessaan varmasti nostaisi myös Mauno Koiviston suurten valtiomiesten galleriaan, Jarkko mietiskeli.

Niin, ei tarvittu sotia.

Ei tappamista.

Ei murhaajia ja … ja … ryöstäjiä.

Jarkon katse kävi äkkiä oudon pelokkaaksi. Hänen päänsä alkoi täristä ja kynä putosi hänen hervottomaksi muuttuneesta kädestään. Jarkon silmissä alkoi sumentua. Pöytänsä takana istuvan opettajan ääriviivat kävivät epätarkoiksi. Tuskanhiki kihosi hänen otsalleen. Se levisi hetkessä kaikkialle hänen kehoonsa. Hän puri hampaansa yhteen niin että ne kirskahtelivat ja yritti keskittyä, vaikka se ei ollutkaan milloinkaan auttanut. Hän ei voinut sille mitään. Se oli taas tulossa. Mutta hän yritti silti taistella. Hänen hengityksensä vinkui. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja hän käänsi päänsä kohti ikkunaa jotteivät luokkatoverit olisi nähneet hänen tuskaansa. Ikkunan takana marraskuinen, kylmänkellertävä aurinko luiskahti tummansinisten, sateenraskaitten pilvien seasta hetkeksi esille valaisemaan syksyisen ankeata, talvea odottelevaa maailmaa. Jarkko ei enää kuullut eikä oikeastaan nähnytkään tai tajunnut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen katseensa oli samea ja se harhaili tyhjänä luokan seiniä pitkin pysähtyen tuon tuostakin johonkin esineeseen kuin siitä vauhtia jälleen ottaen.

Epätodellisuuden tuntu syveni hänessä koko ajan. Häntä vilutti. Elohiiri väpätti hänen oikeassa poskessaan. Jäytävä pelko kuristi yhä rajummin häntä. Välillä hän tunsi tukehtuvansa. Hän taittoi koepaperinsa kahtia ja yritti nousta pystyyn. Hänen oli päästävä ulos. Ulos. Kotiin. Minne tahansa. Mutta hän tiesi itsekin, ettei hän ehtisi. Hänen päätään alkoi särkeä tutulla tavalla: se oli hidasta, viiltävää kipua, joka alkoi keskeltä otsaa ja levisi pikavauhtia molempiin ohimoihin. Samalla hänellä oli tunne kuin jättiläisen käsi puristaisi häntä kasaan. Sitten hän rupesi kasvamaan rajulla vauhdilla: hänen pulpettinsa oli yhtäkkiä liian pieni hänelle. Hän ei enää mahtunut siihen. Jarkko tunsi hetken ajan olevansa kokonaan toisessa maailmassa, toisella tasolla, eikä suinkaan luokkahuoneessa ainetta kirjoittamassa. Ehkä hän oli siirtynyt toiselle ajanjaksolle? Kivikauteen. Dinosaurusten aikaan. Hän yritti terästää ajatuksiaan. Sitten hän oli taas lähempänä nykyisyyttä. Hänen onnistui päästä seisomaan. Hänen kätensä riippuivat velttoina sivuilla ja hänen sormensa ojentuivat ja koukistuivat yhtä mittaa. Mutta hän ei tiennyt sitä. Ne olivat refleksiliikkeitä, joita hän ei suinkaan halunnut tapahtuvan. Hänen aivonsa eivät antaneet sormille käskyjä toimia siten. Hän puristi suonenvedontapaisesti koepaperiaan. Luokan seinät tuntuivat välillä etääntyvän, välillä lähenevän toisiaan. Ja opettaja suureni ja kutistui. Kaikki oli utuista. Hänen oli päästävä nopeasti pois. Hän nojasi pulpettiinsa keskittyen. Sitten hän lähti epävarmasti toikkaroimaan kohti katederia. Hänen oli pysähdyttävä vähän väliä välttyäkseen törmäämästä muihin pulpetteihin tai seinään. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota, sillä kaikki viimeistelivät otsat kurttuihin vetäytyneinä aineitaan. Vielä kaksi, kolme askelta. Pöydän takana istuva henkilö oli sumuverhon peitossa. Nyt heitä oli kaksi. Hyvä Jumala. Ulos. Ulos.

Sitten hän oli perillä.

Hän ojensi lehtori Kannistolle aineensa ja poistui huojahdellen kohti ovea. Hän käänsi kahvan ankaralla tahdonponnistuksella auki ja katosi käytävään. Kannisto vilkaisi poikaa juuri ennen kuin tämä painoi oven kiinni ja rypisti otsaansa. Jarkko Salmenkivihän oli selvästikin horjunut. Ensin Kannisto aikoi sännätä Jarkon perään, mutta sitten hän luopui ajatuksesta. Hän oli liian väsynyt. Ehkäpä, lehtori lohdutteli itseään, poika oli muuten vain horjahtanut ovea avatessaan. Saattoihan täysin normaalitilassakin olevan ihmisen tasapainoaisti äkkiä pettää.

Mutta Kannisto ei itsekään uskonut omaa vakuutteluaan.

Hän oli onnellinen siitä, että hänen omat lapsensa,