Hopealaiva

By Maila Talvio

Päätösosa kiehtovalle 1700-luvun Helsinkiin sijoittuvalle kirjasarjalle.Eletään pikkuvihan jälkeisiä aikoja Helsingissä. Kaikesta on pulaa, ja kaupunkilaiset odottavat malttamattomasti esiin ilmestyviä kauppalaivoja. Laivan pitää kuitenkin tulla etelästä – idästä tuleva laiva tarkoittaa nimittäin vihollista. Kaupunkilaiset yrittävät palata arkeen, kukin parhaimpansa mukaan. Vaan mitä kuuluukaan Hedving "Hedulla" Sutthoffin elämään? Saiko kauppiaan kaunis tytär sellaisen elämän, jota toivoi?Hopealaiva päättää Maila Talvion jännittävän historiallisen kirjasarjan.Pikkuviha (1742–1743) oli verisimpiä aikoja Suomen historiassa. Itämeren tytär on jännittävä kirjasarja, jossa seurataan pikkuvihaa ja sen jälkeisiä aikoja Helsingissä, Hedwig Ulrika Sutthoffin elämän kautta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728132180

Book preview

Hopealaiva

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1936, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728132180

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

HELSINGIN KEVÄT

Muutamien talvien mentyä odotettiin Helsingissä niinä päivinä meren avautumista.

Kuka näkee ensimmäisen laivan?

Se jos lännestä tulee, niin sotamiehiä tuo tullessaan ja raskaita majoituksia, etelästä jos tulee, niin suolaa ja syömäviljaa tuo, mutta idästä jos tulee, niin vihollisen tuo maahan.

Nämä kolmensuunnan laivat kuuluivat Helsingin kevääseen, niinkuin kuului Kluuvin tulviminen, teiden ja siltojen sortuminen, Vantaan jäänlähtö, kotipihojen, katujen ja hautausmaan roudanpursuaminen ynnä tietenkin ja ennen kaikkea se väkevä hengenkäynti, mikä syntyi, kun aurinko armaasti lähestyi merta ja maata.

Niinä päivinä tervattiin kaupungissa veneitä, niinä päivinä huusivat kurjet etsiessään soitaan, niinä päivinä laskeutui Kluuvin ja Viikin lahdenpohjukkoihin moninaisia lintuja, niiltä päiviltä jäi seurakunnan kirkonkirjoihin luvattoman paljon merkintöjä, jotka eivät olleet sille kunniaksi. Niinä päivinä riitti rannoilla ja vuorilla varhaisesta aamusta iltamyöhään tähyilijöitä, jotka katselivat ulapalle.

Siinä oli lyijynraskas jääpeite, joka tuntui näkymättömän nukkujan rinnan päällä kohoilevan ja huohottavan. Kaupungin rannasta lähti lian ja syvien reenjälkien merkitsemä, monissa mutkissa kiemurteleva tie, päätyen Susisaarille, mistä saattoi erottaa kiviröykkiöitä, nostokurkia, punaisia tiililäjiä, hirsikasoja ja monenlaista muuta, mitä tarvittiin tällaisissa suurissa linnanrakennustöissä. Jokin kuorma oli vaipunut jääsohjoon ja törrötti siinä hirret pystyssä.

Oikeastaanhan Helsingissä tänäkin keväänä odotettiin korkeita vieraita. Hänen kuninkaallinen korkeutensa itse aikoi heti merten avauduttua saapua Suomeen ja käydä myöskin Helsingissä, mutta ennen kaikkea tutustumassa linnoitustöihin. Raatimies Govinius, porvarikaartin luutnantti, oli, niinkuin kaupungissa yleisesti tiedettiin, jo hankkinut kaartilleen asiaankuuluvat siniset takit ja chamoi-kankaiset aluset eli housut. Porvarikaartin oli niinikään jo nähty harjoittavan exercitioitaan. Mutta kuitenkaan ei uskottu kuninkaan saapumiseen. Tätä oli jo niin monena keväänä turhaan valmisteltu, että valmistelu jo kuului niihin kevään toimenpiteihin, joilla vastahakoista porvaristoa taivutettiin ajamaan hiekkaa hautausmaalle ja turpeita katoilleen.

Parempi, että kuningas kuuluu kuin näkyy! sanottiin ja jätettiin silleen sekä hiekan- että turpeittenveto.

Varmemmalta tuntui kaupunkilaisista vihollisen tulo. Sitä todisti jo sekin, että Kaasa-vuorelle oli kaikkien kaupungin talonomistajien ja tonttimaiden haltijain toimesta saatu pystytetyksi vartiorovio sytytettäväksi heti, kun kaleereista saapui tieto. Napisten kyllä olivat porvarit kuljettaneet paikalle nuo kuuden sylen piirut, joiden palon tuli asujaimille antaa varoitusmerkki. Ja viskaali sai edelleen noitua ja vannoa: porvarit eivät suostuneet yötä päivää pitämään vahteja vuorella. Olihan kaupungissa yltä kyllin sekä jalka- että ratsuväkeä!

Mutta jaloitteluun ja tähyilyyn näin kevään kuukausina oli vuori aina soveltunut. Ja kun tämä huhtikuun viimeinen pyhäpäivä sattui nousemaan kirkkaana ja Kaupunginlahti juuri olemaan jännittävimmässä jäävaiheessaan, niin Kaasalla seisoi kansaa jo ennenkuin soitettiin suomalaiseen jumalanpalvelukseen, ja kalastajat ja merimiehet löivät vetoa, hajoaisiko jää huomenna vaiko ylihuomenna.

Weckström, provianittimestari, kapusi sinne ylös heidän luokseen jo, kun viimeiset tähdet vaalenivat, ja lupasi reilun humalan sille, joka tuo hänelle sanoman ensimmäisestä laivasta, elikkä hopeataalarin.

— Kas, minä odotan Lyypekistä pellavansiemeniä, selitti Weckström, vaikka koko kaupunki odotti tärkeämpääkin, nimittäin suolaa. — Olen sopinut Päijännejärven pitäjien kanssa, että kylvävät nimenomaan tätä siementä. Mutta kuka ne tietää, jos laivat viipyvät… Hehheh, minä ostan aina siltä suurelta kauppahuoneelta, jonka nimi on Brook und Söhne, ja se purkaa muunkin lastinsa minun ranta-aittojeni luona. Hehheh, reilun humalan saa, joka näkee ensimmäisen laivan…

— Minä sen näen, sanoi Espanjan-Kalle, — ja minulle pitääkin olla viiden miehen viinakset, ennenkuin iloisesti tappelen.

— Kyllä minä hellitän, hehheh, vakuutteli Weckström. — Ja pojille annan taalarin.

— Jaa, meillekö kaikille?

Kylläpä ne osasivat kirkua, nuo Helsingin pojat! Provianttimestari oli leikkisällä päällä, piteli korviaan ja kopeloi taskujaan, koska hän muisteli, että puodistaan olisi ottanut joitakin kiiltäviä nappeja, joiden kannat olivat litistyneet. Ei toki, vaan sille taalari kuului, joka toi hänelle sanoman ensimmäisestä laivasta.

Pikkupoikien silmät seurasivat provianttimestarin käsiä, mutta ne toivat taskuista päivänvaloon ainoastaan nuoranpätkiä, avaimia, rautanauloja, kynttilänkappaleita ja hihnoja. Provianttimestari sulloi kaikki takaisin varastopaikkoihinsa ja silmäili suu hymyssä poikia. Vahinko, ettei hän voinut lahjoittaa heille nappeja, jotka poljettuina oli tavannut puotinsa permannolla.

Nyt soitettiin jo pois suomalaisesta jumalanpalveluksesta, mutta kirkonkellojen ääni ei voinut estää myrtynyttä värettä nousemasta varallisen miehen kasvoille.

Varmaan tyttölapset kotona olivat käyneet hänen taskuillaan ja vieneet kiiltävät napit. Pelkästään tyttölapsia oli Suthoffin tytär synnyttänyt miehelleen. Ja niille kelpasivat kiiltävät esineet kuin harakoille!

Kellojen juhlallinen rämisevä ääni johdatti jo miesten askelia herranhuonetta kohden, alas iljankoista vuorta. Ja nyt pesivät pojat villeihin kallionrotkoihin, joista ei näillä Kaasa-vuorilla ollut puutetta, panivat lähettinsä hakemaan syötävää likeisimmistä nauriskuopista ja kuhisivat täällä kilpaa sisiliskojen ja villien kimalaisten kanssa, jotka aurinko vasta oli herättänyt, kunnes kirkonkellot soittivat seurakunnan pois jo ruotsalaisestakin jumalanpalveluksesta.

Sen jälkeen virtasi tänä kauniina huhtikuun pyhäpäivänä Kaasa-vuorelle vakaassa tahdissa kaikenikäistä ja -säätyistä kansaa, kauppamiesporvareita, Susisaarten upseereja, triviaalikoulun opettajia, teinejä, nuoriaherroja, porvarien ja raatimiesten somia naimaikäisiä tyttäriä, hyvänhajuisiin vaatteihin pukeutuneita vallasrouvia, leskiemäntiä, käsityöläisiä, sotamiehiä, sällejä ja rääsyistä köyhääkansaa.

Mutta mitä nähtiinkään keskellä kirkasta pyhäpäivää: Susisaarten linnanrakentaja-eversti oli jo ennättänyt riisua pyhävaatteensa ja asteli kevyttä nopeaa astuntaansa, jonka Helsinki niin hyvin tunsi, täydessä arkiasussaan, saappaat savessa, oikeassa kädessään mittapuu ja kaulalla riippumassa kaukoputki, suunnittelemassa linjojaan, jotka eivät suinkaan aina olleet porvareille ja talonomistajille mieluisat. Everstin kintereillä kulki tanakka Thunberg, jota helsinkiläiset sanoivat »Susisaarten kirveeksi», ja Kuylenbeck, everstin oikea käsi, arvoltaan kapteeni, mies, joka ei malttanut maata yölläkään. Nämä samat miehet eivät malttaneet pitää pyhääkään loppuun. Ehrensvärd oli kehunut haluavansa äkkiä ja kerta kaikkiaan lopettaa venäläisten kaleerien kevätvieraillut, jotka vuodesta vuoteen toistuivat. Ja hän uskoi turvaavansa isänmaankin rauhan. Kerta kaikkiaan.

Kaupungin arvokkaat porvarisrouvat kuiskuttelivat paheksuen ja lupasivat heti everstin astuttua vuorelle hänelle sanoa, mitä he ajattelivat siitä, että pyhäpäivästä tehdään arki. Heidän miehensä tunsivat kielelleen nousevan sanoja, jotka he ennenkin olivat everstille lausuneet, nimittäin, mitä he uskoivat hänen lupaamastaan kertakaikkisesta rauhasta ja muistakin lapsellisuuksista.

Mutta Ehrensvärd ei nyt noussutkaan tänne ylös, vaan pujotteli valmiiden ja puolivalmiiden parakkien sekä hirsikuormien lomitse rantaan päin, hävisi, miehet kintereillään, näkyvistä ja sukelsi hetken jälkeen esiin Erhardtin sillalla, missä heti nosti silmälleen kaukoputken.

Kaasa-vuoren katselijat vaikenivat ja jokainen silmä suuntautui Ehrensvärdiin. Hän tuntui muuttuneen Helsingin silmäksi, ehkäpä salaperäisellä tavalla saaneen vallan määrätä, milloin ja missä järjestyksessä laivojen oli saavuttava odottavaan kaupunkiin.

Varmaan hän jo näki avoveden. Näkikö laivan? Tuliko tämä idästä vai etelästä? Oliko laivoja paljon? Olivatko ne sotalaivoja?

Kaikki katseet tähtäsivät sillalle, missä Susisaarten herrat viipyivät. Pikkupojat seisoivat suu auki, selät suorina ikäänkuin odottaen, että eversti kutsuisi juuri heitä, määrätäkseen heille jonkin tärkeän tehtävän — olihan eversti monet kerrat pysähtynyt katsomaan heidän leikkiään ja taputtanut päälaelle sitä, joka oli neuvokkain. Ja Helsingin pojat, jos kutka, tiesivät, että eversti rakentaa maailman lujinta linnoitusta, niin ettei kaupunkia enää koskaan päästä polttamaan. Niin, ja everstihän se viime sodassa oli kaukaa Domarbyn vuorelta ampunut rikki vihollisten tykit. Hän oli silloin vasta kapteeni.

everstillä oli hyvin kauniit siniset silmät ja hyvin ylhäissyntyinen ja ikävä rouva. He katselivat isiensä selän takaa siltaa kohden, ikäänkuin siellä olisi ollut taivaankaari.

Kaupungin köyhät ja vaivaiset miettivät mielessään, että armelias on Susisaarten rakentajamestari, almun pudottaa köyhän käteen, kun hänet kahden kesken kohtaa. Silloin ei anna, kun näkijöitä on.

Mutta menneiden sotien vaivaiset odottivat, että eversti heidät täältä huomatessaan varmasti tulee puhumaan ja kysymään, mitä sotaveikoille kuuluu. Milloinkaan ei eversti mennyt heidän ohitseen, jättämättä heille hyvää mieltä.

Varovammin suhtautuivat kaupungin porvarit niin hyvin everstiin kuin hänen apulaisiinsa. Jollei tuo Thunberg olisi ollut niin mukava ja leikkisä mies, niin monet kahakat olisi kaupungissa käyty, ennenkuin hänen kirveensä olisi päästetty tuhoamaan mahtavia metsiä! Mutta linnoituksen tekoon saivat uskoa pojat ja naiset. Olihan nähty, miten turvallisesti avoveden aikaan Helsingissä saatettiin asettua yöksi nukkumaan.

Tuolla voivat nytkin olla vihollisen kaleerit, Suomenveden pohjassa! Tämä lapsekas varoitusrovio on pystytetty tänne, mutta ennenkuin se edes on saatu syttymään, voi vihollinen olla satamassa ja heti sen jälkeen kaupungissa. Tuoreessa muistissa on vielä sekin rukous-

Somat kauppiaantyttäret tiesivät hekin jotakin: että sunnuntain aamu, jolloin tsaarin kaleerit yllättivät asukkaat jumalanpalveluksessa ja niin polttivat kaupungin, ettei kirkostakaan jäänyt kuin kiviä kivien päälle.

Erillään muista seisoi varanotario Kustaa Wetter, kaupungin entisen pormestarin Abraham Wetterin poika, tummiin pukeutuneena ja huolellisesti puuteroituna, hopeapääkepillään kosketellen sulavaa jäävuorta. Hänen omassa mielessään tapahtui tapahtumistaan ja kesken kevään jonkinlainen jäähtyminen. Sitä oli nyt jo kestänyt vuosikausia. Ystävät olivat koettaneet sitä sulatella, mutta nekin kaikkosivat kaikkoamistaan. Vanha Lorentz Streng vielä pysyi väsymättömänä hyvyydessään, mutta kun nyt kerta kaikkiaan hänen, Kustaa Wetterin, kohdalta elämä oli alkanut käydä jääriitteeseen, niin jääsirut pistelivät häntä itseään kuin neulat, ja hänelle oli tullut huvittavaksi pistellä muita.

Tällä samalla paikalla oli kerran vietetty leikin aikoja, annettu sällejä selkään ja käyty »Ruutanoita» vastaan kivin ja haloin. Oli täydessä uskossa aiottu pelastaa kaupunki vihollisista. Nyt oli Ruutanalampi täytetty ja jätetty vallitusten alle, leikkitoverit naivat ja huolivat. Hän, Kustaa Wetterkin, oli nainut, sitten kun hänet jälleen oli viskattu meren yli tähän Helsingin kurjuuteen.

Ja tässä jälleen seisottiin ja odotettiin vihollista. Se oli Helsingin kohtalo iankaikkisesta iankaikkiseen. Tuolla ympäri Itämeren kohottelivat rikkaat kaupungit kuparikattoisia tornejaan. Mikä oli Helsinki? Soiden ja rämeikköjen rytöinen juurakko, joka tällä hetkellä lykkäsi likaisuutta löyhkäävää varttaan rintatautisen jään poikki Susisaarille, missä lapsekkaasti uskoi voivansa kasvattaa hyödyllisen siemenkodan. Köyhän, moninkerroin hävitetyn kaupungin hyödytön toivo! Puhuttiin valtavasta linnoituksesta, uudesta Gibraltarista, paukutettiin puhki kallioita, syydettiin mereen tiiliä, kiviä, rautaa ja hirsiä, tynnyrittäin pantiin menemään kultaa ja hopeaa. Uskoiko Susisaarten rakentaja itsekään Helsingin rauhaan ja turvallisuuteen? Jos Venäjän keisarinnan teki mieli ottaa maa ja kaupunki, niin kuka saattoi estää häntä sitä tekemästä? Jos Suomen takkuinen asukas rajallaan astuu keisarinnaa vastaan ja ojentaa hänen nähtäväkseen suomenkielisen Uudentestamentin ja piispa Jusleniuksen suomenkielisen sanakirjan, niin kääntyykö keisarinna ehkä sotajoukkoineen takaisin? Hän käskee adjutanttinsa antaa naurettavalle metsäläiselle hopearuplan näistä paperipinkoista sekä viedä kyökkiin, että heitukat voivat kääräistä lehtiä makkaroidensa ympäri. Susilla ja karhuilla on kielensä, mutta ei suomalaisella. Niinpä keisarinna kuuluu aikovan autioittaa koko Suomenmaan ja asuttaa sen kauttaltaan susilla ja karhuilla. Kerran täältä metsien kohdusta ei enää milloinkaan kohoa sinistä sauhua eikä yksikään ruuhi enää kuvastu Suomen järvien pintaan. Jos keisarinnan tahto on tämä, niin kuka voi hänen tahtoaan vastustaa?

Yksi kaupungin arvohenkilöistä, Lorentz Streng, Helsingin monikymmenvuotinen luottamusmies ja varapormestari, seurasi levottomana Kustaa Wetterin askelia, hänen edetessään yhä etäämmä paljasta, jyrkkää vuorenrinnettä. Eikö nuorta miestä nyt mitenkään saisi talttumaan ja asettumaan? Olihan hänellä nyt oma kauppaliike ja siveä vaimo — Eeva Selin, kunnioitetusta porvarisperheestä ja olihan Streng hankkinut hänelle sihteerin viransijaisuuden kemnerioikeudessa. Se ei ollut helppoa ensinkään, sillä kaupungin herrat eivät olleet unohtaneet, mitenkä Kustaa poikasena oli heitä häväissyt.

Kustaa oli niin tulinen ja ylpeä — pahoin oli häntä Tukholmassa pidetty. Hän oli lähtenyt Suomesta, koska ei tahtonut kuulua kansaan vailla kunniaa ja tulevaisuutta. Mutta hänet oli työnnetty takaisin, sillä hän ei kuulunut »kunnian» kansaan, ja hän oli ottanut sen kovin pahakseen.

Lorentz Streng siveli harvaa partaansa ja seurasi silmillään kaunista nuorta miestä, jonka hopeasoljet mustia silkkisukkia vastaan kiilsivät auringossa. Olipa hän kuin nuori prinssi hautajaisvaatteissa. Tuollainen asu on kallis. Muutenkaan ei Kustaan olisi pitänyt olla noin uhitteleva. Helsingin vallanpitäjät katselivat häntä syrjäsilmällä ja puhuivatkin par’aikaa hänestä. Selvästi näkyi, että he aikoivat hänelle itselleen jotain sanoa. Streng oli levoton Kustaa Wetterin puolesta, eikä ensimmäistä kertaa. Kunpa nuo nuoret miehet, entiset »Leijoniksi» mainitut, edes olisivat ottaneet hänet joukkoonsa. Streng oli totisesti levoton. Mutta tyttöjen parvi oli vähitellen kulkeutunut likemmä nuorukaisia, ja monet silmäparien nuolet ampuivat sinne, varsinkin tähdäten nuoreen Wendeliaan, Martin sisareen, joka olikin kaunis ja kaino neitonen. Janne Sederholm, Johan Bockin monivuotinen puotipalvelija, näytti menettäneen sekä sydämensä että järkensä tytön sulouden vaikutuksesta, sillä hän ei huomannut edes isäntänsä puhuttelua, ennenkuin isäntä ärjäisi hänen korvansa juuressa, huomauttaen, että oli aika antaa hevosille apetta.

Ja niin sekaisin oli muuten niin valpas Bockin Janne Sederholm, että vain loi isäntäänsä haalean silmäyksen ja kahmaisi käteensä kukkivan pajunoksan käsittämättä, mitä hänelle puhuttiin.

Katse toisensa jälkeen siirtyi nyt rikkaaseen kauppamies Bockiin ja hänen puotilaiseensa, ja vartiorovion ympärille kokoontuneet kaupunkilaiset kuulivat isännän äkäisesti sanovan:

»Jumaliste, joko lähdet! Mitä minä rengillä teen, joka ei hoida tehtäviään. Mars!»

Bock oli paljosta odottamisesta ärtynyt, niinkuin kaikki muutkin, ja vähällä oli, ettei hän nostanut kättään lyödäkseen. Jokainen kaupungissa tiesi, että Sederholmin ansiosta Bockilla kauppa kävi, eikä ollut sitä kauppamiestä kaupungissa, joka ei olisi ollut valmis ottamaan Sederholmia myymäpöytänsä taakse. Janne oli pian kaksissakymmenissä, hän oli pukenut ylleen pyhävaatteet, eivätkä hänen silmänsä muuta nähneet kuin sorjan Wendelian. Mitähän tästä seuraisi? Eiköhän Sederholm jo olisi valmis siirtymään toiselle isännälle?

Nuoren puotipalvelijan kasvot olivat menneet hyvin valkoisiksi. Taivaastaan pudonneena keskelle iljankoista vuorta hän painoi hatun silmilleen ja lähti astumaan. Hetken perästä hän pudottautui alas vuoren jyrkimmältä kohdalta. Jopa sattui isännän moite! Siitä paikasta ei koskaan laskeuduttu. Tytöt kiljaisivatkin, kunnes näkivät Jannen jo menevän suopursuviidakossa.

Kaikki ymmärsivät: häntä oli moitittu, tytön kuullen moitittu ja nimitetty rengiksi!

Paremmin kuin muut ymmärsi aseman Kustaa Wetter. Oli tapahtunut jotain, joka likeltä koski häneen. Oli tapahtunut solvaus. Wetter tiesi, mikä on solvaus, ja jokainen solvattu kävi hänelle läheiseksi. Solvaus polttaa ihmiseen merkin. Hän itse oli tällainen merkitty. Silloin, kun hän oli pyrkinyt kunniakkaan ja vapaan kansan jäseneksi, oli hänet työnnetty pois. Sen verran hän oli oppinut, sydämensä jäätyessä jääriitteeseen, ettei nyt nostanut keppiään lyödäkseen rikasta kauppamies Bockia. Mutta hän loi häneen katseensa. Ja Kustaa Wetterin silmäys saattoi kipunoida kuin miekanterä.

Sekä Burtz että Bock vastasivat silmäykseen, ja ainoastaan Strengin väliintulo esti sanasodan syttymisen.

— Koska me olemme viimeksi nukkuneet yömme rauhassa? sanoi Streng, koettaen kääntää huomion pois Wetteristä. — Lähdetään kotiin. Ovathan täällä vartijat. Kysytään Susisaarten herroilta, tietävätkö jotain uutta.

Mieliala rauhoittui hetkeksi.

— Piru vie, sanoi Törnman, — mitä sitten kaikesta uurastuksesta, johan esivalta niin hyvin rummunlyönnillä kuin saarnatuolin kautta on meitä kehoittanut. Koko talven mitan olen käyttänyt tupakkatehtaan pystyynpanoon. Olen vuokrannut peltoja ja kapanaloja, ostanut siementä… Mitä kaikesta uurastuksesta!

— Ei mitään! sanoi Kustaa Wetter, niinkuin pappi sanoo aamenen saarnan perään.

Tämäkään ei kuulunut hänelle, ja Streng sai jälleen yrittää ehkäistä kiukkua, joka latautui nuorta, uhittelevaa Wetteriä vastaan.

— Missään tapauksessa ei saisi taloihin panna niin yletöntä majoitusta kuin viime kesänä. Eivätköhän parakit jo ala riittää?

Burtz haukotteli niin, että leukapielet natisivat:

— Ei variskaan enää saa pesäpuuta noissa metsissä, saatikka sieltä saa laivapuuta. Ei viitsisi katsoa tuollaista taivaanrantaa kuin tuokin tuolla Latokartanon puolella. Ottakaa enemmän miehiä, sanoin talvella everstille, että saavat parakit pystyyn. Mutta parakit eivät ole pystyssä ja taloihin sijoitetaan sotaväki. Nähdäänpä nyt, kun meret aukenevat!

Punapää Clayhills, joka vasta oli saanut auki pienen puodin Hämeentiellä, pysytteli vanhempien kauppamiesten joukossa ja puheli toimeliaasti

— Syömävilja on lopussa, suolat lopussa. Ja puodissa pitäisi vielä olla kankaita, sekä silkkisiä että liinaisia ja villaisia, puhumattakaan moninaisista viineistä ja viinaksista. Pitää olla kahvia, teelehtiä, etelän hedelmiä, hyvänhajuisia öljyjä ja ryytejä. Viime torstaina möin viimeiset teelehdet.

Kuului hiljainen huokaus:

— Viimeiset teelehdet — mon Dieu!

Kaikki tunsivat Kustaa Wetterin ärsyttävän äänen. Streng ajatteli itsekseen, että mies on mahtanut tulla hulluksi. Koko kaupungin hän hankkii vihamiehekseen, kaikki hän suututtaa. Strengiäkin jo alkoi suututtaa. Kuitenkaan eivät porvarit nyt puuttuneet häneen. He olivat yhtyneet rypääseen ja puhuivat kirkonkelloista, joiden alasottaminen oli suunniteltu tapahtuvaksi raatimies Goviniuksen johdolla. Kaupungin karja oli paimentorvilla kutsuttava Suurkadun päähän, niinkuin muutenkin kesän aikana, ja sitten ajettava Espoota kohden, niin etäälle kuin suinkin. Heikoimmat eläimet, jotka eivät huonon talvirehun jäljestä pysyneet jaloillaan, oli pakko jättää kaupunkiin. Kauppamiehet olivat jo osittain kuljettaneet pois arvokkaimmat tavaransa. Govinius kuului äskettäin toimittaneen Turkuun hopeansa ja rouvan korut.

Jään pinta huokui lukemattomin pienen pienin kitaaukoin helottavaa korkeutta kohden, ja auringon uuvuttava lämpö uskotteli rauhallisen toukoajan voitokkaasti tekevän tuloaan, samoin kuin myös sen toimeliaan uurastuksen, johon kaupunkilaiset esivallan määräystä noudattaen olivat ryhtyneet. Lukuisat tiilitehtaat odottivat vain saven sulamista. Krouveja oli avattu niin monta kuin nykyinen tilapäisen suuri asukasmäärä terveydekseen ja virkistyksekseen saattoi tarvita. Omalla laivatelakalla oli valmistumaisillaan uusi Spanjankävijä, jonka nimestä koko talven oli neuvoteltu ja riidelty. Kaupunkilaisten pellot ja kapanalat olivat miltei jo paljastuneet vastaanottaakseen kaikkia niitä tupakan, pellavan ja kaaliksien siemeniä, mitä oli kerätty kotimaasta ja odotettiin ulkomailta. Puhuttiin edelleen maaomenasta, jonka nimi oli potateos ja jonka Asikkalan kappeliseurakunnan kirkkoherra vakuutti olevan nauristakin paremman ja tekevän lopun kauheista nälkävuosista, jahka se pääsisi Suomen emäntien mielisuosioon. Maaomenan siementä ei kuitenkaan ollut, eikä haluakaan viljellä tätä outoa kasvia. Sen sijaan olivat monet maanomistajat Hämeen ja Uudenmaan läänissä hankkineet niitä hienovillaisia rasvahäntäisiä lampaita, joita Ruhan kartanon kapteeni aina Spanjasta asti oli tuottanut. Sanalla sanoen Helsinki nyt Susisaarten linnanrakennustöiden suojassa kihisi asujainten paljoutta ja työnteon moninaisuutta, kunhan vain rauhanaikaa riittäisi.

Kukaties vihollinen ei ollut tulossakaan. Olihan tässä odotettu vuosikaupalla eikä venäläisiä kuulunut.

Samassa alkoi jostakin jäältä kuulua pientä, outoa ulinaa, ikäänkuin joku hirsikuorman alle hautautunut elävä olento olisi vaikeroinut.

Ja yhteen kyytiin päästettiin naisten piiristä liikkeelle uusi asia, jota pohdittiin päät yhdessä. Tellqvist poimi huhun kauppamiesten tyttärien huulilta ja toi miesten puolelle.

Sellainen siellä kävi huhu, että Keppi-Saara viime yönä oli nähnyt unen, jonka täytyi tietää jotain. Oli ollut kymmenen sutta, ne olivat istuneet jäällä kuin koirat, tällä puolen Susisaaria, katsoneet kaupunkiin päin ja ulvoneet kuin koirat.

Ne eivät liikahtaneet, ainoastaan katsoivat Helsinkiin päin ja ulvoivat.

Kasvot valkoisina katselivat kaupungin asukkaat uuden ennustuksen johdosta jäälle. Hiljainen ulina jatkui jatkumistaan.

— Sudet! kuiskasi joku naisten parvessa.

— Jäät! sanoi raatimies Burtz.

— Maailman loppu! kuului Wetterin tumma ääni.

Nyt astuivat Burtz ja Bock Wetterin luo, nyhjäisivät häntä hihasta, joka oli pehmeää tukholmalaista verkaa, ja Burtz, raatimies, puhui:

— Täällä sinä huudat kuin susivouti. Mutta mitä tulee kemneroikeuden pöytäkirjoista, herra varasihteeri? Hst, jumaliste, tuleeko niistä mitään?

Kustaa Wetterin ärtymys oli suuttuneiden arvo-herrojen edessä kadonnut ja hän teki pahinta, mitä heille nyt saattoi tehdä: hän hymyili olkapäitään kohauttaen.

— Saa nähdä nyt.

— Sinä äksyilet sitä, että lähetin Sederholmin tästä matkaan — enkö minä, piru vie, saisi oikaista renkiäni? sanoi Bock. — Sinä ole virnistellyt koko päivän — onko se meidän syymme, että Tukholma sylkee sinut takaisin Pohjanlahden yli? Varo, ettei Helsinki tee samoin.

Ja Burtz jatkoi:

— Me otimme sinut kirjuriksi kunnianarvoisen varapormestarimme suosituksesta, tahtomatta kantaa vihaa vanhoista ylitsekäymisistäsi. Mutta mitä tekee sihteerillä, joka ei näytä istunnossa naamaansakaan? Hst, jumaliste!

Streng oli heti siinä selittämässä, että tässä jokainen väsyy ja tuskastuu, kun ei järjestystä synny eikä tietoonsa saa, onko vihollinen tulossa vai eikö. Hänhän ei voinut kieltää tosiasiaa, ettei Kustaa Wetter ollut kolmeen kuukauteen tuonut istuntoon puhtaaksi kirjoitettuja pöytäkirjoja, ja kaksi kertaa hän, Wetter, itse oli jäänyt istuntoon tulematta ja mitään syytä ilmoittamatta. Se oli, koira nähköön, epäjärjestystä, jota ei saanut sallia missään järjestetyssä yhteiskunnassa. Mutta siihen nähden, että Abraham Wetterin, Kustaan isän, ansiot olivat niin suuret ja …

Vanha Lorentz Streng puolusti väsymättömästi kunmipoikaansa.

Kun tämä Kaasa-vuori oli alueeltaan laaja ja vartiorovio vielä jakoi sen kahtia, niin oli siellä tilaa keskustella niin yhdestä kuin toisestakin asiasta. Tellqvist vakuutti vallasnaisille, että Keppi-Saara vielä kerran kiikkuu hirsipuussa. Kuka hyvänsä toinen olisi jo kuollut sellaisessa vankeudessa kuin Stockhusin syvin kellari on tulvan aikaan, mutta ei tämä noita. Mikä on pitänyt tätä kahdeksankymmenvuotiasta akkaa elossa, jollei noituus? Millä voimalla hän on parantanut Sorsan mädäntyneen käsivarren, jollei noituudella? Ja nyt hän ennustusten ja tunnustähtien avulla pyrkii selittämään tulevia asioita. Hirsipuuhun sellainen täytyy viedä.

Oi, kuinka nuori Wendelia oli itkenyt! Ei hän ollut mitään pahaa tarkoittanut ja nyt oli Sederholm hänen tähtensä saanut kärsiä. Hän oli aina ostanut Bockin puodista, kun puotipalvelijalla oli niin kaunis kihara tukka ja kun hän antoi sokerileipiä kaupanpäälliseksi. Oi, kuinka tämä oli kauheaa!

Mutta voi hirvittävää! Nyt astuu vuorelle kapteeni Tersmeden, pisin ja hupaisin Susisaarten herroista, hän joka tanssittaa uuvuksiin sekä tyttäret että heidän äitinsä, hän joka juo pöydän alle Tukholmankin herrat! Nyt hän näkee onnettoman pienen Wendelian itkettynein silmin.

Tyttö piiloutui toisten tyttöjen taakse, ja nämä asettuivat odottavaan rintamaan, huonosti kätkien silmiensä hehkun ja halunsa miellyttää kapteenia, joka oli liian pitkä eikä kauniskaan ja jolla oli Tukholmassa kihlattu morsian, mutta joka oli kaupungin assembleeiltoihin tuonut tuhat ihanaa yllätystä, aivan uuden vauhdin, ja josta kaikkien kuitenkin täytyi pitää.

Tytöt eivät erehtyneet: heidän kulmalleen kapteeni suuntasi askeleensa, ohitse kunniaa tekevien laivamiesten ja kumartelevan köyhänkansan. Kaikki saivat häneltä iloisen hymyn, ja kun hän oli kaksi päätä pitempi kaikkia muita, niin hänen kasvonsa vapaasti loistivat sekä siihen ryhmään, missä vallasnaiset kuiskuttelivat, että siihen, missä porvarit Gustaf Wetterin ympärillä torailivat, ja sinne, missä merimiehet ja kalastajat seisoivat kalalokkeja tarkastellen.

Tällainen joukko lokkeja: olihan selvää, ettei avovesi ollut kaukana.

Mutta se ei ollut kenellekään selvää, että kapteeni Tersmeden näin naurussa suin saapui tänne vuorelle, missä kaupunkilaiset huolestuneina koettivat arvaella, oliko tämän hauraan jääpeitteen takana jo koko vihollisen laivasto valmiina lyömään tuhkaksi kaikki, mitä heillä oli, vai vieläkö kaupungille suotiin kalliita rauhan päiviä.

Sellaisiahan ne yleensäkin olivat, Susisaarten herrat: niin elivät kuin ei sodanvaaraa olisi ollutkaan! Pitkä kapteeni suuntasi askeleensa tyttöjä kohden, mutta hänen silmänsä puhuivat vallasrouville. Ne tuntuivat sanovan: te armollisimmat, sallikaa hetkinen »harceleerata» — kapteeni lausui ranskalaisen sanan ruotsalaisittain, joten se kuului hänen suussaan »hasleerata» ja tiesi »laskea leikkiä» — tyttölasten kanssa, mutta teitähän, te armollisimmat, ihailuni ja kunnioitukseni kuitenkin etsii ja tarkoittaa.

— Kaikkein kauneimmat neitoset, sanoi hän salaperäisesti kuin joulu-ukko, ja kun tyttöjen päät kohosivat ikäänkuin tornin huippuun katsomaan, hän jatkoi: — toukokuussa, toukokuussa se tapahtuu! Kaupunki on päättänyt pystyttää kunniaportteja, mutta sen kaikkein kauneimmat seppeleet muodostaa sen neitojen parvi, sijoitettuna pitkin juhlahuoneen seiniä.

Tyttöjen piiristä kuului pidätettyinä huudahduksina:

— Ei hän kuitenkaan tule!

— Sota tulee!

— Emme kuitenkaan pääse mukaan!

— Kun emme ole aatelisia!

Kapteeni nosti oikean kätensä pitkän etusormen:

— Tällä kertaa hän tulee! Sotaa ei tule. Keisarinna vain leikittelee. Nyt menen puhumaan teidän äitienne kanssa puvuistanne. Tulette mukaan juhlaassembleehen raatihuoneelle.

Hyvin kasvatetut tyttöset tukahduttivat ilonilmauksensa ja ainoastaan puristelivat toistensa käsiä, malttamattomasti tömistäen jalkojaan sulavalla maalla.

Kapteeni oli sanonut, ettei tule sotaa!

Ja että kuningas tulee!

Tingelund, apteekkari, laski nyt vuorostaan kalalokkien