Sydämet

By Maila Talvio

Heinz Blume on mestarillinen pianisti. Yleisö liikuttuu kuunnellessaan hänen soittoaan – Blumessa on jotain niin erityistä. Konserttien järjestäjät kuitenkin tuntevat Blumen toisen puolen. Hermoheikon miehen, joka vaatii järjestäjiltä mahdottomuuksia. Mutta mitä Blumesta jää jäljelle, jos häneltä viedään kysy soittaa? Voiko taiteilijan ego kasvaa liian suureksi?Sydämet on novellikokoelma, joka sisältää yhdeksän koskettavaa novellia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788728132210

Book preview

Sydämet

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1924, 2021 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728132210

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sydämet.

Heinz Blume, pianisti, teki vielä pari lyhyttä kumarrusta saliin päin ja asteli nopeasti taiteilijahuonetta kohden, missä hänen vaimonsa ja impressario odottivat. Suosionosoitukset salissa myrskysivät näin ohjelman loppupuolella entistä voimakkaammin, yleisöä oli tunkenut soittolavan juurelle ja sitä oli juhlahuoneen nurkkauskin täynnä. Taiteilijan täytyi pujotella eteenpäin, käsien pauke soi kuin raesade ympärillä. Heinz Blume kulki hartiat kumarassa ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, haki hän nenäliinan ja, pyyhki hikeä otsaltaan. Hän syöksyi suoraan impressariota kohden ja yhä pyyhkien kasvojaan hän nopeasti puhui:

— Minä sanoin: ei Steinwayta… Enkö minä sanonut..? Tahdotteko todella tappaa minut? Diskantti on kuin tikari, joka ääni on tikarinpisto. Basso lyö kuin moukari. Eikö teillä ole hermoja? Minulla on, jumal’avita. Minähän sanoin teille. Ja te lupasitte. Koko maailma tietää, etten minä voi soittaa Steinwaylla. Koko Europpa, Amerikka, Austraalia. Baaselissa peruutettiin konsertti… loppuunmyyty huone — peruutettiin…

Impressario kohautteli olkapäitään ja kuunteli levollisena taiteilijan vuodatusta. Hänellä ei ollut mitään lisättävää. Hän oli jo sanonut, että kaupungin Bechstein oli loppuun soitettu, että uusi oli tilattu ja että sitä odotettiin joka päivä. Tässä soittokoneessa ei ollut mitään vikaa, se oli päinvastoin harvinaisen hyvä. Corinna Diels oli sanonut, ettei hän missään ollut nähnyt parempaa. Kai Corinna Diels jotakin ymmärsi hänkin.

— En sano ettei soittokone ole hyvä, puhui taiteilija sillä hillityn tiivistetyllä äänellä, jolla hän oli tottunut puhumaan tällä etäisyydellä yleisöstä. — Mutta kun nyt kerran minä en voi soittaa sillä. En saa esiin mitään, ettekö ymmärrä.

— Menkää kiittämään, menkää kiittämään, herra Blume, huomautti impressario, kirjakauppias Mattson kuivasti. — Jahka ensi kerran tulette, saatte soittaa Bechsteinillä.

— En ikänä tule, äänsivät Blumen kuumeiset huulet. — Ensi kerralla esitätte minulle häkilän ja vaaditte, että sillä saan esiin Bachin Chaconnen. Mieluummin soitan höyläpenkillä. Tapatte minut…

— Menkää saliin, menkää saliin, herra Blume, toisti impressario, — ettekö kuule.

Rouva Blumen käsi laskeutui taiteilijan käsivarrelle.

— Heinz, kuuletko kuinka yleisö on ihastuksissaan. Se meni niin hyvin. Lähde saliin, Heinz…

Hän avasi oven ja taiteilija tuli keskelle kättenpauketta, sähköittyneitä katseita, koko tuota haltioitumisen auerta, jota voi verrata kylpyyn tropiikin meressä, kun agave ja oleanderi kukkivat rannalla. Alhaalla ikkunarivin luona seisoi joukko nuoria tyttöjä. Se oli tyttölyseon yläluokka. Noiden nuorten olemus oli ainoana hehkuna ja he hakkasivat yhteen käsiään niin että olkapäät hytkyivät. Joka lyönti sanoi: en jaksa enää, mutta yhä vain he hakkasivat, hymyilivät ja huokailivat. Eturiveissä istui vanhempaa väkeä, herroja ja naisia, hekin taputtivat ja katselivat toisiinsa ikäänkuin kysyäkseen toisiltaan oliko tämä unta vai totta. Penkin päässä istui vanha herra, joka ei taputtanut eikä tömistellyt jalkojaan, hän vain nyökytti päätään ja tuijotti taiteilijaan. Heinz Blume kumarsi joka taholle. Hänen kumarruksensa oli lyhyt ja hermostunut ja pian hän jälleen oli matkalla tungoksen läpi taiteilijahuonetta kohden. Siinä niitä oli vanhenevia naisia, jotka tahtoivat nähdä häntä likeltä niinkuin lapset tahtovat katsella lintua, jonka he ovat saaneet satimeensa — ihminen on sama kaikkialla, täällä napapiirin luona ja päiväntasaajan seuduilla. Blume kumarsi kaikkia noita maireita, kyyneltyviä kasvoja kohden ja ajatteli Steinwayta, jonka hirvittävän terävät diskanttiäänet yhä vasaroivat hänen korvissaan, käsivarsissaan, olkapäissään ja aina ylös aivoihin asti. Vaikka nuo hyvät ihmiset tässä taputtaisivat aamuun asti, niin hän ei enää voi koskettaa tuohon flyygeliin. Ja se Beethoven, joka vielä on jäljellä, sitä ei hän voi soittaa, hänen sormiensa päät menevät halki ikäänkuin piikeillä puhkaisten. Hänellähän on vaimo ja kolme pientä lasta — ei hän voi tällä lailla antaa tappaa itseään. Aivan ovensuussa seisoi pieni nainen, hartioillaan espanjalainen huivi, ja samalla hetkellä, jolloin Blume avasi oven, solui tämä toimeliaasti taiteilijahuoneeseen ja puhui täyttä vauhtia, silmissä kyyneleet:

— Jotakin niin ihmeellistä… taivaallista..! Meidän yleisö on hemmoteltu, tänne tulee kaikkein suurimmatkin taiteilijat, useimmat soittavat tyhjille huoneille, mutta jotain tällaista emme ole kuulleet. Tahtoisin välttämättä saada hetkisen tavata teitä, herra Blume: eikö sopisi huomenna? Mutta teidän täytyy kai mennä saliin, yleisö on hullaantunut teihin… Oi teidän fortenne… ja entä pianissimonne! Kuin huokaus. Mutta menkää, menkää saliin. Elän sellaisessa jännityksessä tämän viimeisen Beethoven-numeron tähden. Vain yhden ainoan kerran olen kuullut sen konserttisalissa. Mutta se onkin niin suunnaton. Tuskin voin odottaa, niin haluan kuulla tätä sonaattia. Mitä? Anteeksi, hyvä herra Blume, kiirehtikää saliin, ne taputtavat kätensä verille. Kas kun ihminen, joka on opettanut pianonsoittoa neljättä kymmentä vuotta kaikenkaltaisille lahjattomuuksille, tapaa ideaalin, niin…

Rouva Blume otti vanhan soitto-opettajattaren haltuunsa sillä vaatimattomalla sulolla, joka oli hänelle ominainen. Vanha neiti ei mielenliikutuksensa vallassa löytänyt nenäliinaansa, vaan pyyhki silmiään espanjalaiseen silkkishaaliin ja sen upeat pitkät hetaleet välähtelivät pitkin hänen kuihtuneita sormiaan ja ranteitaan. Olihan rouva Blume kappale miestään, hänelle saattoi puhua yhtä avomielisesti kuin Heinz Blumelle, vieläpä tässä tapauksessa oli rouvalla se etu, että saattoi tarttua hänen olkapäihinsä ja osoittaa hänelle hellyyttä. Ja niin kertoi neiti Boraeus hänelle, että hänen vanhin veljensä oli saapunut vuorokauden matkan takaa kuullakseen Heinz Blumen. Hänen veljensä oli sellainen — köyhä, hiljainen ja vaatimaton. Hänellä oli yksi ainoa intohimo: musiikki. Ja nyt hän on niin onnellinen, että hän elää tästä konsertista taas pitkät aikaa. Kas tuossa hän seisoo — hänellä on seisomapaikka — aivan lavan ääressä, hän tahtoo aina nähdä pianistin kädet, nehän ovatkin jotain niin ihmeellistä ja salaperäistä. Varsinkin tätä viimeistä Beethoven-numeroa hänkin odottaa. Nuorempikin veli, perämies Boraeus, on täällä. Hänkin on musikaalinen, tavallaan — niinkuin kaikki merimiehet, tietäähän sen, kun aina kuuntelevat aaltojen loiskinaa. Tuolla hän väliajalla noitui ja kirosi, niin tyytyväinen hän oli, sanoi Orfeuksen ensi kertaa astuneen raatihuoneemme kynnyksen yli.

Rouva Blumen täytyi jakaa huomiotaan muuallekin päin, koska huone pian oli täynnä väkeä — eivätkö ne ymmärtäneet, ettei sovi tulla näin numeroiden välillä. Ja Heinz yhä jauhoi impressariolle samaa asiaa.

— Vaikka se Bechstein olisi missa tilassa tahansa, niin se aina on Bechstein. Minä en soita tällä — en Beethovenin viimeistä sonaattia. Pidättekö sitä leikintekona? Tahallisesti olette pettänyt minua. Ehtoihini kuuluu aina, ja kaikkialla, ettei minun tarvitse nähdä Steinwayta. Ettekö kuule eroa Steinwayn ja Bechsteinin välillä? Minä kuulen, minä. Käteni eivät kestä, eivätkä korvani. Yhtä mielelläni ryöstän kassakaapin, tai panen tulen nurkan alle, tai soitan… soitan shimmin, tai fokstrotin, tai… tai… muuta hullutusta. Minä en tällä soittokoneella soita sadannetta yhdettätoista Beethovenia, että sen tiedätte. Konnamaisesti minut on petetty.

Impressario näytti vihdoin alkavan kyllästyä.

— Hyvä on, sanoi hän, — että minäkin tiedän. Meidän Steinway on ensiluokkainen soittokone eikä sitä vielä kukaan ole moittinut. Mutta onhan vanha Bechsteinimme tuolla ravintolan puolella — pannaan miehiä vain liikkeelle, niin se sieltä tulee, mutta sittenpä herra Blumen onkin soitettava sillä, eikä saa napista. Sanon etukäteen, että naamiaisissa tässä viimein perämies Boraeus jaloillaan soitti sillä havaijilaista hytkytanssia niin että jokin kieli taisi katketa, mutta onhan Bechstein aina Bechstein, tuodaan sisään vain.

Rouva Blume astui hymyillen miehensä ja impressarion välille.

— Kyllä mieheni soittaa Steinwaylla tämän viimeisen numeron, puheli hän äänellä, jolla koetetaan taivuttaa lasta ottamaan ilkeä lääke. — Miehelläni on niin uskomattoman tunteelliset kädet, ihmisten on vaikea ymmärtää sellaista. Heinz, kyllä sinä pääset tämän yhden numeron yli. Lähde saliin…

— En pääse, en soita. Marianne, sinäkin kiusaat minua. Ja meillä kun on vain tämä ainoa ilta.

Rouva Blume katsoi miestään silmiin. Koko heidän suhteensa hellyys, muistot vaikeista eronhetkistä ja yhteisesti kestetyistä kärsimyksistä oli hänen katseessaan. Heinz Blume veti syvältä henkeään ja kiirehti saliin, jossa ihmisjoukon hurmiomainen mieliala sulki hänet kuin kuumaan usvaan. Heinz Blume teki lyhyen hermostuneen kumarruksensa, mutta suosion myrsky oli nyt sitä laatua, ettei se mennyt ohi korvan: se vangitsi. Hetkisen tuntui taiteilija pyytävän, että häntä ymmärrettäisiin. Hän levitti käsiään ikäänkuin sanoakseen: eivät ne enää jaksa. Hänen takanaan seisoi vihattu Steinway kuin mikäkin piikkitynnyri. Tyttöryhmä oikealla taputti ja tömisteli. Taiteilija teki toisella kädellään epätoivoisen eleen heitä kohden ja silloin tapahtui heidän parvessaan jotakin odottamatonta: he taivuttivat punastuen päät toistensa olkapäitä vastaan ja vaikenivat. He olivat voittaneet: taiteilija astui flyygeliä kohden, istuutui ja mietti silmänräpäyksen.

Salissa ja taiteilijahuoneessa oli hiljennyt. Tyttölyseon yläluokka, joka tunsi tämän ylimääräisen kuuluvan suoranaisesti itselleen, istui liikutuksen vallassa. Vanhan maisteri Boraeuksen takkuinen olemus siirtyi narisevin saappain jonkun askeleen likemmä estraadia. Sitten oli äänetöntä, jokainen odotti henkeä pidellen, mitä tulisi.

Tuttu Chopinin preludio alkoi kehrätä hiljaisuudessa. Eikä enää ollut tätä salia, ei ihmisiä, jotka tekevät huonoja tekoja ja ajattelevat rumia ajatuksia, jotka vanhenevat arjen kuorman edessä ja paatuvat luomakunnan hädälle. Näkymätön värttinä kehräsi valonsäteitä, kentät kukkivat ja sininen auer kierteli ihmisiä, jotka olivat kauniit ja tahtoivat hyvää. Oli kuin jostain ylhäältä olisi varissut kukkain lehtiä: katoavaisuuden henkäys pani valonsäteet värähtämään, kyynel hersyi ihmisrinnoista. Sydämet tunsivat kipeässä onnessa olevansa kultaista tomua, joka värisee Jumalan hengityksestä... Ja oli kevätyö ja hiljainen virta ja puhkeavat pajut. Ja lintu visersi ja toinen vastasi, ja nuori ihminen juoksi paljain jaloin yli kasteisten kenttien ja seisoi odottaen. Ja kuuli linnun ja oman sydämensä lyönnin. Ja tunsi odotetun askeleet ja hänen huulensa omalla suullaan. Näkymätön värttinä hyrisi niinkuin kuun kehrä, viritellen veden kalvoon lumoaan. Ihmiset salissa pelkäsivät lumon loppuvan, he eivät olisi tahtoneet herätä, ja kun viimeiset helmeilevät sävelet hiljenivät niinkuin kareet, jotka ovat saavuttaneet rajansa ja sulaneet suureen vedenpintaan, oli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hengenvedot jälleen palasivat ajallisuuteen.

Taiteilijan katse pysähtyi silmänräpäykseksi siihen outoon olentoon, joka seisoi esiintyjälavan juurella, pää ulöttuen senverran estraadin yläpuolelle, että Blume saattoi nähdä, minkä suunnattoman hartauden vallassa tämän ihmisen sydän oli. Kumartaessaan vaikenevalle yleisölle näki Blume laihan sinipunertavan käden, joka tarrasi kiinni lavan maalaamattomaan puuhun ja toisen, joka suonenvedontapaisesti piteli päällysvaatetta rinnan yli. Koko olento muistutti telinettä, jonka ylle on pantu miehen puku, mutta jonka silmät elävät ja ilmiantavat kärsivän sydämen. Heinz Blume tunsi tämän sydämen sykähtävän sydäntään vastaan eikä enää muistanut flyygeliä ja seuraavaa numeroa. Sielussaan inhimillisen kärsimyksen myötäeläminen hän kulki tungoksen läpi. Hänen vaimonsa katse kohtasi hänet rauhoittavana ja rukoilevana — Marianne, sinä tuli pimeässä harhaavalle merenkävijälle! — ja Heinz meni kaikkien vieraiden ihmisten ohi, joita oli kokoontunut taiteilijahuoneeseen ja sanoi vaimolleen;

— Siellä on ihminen… arvokas ihminen, hän seisoo juuri lavan edessä… Ja on vielä toinenkin: vanha herra, joka tuijottaa. Vain tuijottaa. Ajattele, tässä pienessä kaupungissa: kaksi ihmistä.

Soitonopettaja neiti Boraeus hyökkäsi esiin ja puhui:

— Se on minun veljeni tuo, joka seisoo lavan edessä. Hän on tullut kaukaa. Hän kärsi paljon, oppilaat tekevät hänestä pilkkaa: milloin panevat kateederin alle herätyskellon, milloin kiinnittävät hänen selkäänsä leijan, milloin potkivat nurkkaan hänen vanhan lakkinsa. Olemme pelänneet, että hänet eroitetaan. Hän rakastaa musiikkia yli kaiken… hän on harras ihminen.

— Hieno mies, lausui taiteilija vuorenlujalla uskolla.

Vastaan sanomatta hän meni saliin kumartamaan ja näki nyt vain tuon vanhan neidin veljen ja harmaahapsisen herran, joka ei taputtanut käsiään, ainoastaan nyökytti päätään ja tuijotti eteensä.

Heidän täytyy saada Beethoveninsa, jos hän heidät tuntee oikein niin he juuri tätä Beethovenia odottavat ja aikovat elää hänestä koko talven. Se täytyy soittaa tuolla terävällä remuavalla soittokoneella, jonka pormestari itse kuuluu tuoneen Hampurista. Ei voi ajatella Bechsteiniä, jonka klaviatuurilla on tanssittu merimiestansseja. Heinz Blume tunsi hermoissaan kuuman pistelevän läähätyksen, samantapaisen joka oli vaivannut häntä aikaisemmin esiintymisen edellä, varsinkin, jollei hän ollut muististaan aivan varma. Nyt hän enää harvoin sitä tunsi esiintymispelosta, mutta kyllä muiden syiden takia — jos ne tietäisivätkin mitä omistavat, ne, jotka hakkaavat polttopuita ja nukkuvat tervettä unta! Taiteilija luo hermokuumeessa, joka ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Sydän kiertyy ja huutaa yksinäisyyttä, hiljaista