Nana

By Émile Zola

Nana on entinen prostituoitu, joka luo itselleen häikäisevän uran pariisilaisessa teatterissa. Näyttelijänlahjoja Nanalla ei ole, mutta hänen eroottinen säteilynsä lumoaa yleisön. Nana nousee yhteiskunnan huipulle miespuolisten hyväntekijöidensä avulla. He rahoittavat ihailemansa naisen tempaukset, mutta Nana tuhoaa yksitellen jokaisen häntä lähestyvän miehen elämän. Nana on Émile Zolan klassikkoteos, jossa teatterimaailmasta tulee yhteiskunnallisen roolipelin vertauskuva. Zola kuvaa yhteiskunnan bordellina, jota erotiikka hallitsee-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2018
• ISBN: 9788726021219

Émile Zola

Émile Zola (1840-1902) was a French novelist, journalist, and playwright. Born in Paris to a French mother and Italian father, Zola was raised in Aix-en-Provence. At 18, Zola moved back to Paris, where he befriended Paul Cézanne and began his writing career. During this early period, Zola worked as a clerk for a publisher while writing literary and art reviews as well as political journalism for local newspapers. Following the success of his novel Thérèse Raquin (1867), Zola began a series of twenty novels known as Les Rougon-Macquart, a sprawling collection following the fates of a single family living under the Second Empire of Napoleon III. Zola’s work earned him a reputation as a leading figure in literary naturalism, a style noted for its rejection of Romanticism in favor of detachment, rationalism, and social commentary. Following the infamous Dreyfus affair of 1894, in which a French-Jewish artillery officer was falsely convicted of spying for the German Embassy, Zola wrote a scathing open letter to French President Félix Faure accusing the government and military of antisemitism and obstruction of justice. Having sacrificed his reputation as a writer and intellectual, Zola helped reverse public opinion on the affair, placing pressure on the government that led to Dreyfus’ full exoneration in 1906. Nominated for the Nobel Prize in Literature in 1901 and 1902, Zola is considered one of the most influential and talented writers in French history.

Book preview

nauru.

I.

Kello yhdeksältä oli Variétés-teatterin katsomo vielä autiona. Parvella ja alipermannolla odotteli muutamia ihmisiä, jotka punaisten samettituolien keskellä katosivat kattokruunun puolivalon hämärään. Väliverhon suuri punainen läiskä hukkui varjoon; näyttämöltä ei kuulunut ääntäkään, parrasvalo loisti raukeasti, soittajain telineet olivat sikinsokin. Vain ylimmältä, kolmannelta parvelta, katon rajasta, johon oli maalattu alastomia naisia ja lapsia kaasuliekkien nokeamaan taivaaseen, kuului myssypäisten ja lippalakkisten huudahduksia ja naurahduksia, jotka yhtämittaisena sorinana kajahtelivat suurten kultakoristeisten pyöröholvien alla. Silloin tällöin tuli joku touhukas aitionhoitajatar liput käsissään ja ohjasi edellään juhlapukuista herraa ja laihaa, koukkuselkäistä naista, jotka istuutuivat ja loivat hitaita silmäyksiä katsomoon.

Kaksi nuorta miestä tuli alipermannolle. He jäivät seisomaan ja katselivat ympärilleen.

– Sanoinhan jo, Hector, huudahti vanhempi heistä, pitkä mies, jolla oli pienet mustat viikset, tulimme liian aikaiseen. Olisit voinut antaa minun rauhassa polttaa sikarini loppuun!

Eräs aitionhoitajatar meni ohi.

– Kas vaan, herra Fauchery! hän sanoi tuttavallisesti. Näytäntö ei ala ennen kuin puolen tunnin kuluttua.

– Mutta miksi he sitten ilmoittavat sen alkavan kello yhdeksän? murisi Hector, pitkät, laihat kasvot harmia väreillen. Sanoihan Clarisse aamulla – hän on tässä mukana – että näytäntö alkaa täsmälleen kello yhdeksän.

He seisoivat hetken ääneti, nostivat päätään ja tähystelivät aitioiden varjoihin, mutta vihreät seinäpaperit tekivät ne entistä pimeämmiksi. Parven alla olivat permantoaitiot vaipuneet täydellisen yön helmaan. Ensi parvelle oli joku lihava nainen harhaantunut samettista rintasuojaa vastaan. Oikealla ja vasemmalla olivat etuaitiot pitkine ripsuverhoineen tyhjät. Valko- ja kultakoristeinen, vihreään soinnutettu katsomo hävisi näkyvistä ikäänkuin tomupilveen, joka näytti leviävän himmennetystä kristallikruunusta.

– Oletko varannut etuaitiosi Lucylle? kysyi Hector.

– Olen, vastasi toinen, vaikka se olikin hankalaa…

– No, ei ole pelkoa, että Lucy tulisi liian aikaiseen!

Hän koetti olla haukottelematta; hetken kuluttua hän sanoi:

– Oletpa onnen poika, kun et ole vielä nähnyt ensi-iltaa… Vaalea Venus tulee olemaan vuoden merkkitapaus. Siitä on puhuttu kuusi kuukautta. Musiikkia, hyvä ystäväni, paukkuvaikutelmia!… Bordenave, joka ymmärtää alansa, on säästänyt sen näyttelyn ajaksi.

Hector kuunteli hartaana. Sitten hän kysyi:

– Tunnetko sinä tuon Nanan, tuon uuden tähden, joka näyttelee Venusta?

– Kas niin! Mainiota! Nyt se alkaa taas! Fauchery huudahti nostaen kätensä ilmaan. Aamusta alkaen on minua pommitettu kysymyksillä Nanasta… Olen puhunut ainakin parinkymmenen henkilön kanssa, eikä muuta kuin Nana, Nana, Nana! Mistä minä hänet tuntisin! Tunnenko minä muka kaikki Pariisin tytöt! Nana on Bordenaven löytö. Hän mahtaa todella olla siivo otus!

Fauchery rauhoittui. Mutta tyhjä katsomo, kattokruunun hämärä, tämä kuiskivien äänien ja ovien paukkeen kirkkotunnelma hermostutti häntä.

– Hitto vieköön, hän sanoi äkkiä. Täällähän ihminen vanhenee! Minä menen ulos… Ehkä tapaamme Bordenaven käytävästä. Häneltä voi saada tietoja.

Laajaan, marmorilevyillä paneloituun eteiseen, jossa pääsyliput tarkastettiin, alkoi tulla yleisöä. Kolmesta avoimesta ristikko-ovesta näki bulevardeille, jotka tänä kauniina huhtikuun yönä aivan kuhisivat ihmisiä. Vaunuja pysähtyi tuontuostakin, niiden ovia paiskeltiin kiinni, ja yleisöä tuli pienin ryhmin; ne pysähtyivät tarkastuttamaan pääsylippunsa ja nousivat perällä olevia kaksoisportaita, joilla naiset viivyttelivät keinutellen vartaloaan. Tämän alastoman valkoisen salin, joka niukkoine empirekonsteineen vaikutti pahvista tehdyn temppelin pylväskäytävältä, kirkkaassa kaasuvalossa pistivät räikeinä silmään korkeat, keltaiset reklaamitaulut, joihin Nanan nimi oli painettu isoin mustin kirjaimin. Muutamat herrat pysähtyivät kuin naulittuina lukemaan niitä, toiset rupattelivat ja sulkivat pääsyn ovista; lippuluukulla lihava, isokasvoinen, sileäksi ajeltu mies karkoitteli tylysti ihmisiä, jotka itsepintaisesti vaativat pääsylippuja.

– Kas, tuolla on Bordenave, sanoi Fauchery heidän astuessaan portaita alas.

Teatterinjohtaja oli huomannut hänet…

– Haa, hieno mies tekin! huusi hän jo matkan päästä. Näinkö te kirjoitatte minulle pakinoita? Luin aamulla Figaron. Ei mitään!

– Odottakaahan toki, Fauchery vastasi. Täytyy kai minun ensin nähdä teidän Nananne, ennen kuin voin hänestä kirjoittaa… Sitäpaitsi en ole luvannut mitään.

Sitten hän lopettaakseen tämän keskustelun esitteli johtajalle serkkunsa, hra Hector de la Faloisen, nuoren miehen, joka oli saapunut Pariisiin lopettamaan opintojaan. Johtaja teki yhdellä silmäyksellä päätelmän nuoresta miehestä. Mutta Hector tarkasteli toista innokkaasti. Tämä siis oli Bordenave, joka näytteli naisia ja kohteli niitä kuin vanginvartija, mies, jonka aivot räiskyivät reklaamia, joka huusi, syljeskeli ja läimäytteli reisiinsä, kyynikko, jolla oli santarmin tavat! Hectorista tuntui, että hänen oli sanottava jotakin kohteliasta.

– Teidän teatterinne…, hän aloitti mairittelevasti.

Bordenave keskeytti hänet tyynesti raa’alla sanalla niinkuin ainakin mies, joka pitää suorasta puheesta.

– Sanokaa minun porttolani.

Fauchery hymyili hyväksyvästi, mutta la Faloiselta tarttui aiottu kohteliaisuus kurkkuun, ja pahasti häkeltyneenä hän koetti yhtyä johtajan äänensävyyn. Tämä oli sillä välin jo juossut puristamaan jonkun vaikutusvaltaisen teatteripakinoitsijan kättä. Hänen palatessaan la Faloise oli jo saanut malttinsa takaisin. Häntä peloitti, että häntä luultaisiin moukaksi, jos hän liiaksi näyttäisi hämmästystään.

– Kerrotaan, hän lausui sanoakseen välttämättömästi jotakin, että Nanalla on ihana ääni.

– Nanalla! johtaja huudahti kohauttaen olkapäitään. Hänhän laulaa hirvittävän väärin.

Nuori herra riensi sanomaan:

– Sitäpaitsi mainio näyttelijätär.

– Hänkö?… Löntys! Ei tiedä, minne pistäisi kätensä ja jalkansa.

La Faloise punastui hiukan. Hän oli ymmällä ja sopersi:

– En mistään hinnasta tahtoisi olla näkemättä tätä ensi-iltaa. Tiesin, että teidän teatterinne…

– Sanokaa porttolani, keskeytti Bordenave hänet jälleen kylmän itsepintaisesti kuten mies, joka puhuu vakaumuksesta.

Sillä välin Fauchery katseli välinpitämättömänä ohirientäviä naisia. Nyt hän tuli avuksi serkulleen, joka oli kuin puulla päähän lyöty eikä tietänyt, oliko hänen naurettava vai suututtava.

– Tee Bordenavelle mieliksi ja sano hänen teatteriaan miksi hän haluaa, koska se huvittaa häntä… Ja te, hyvä ystävä, älkää tehkö meistä pilaa! Ellei teidän Nananne osaa laulaa eikä näytellä, menee näytelmä penkin alle, siinä kaikki. Sitähän olen pelännytkin.

– Penkin alle! Vai penkin alle! johtaja huudahti aivan punaisena. Niinkuin naisen tarvitsisi osata näytellä ja laulaa! Oletpa, poikaseni, perin yksinkertainen… Nanassa on muuta, hitto vieköön, ja se muu korvaa kaiken. Minä olen vainunnut sen, ja hänellä on sitä aivan tarpeeksi, tai muuten minulla ei ole vainua sen enempää kuin pässinpäällä… Saatpa nähdä, saatpa nähdä! Hänen tarvitsee vain näyttäytyä, niin koko katsomo nuolee huuliaan.

Hän kohotti isoja käsiään, jotka vavahtelivat innostuksesta; ja rauhoituttuaan hän hiljaisella äänellä mutisi kuin itsekseen:

– Saattepa nähdä, hän menee pitkälle, hitto vieköön, hän menee pitkälle… Ah, millainen iho, millainen iho!

Faucheryn pyynnöstä hän suostui kertomaan yksityiskohtia, mutta teki sen niin raa’asti että Hector de la Faloisea hävetti. Johtaja oli tutustunut Nanaan ja tahtoi auttaa häntä menestymään. Hän oli juuri etsinyt Venuksen esittäjätärtä. Hän ei arkaillut naisen vuoksi; oli parasta heti näyttää hänet yleisölle. Mutta hänen kasarmissaan oli syntynyt hitonmoinen riita tuon suurikasvuisen tytön vuoksi. Rose Mignon, hänen tähtensä, hyvä näyttelijätär ja mainio laulajatar, uhkasi joka hetki raivoissaan mennä matkoihinsa teatterista, sillä hän pelkäsi saavansa kilpailijattaren. Ja, jumala paratkoon, mikä elämä oli syntynyt reklaamitauluista! Lopulta hän oli painattanut molempien näyttelijättärien nimet samanlaisilla ja yhtä isoilla kirjaimilla. Mutta hän ei antanut ikävystyttää itseään! Jos joku noista hänen pikkunaisistaan, Simonne tai Clarisse, ei pysynyt aisoissa, niin hän antoi sellaiselle heti potkut takalistoon. Eihän muuten saisi milloinkaan rauhaa! Hän kyllä tiesi, minkä hintaisia nuo naakat olivat!

– Kas vaan! hän huudahti keskeyttäen sadattelunsa, Mignon ja Steiner! Aina vain yhdessä! Tiedätte kai, että Steiner on saanut kohta Rosesta kyllikseen; sen vuoksi aviomies ei päästä häntä hetkeksikään eroon, sillä hän pelkää pankkiirin karkaavan.

Kaasuliekkirivi, joka loisti pitkin teatterin julkisivua, valaisi katukäytävän kirkkaasti. Kaksi pientä puuta näkyi siinä helakassa vihreydessään; muuan reklaamipatsas oli niin valoisa, että sen ilmoituksia saattoi lukea jo kaukaa niinkuin keskellä päivää; ja tuolla etäällä bulevardin sakeassa hämärässä tuikkivat katulyhdyt, valaisten alati liikkuvia, hämäriä ihmisjonoja. Monet herrat eivät heti tulleet sisään, vaan jäivät ulkopuolelle juttelemaan ja polttamaan sikarinsa loppuun liekkirivin valossa, joka heitti heidän kasvoilleen sairaalloisen kalpean kajastuksen ja piirsi katukäytävän asfalttiin heidän lyhyet, mustat varjonsa. Mignon, isokasvuinen ja leveäharteinen mies, joka neliskulmaisine päineen muistutti markkinavoimailijaa, tunkeutui joukkojen läpi vetäen vanavedessään pikku pankkiiri Steineriä, jolla oli iso vatsa ja harmahtavan parran ympäröimät pulleat kasvot.

– No niin, sanoi Bordenave pankkiirille, tehän näitte hänet eilen minun työhuoneessani.

– Ahaa, hänkö se on! huudahti Steiner. Minä aavistin sitä. Mutta koska hän tuli juuri minun lähtiessäni, niin en häntä erikoisemmin huomannut.

Mignon kuunteli katse alas luotuna ja kierteli hermostuneesti suurta timanttisormustaan. Hän käsitti, että puhuttiin Nanasta. Kun Bordenave sitten oli luonut aloittelevasta näyttelijättärestä muotokuvan, joka sytytti hehkun pankkiirin silmiin, hän päätti puuttua asiaan.

– Antakaa tytön olla, hyvä ystävä! Hän on vain asfalttikukka. Yleisö kyllä lähettää hänet hornan tuuttiin. Rakas Steiner, tiedättehän, että vaimoni odottaa meitä aitiossaan.

Hän koetti saada Steineriä mukaansa. Mutta tämä ei tahtonut erota Bordenavesta. Heidän edessään ihmiset työntyivät pitkänä jonona tarkastuttamaan pääsylippunsa, ja äänten sorinasta kajahti Nanan nimi, laulava eloisuus kummallakin tavulla. Ne, jotka lukivat sen reklaamitauluista, lausuivat sen ääneen; miehet äänsivät sen ohimennen ja kysyvästi, naiset taas toistivat levottomasti ja hymyillen sen hämmästyneen näköisinä. Kukaan ei tuntenut Nanaa. Mistä Nana oli ilmestynyt? Kertoiltiin jos joitakin juoruja, kuiskailtiin korvasta korvaan kaikenlaisia piloja. Olihan tämä nimi kuin hyväily, tämä lyhyt nimi, joka kajahti tuttavallisesti kaikkien huulilta. Yleisö huvittelihe ääntämällä sen juuri sillä tavoin, ja se virittyi hänelle suopeaksi. Uteliaisuus valtasi sen, tuo pariisilainen kuumemainen uteliaisuus, joka on yhtä väkivaltainen kuin raivokohtaus. Tahdottiin nähdä Nana. Eräältä naiselta revittiin tungoksessa hameen liehureunuste, eräs herra kadotti hattunsa.

– Te vaaditte minulta liikoja! huusi Bordenave, jota parikymmentä herraa pommitti kysymyksillä. Kohta saatte kyllä nähdä… Minä livistän nyt, minua tarvitaan.

Hän poistui iloisena, että oli saanut yleisönsä kiintymään. Mignon kohautti olkapäitään ja muistutti Steineriä, että Rose odotti näyttääkseen hänelle ensimmäisessä näytöksessä käytettävää pukuaan.

– Katsohan! Lucy laskeutuu tuolla juuri vaunuistaan, sanoi la Faloise Faucherylle.

Se oli todellakin Lucy Stewart, pieni ja ruma nainen, nelisenkymmenen vaiheilla, liian pitkäkaulainen, kasvot laihat ja väsähtäneet, huulet paksut, mutta niin vilkas ja viehkeä, että hän vaikutti vallan lumoavalta. Hänellä oli seurassaan Caroline Héquet ja tämän äiti, Caroline, kylmä kaunotar, äiti erittäin arvokas, itsekylläinen.

– Sinähän tulet meidän mukaamme, hän sanoi Faucherylle, olen varannut sinulle paikan.

– Kyllä kai! Jotta en näkisi mitään! vastasi Fauchery. Minulla on nojatuoli, minusta on hauskempaa istua etupermannolla.

Lucy suuttui. Eikö Fauchery uskaltanut näyttäytyä hänen seurassaan? Sitten hän rauhoittui nopeasti ja muutti puheenaihetta.

– Miksi et ole sanonut, että tunnet Nanan?

– Nanan? En ole ikinä nähnytkään häntä.

– Ihanko totta? Ja kaupungilla kerrotaan, että sinä olet maannut hänen luonaan.

Mutta samassa Mignon pani sormen huulilleen vaitiolon merkiksi. Kun Lucy tiedusteli syytä, hän osoitti erästä nuorta herraa, joka juuri meni ohi, ja mutisi:

– Nanan rakastaja.

Kaikki katsoivat miestä. Hän ei ollut hullumman näköinen. Fauchery tunsi hänet: Daguenet, nuorukainen, joka oli tuhlannut kolmesataatuhatta frangia naisiin ja puuhaili nyt pörssissä voidakseen silloin tällöin ostaa heille kukkia ja kutsua heitä päivällisille. Lucyn mielestä hänellä oli kauniit silmät.

– Kas, tuollahan on Blanche! huudahti hän. Hän juuri kertoi, että sinä olet maannut Nanan kanssa.

Blanche de Sivry, isokasvuinen, vaaleaverikkö, jonka sievät kasvot lihoivat päivä päivältä, saapui hoikan, hyvin puetun ja erittäin hienon herran seuraamana.

– Kreivi Xavier de Vandeuvres, kuiskasi Fauchery la Faloisen korvaan.

Kreivi kätteli ohimennen sanomalehtimiestä, sillä välin kuin Blanche ja Lucy selittelivät vilkkaasti jotakin toisilleen. Naiset sulkivat tien liehureunusteisine hameineen; toinen oli puettu siniseen, toinen punaiseen, ja he mainitsivat Nanan nimeä niin usein ja äänekkäästi, että ihmiset jäivät heitä kuuntelemaan. Kreivi de Vandeuvres vei Blanchen mukanaan. Mutta nyt kajahteli Nanan nimi kaikkialla eteishallissa entistä äänekkäämmin ja odotuksessa kiihtyneemmin. Eikö näytäntö jo ala? Herrat katselivat kellojaan, myöhästyneet hyppäsivät vaunuista niiden vielä liikkuessa, katukäytävällä parveilleet ihmiset kulkivat hitaasti liekkirivien valaiseman, nyt tyhjän aukion poikki ja tähystelivät kaulat ojossa teatteriin. Muuan katupoika tuli vihellellen, pysähtyi reklaamitaulun luo lähelle ovea ja huusi: Hehei! Nana! käheällä äänellä ja meni sitten matkoihinsa laahaten jalkojaan. Naurettiin, ja hienopukuiset herrat toistivat: Nana, he-hei, Nana! Pääsylippujen tarkastuspaikalla tungeskeltiin ja riideltiin; melu kasvoi, kun kaikki huutelivat Nanaa, tahtoivat nähdä Nanaa, tuollaisessa järjettömyyden ja karkean aistillisuuden puuskassa, joka valtaa kansanjoukot.

Vihdoin kellon ääni kaikui läpi melun ilmoittaen näytöksen alkavan. Bulevardille saakka kuului huuto: Kello soi, kello soi! ja nyt syntyi tungosta; jokainen tahtoi päästä sisään, pääsylippujen tarkastajat ponnistelivat yli voimiensa. Huolestuneen näköinen Mignon sai vihdoinkin käsiinsä Steinerin, joka ei ollut käynyt katsomassa Rosen pukua. Heti kellon soidessa tunkeutui la Faloise ihmismeren läpi vetäen mukanaan Faucherytä, sillä hän tahtoi ehdottomasti kuulla alkusoiton. Lucy Stewartia suututti yleisön kiire. Kaikenlaisia moukkia, jotka tuuppivat naisia! Hän jättäytyi Caroline Héquetin ja tämän äidin kanssa loppupäähän. Eteinen tyhjeni, ja kuului vain enää bulevardien etäinen melu.

– Niinkuin heidän näytelmänsä olisivat aina hauskoja! toisteli Lucy portaita noustessaan.

Salissa Fauchery ja la Faloise seisoivat nojatuoliensa edessä katsellen yleisöä. Nyt katsomo loisti. Korkeat kaasuliekit muuttivat jättiläismäisen kristallikruunun keltaisten ja punaisten säteiden ryöpyksi, joka murtui valosäteeksi holvikatosta permantoon. Tuolien punainen sametti läikehti, seinien kultaukset loistivat, ja vaaleanvihreät ornamentit lievensivät liian kirjavien kattomaalauksien räikeyttä. Kirpeä parrasvalo heijastui väliverhoon, jonka raskaat purppurapoimut satulinnaa muistuttavassa loistossaan paljastivat kullatun, mutta halkeilleen kipsikehyksen köyhyyden. Alkoi jo olla lämmin. Nuottitelineiden luona soittoniekat virittelivät soittimiaan: kirkkaita huilunliverryksiä, vaimennettuja torvenääniä ja viulujen laulavia säveleitä, jotka hukkuivat ihmismeren meluun. Kaikki katsojat juttelivat ja tuuppivat toisiaan etsiessään paikkojaan ja istuutuessaan, ja käytävissä oli sellainen tungos, että loppumaton ihmisjono vain vaivoin mahtui virtaamaan ovista; yhtämittaista tervehdysten vaihtamista, pukujen kahinaa, hameita ja hiuslaitteita, hännystakkeja ja lievenuttuja. Vähitellen sali kuitenkin täyttyi. Siellä täällä pisti silmiin vaalea naispuku, hieno profiili kallistui alaspäin, ja hiuslaitteessa välkähti jalokivi. Eräässä aitiossa näytteli paljas, valkohipiäinen olkapää sametinpehmeyttään. Muutamat naiset löyhyttelivät tyynesti viuhkojaan ja silmäilivät tunkeilevaa yleisöä. Nuoret herrat seisoivat etupermannolla tuoliensa luona, selin näyttämöön, kukkanen napinreiässä ja puettuina ylen avonaisiin liiveihin sekä suuntailivat kiikareitaan hansikoitujen sormiensa päillä.

Serkukset koettivat löytää tuttuja kasvoja. Mignon ja Steiner istuivat kahden eräässä permantoaitiossa nojaten aitauksen samettiin. Blanche de Sivryllä näkyi yksin olevan hallussaan muuan etuaitioita. Sillä välin la Faloise tarkkaili erikoisesti Daguenetia, joka istui etupermannolla kahta riviä lähempänä näyttämöä kuin hän itse. Daguenetin vieressä istui aivan nuori poika, korkeintaan seitsentoista vuotias, joka ilmeisesti juuri oli lopettanut koulunsa ja katseli nyt kaikkea keruubinsilmillään. Häntä katsoessaan Fauchery hymyili.

– Kuka on tuo nainen tuolla ensiparvella? la Faloise kysyi äkkiä. Se, jolla on nuori sinisiin puettu tyttö vieressään.

Hän osoitti lihavaa, tiukkaan kureliiviin puristettua vanhaa vaaleaverikköä, jonka hiukset olivat harmaantuneet ja kellastuneet, mutta jonka pyöreillä, punatuilla kasvoilla veden tavoin väreili lapsellisia, pieniä puistatuksia.

– Se on Gaga, vastasi Fauchery koruttomasti.

Koska tuo nimi näkyi hämmästyttävän serkkua, hän lisäsi!

– Etkö todellakaan tunne Gagata?… Louis Philippen hallituksen alkuvuosina hän oli kaikkien ihastus. Nyt hän raahaa tytärtään mukanaan.

La Faloise ei pannut huomiota tyttöön. Gagan näkeminen sitä vastoin vaikutti häneen mahtavasti, eikä hän saattanut irroittaa katsettaan tästä. Hänestä Gaga oli erittäin miellyttävä, mutta sitä hän ei rohjennut lausua.

Nyt orkesterin johtaja tarttui viulunsa jouseen, ja soittajat aloittivat alkusoiton. Yleisöä tuli yhä edelleen, ja melu kasvoi. Tämä ensi-iltojen yleisö, joka aina oli sama, jakautui pieniksi nurkkakunniksi, jotka hymyillen tervehtivät toisiaan. Kantavieraat nyökäyttivät hatut päässään tuttavallisia tervehdyksiä. Koolla oli koko Pariisi, kirjailijoiden, rahamiesten ja huvittelijoiden Pariisi, paljon sanomalehtimiehiä, muutamia kirjailijoita ja pörssimiehiä, mutta enemmän ilotyttöjä kuin kunniallisia naisia; omituisen sekalaista seurakuntaa, jossa olivat edustettuina kaikki lahjakkuuden lajit, ja joka oli kaikkien paheiden turmelemaa. Sama väsähdys ja sama kuumeentapainen rauhattomuus ilmeni kaikkien kasvoilla. Fauchery, jota hänen serkkunsa ahdisteli kysymyksillä, osoitti tälle sanomalehtien ja kerhojen aitiot, näytti teatteri-arvostelijat, erään laihan, kuivettuneen ja ilkeänäköisen sekä varsinkin erään toisen, lihavan ja ystävällisen näköisen, joka nojasi kyynärpäällään vierustoverinsa olkaan, nuoren tytön, jota hän katseli hellin isällisin silmin.

Fauchery keskeytti puheensa nähdessään la Faloisen tervehtivän henkilöitä, jotka istuivat vastakkaisessa aitiossa. Hän näytti hämmästyvän.

– Kuinka! Tunnetko sinä kreivi Muffat de Beuvillen? hän kysyi.

– Hän on vanha tuttavani, vastasi Hector. Muffatin perheellä oli maatila aivan meidän lähellämme. Olin usein siellä. Kreivi on täällä appiukkonsa markiisi de Chouardin ja kreivittären kanssa.

Turhamaisuudesta ja iloissaan serkkunsa hämmästyksestä hän kertoi yksityiskohtia: markiisi oli valtioneuvoston jäsen, ja kreivi oli äskettäin nimitetty keisarinnan kamariherraksi. Fauchery tarttui kiikariinsa ja katseli kreivitärtä, jolla oli ruskeat hiukset ja valkoinen hipiä. Muuten hän oli pulleahko nainen, silmät kauniit ja tummat.

– Ensi väliajalla sinun täytyy esitellä minut, hän sanoi lopuksi. Kreivin olen jo ennen tavannut, mutta nyt tahdon saada kutsun heidän tiistaivastaanottoihinsa.

Yläparvilla alettiin äänekkäästi vaatia hiljaisuutta. Alkusoitto oli jo ehtinyt pitkälle, mutta ihmisiä tuli yhä. Myöhästyneet pakottivat kokonaiset tuolirivit nousemaan, aitioiden ovia paiskeltiin, käytävissä riideltiin säästämättä raakoja sanoja. Puheensorina ei ottanut lakatakseen, vaan humisi kuin varpusten visertely illansuussa. Sekasorto oli yleinen, päitä ja käsivarsia aaltoili, toiset istuutuivat ja koettivat asettua mahdollisimman mukavasti, toiset seisoskelivat itsepintaisesti luodakseen vielä viimeisen silmäyksen katsomoon. Istuutukaa! Istuutukaa! huudettiin kiivaasti permannon takarivien synkästä hämärästä. Kautta katsomon kävi kuin puistatus: nyt vihdoinkin siis nähtäisiin tuo kuuluisa Nana, josta Pariisi oli puhunut koko viikon.

Puheensorina vaimeni vähitellen, ja vain sieltä täältä kuului käheitä ääniä. Ja tämän mutinan vaietessa, näiden huokausten hiljetessä orkesteri alkoi soittaa ilakoivaa valssia, jonka vallaton tahti muistutti veitikkamaista ja hillitöntä naurua. Se miellytti yleisöä; hymyiltiin, ja palkatut taputtajat permannon ensiriveillä aloittivat kämmenillään todellisen rumputulen. Väliverho nousi.

– Katsohan! huudahti alati rupatteleva la Faloise, Lucylla on seurassaan herra.

Hän katsoi ensiparven oikeaa etuaitiota, jossa Caroline ja Lucy istuivat etutuoleilla. Heidän takanaan häämöitti Carolinen äidin arvokas pää, ja vaaleatukkaisen, lihavan, hyvinpuetun herrasmiehen profiili.

– Katsohan toki, intti la Faloise. Se on joku herra.

Lopulta Fauchery päätti kiikaroida etuaitiota, mutta kääntyi heti pois.

– Oh! sehän on vain Labordette, hän sanoi välinpitämättömästi, niinkuin tämän herran läsnäolo olisi maailman selvin asia eikä merkitsisi mitään. Heidän takanaan huudettiin: Hiljaa! ja heidän oli vaiettava. Nyt katsomossa kaikki olivat paikoillaan, ja orkesterista aina amfiteatteriin saakka ulottui pystyjen, tarkkaavien päiden meri. Vaalean Venuksen ensimmäinen näytös tapahtui Olympoksessa, pahvisessa Olympoksessa, jonka kulissit esittivät pilviä. Oikealla oli Jupiterin valtaistuin. Ensin tulivat näyttämölle Iris ja Ganymedes taivaallisten palvelijoiden saattamina, jotka lauloivat kuorossa, järjestellessään neuvottelukokousta varten jumalien tuoleja. Taputtajat huusivat taas säännönmukaista hyväänsä, mutta yleisö oli hiukan kahden vaiheilla ja odottavalla kannalla. La Faloise oli kumminkin taputtanut käsiään Clarisse Besnusille, eräälle Bordenaven pienistä neitosista, joka näytteli Iristä vaaleansinisessä puvussa sateenkaarenvärinen harso vyötäisillään.

– Tiedäthän, että hänen on riisuttava paitansa saadakseen tuon puvun sopimaan, sanoi hän Faucherylle äänekkäästi, jotta muutkin sen kuulisivat. Me koettelimme aamulla sitä, mutta silloin näkyi paita käsivarsien ja selän kohdalta.

Pieni väristys kävi katsomon kautta. Rose Mignon tuli esiin Dianana. Vaikka hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät soveltuneet osaan, sillä hän oli laiha ja mustanpuhuva, oikea pariisilainen katulapsi koko ihailtavassa rumuudessaan, näytti hän kumminkin viehättävältä Dianan pilakuvana. Hän lauloi tullessaan aarian, jonka sanat olivat niin typerät, että niille olisi saattanut itkeä; hän valitti, että hänen miehensä Mars tahtoi hylätä hänet Venuksen vuoksi, ja lauloi sen kaiken pidättyvästi, mutta juuri sillä korostaen laulun salaisia kaksimielisyyksiä niin, että yleisö tuli haltioihinsa. Mignon ja Steiner, jotka istuivat vierekkäin, nauroivat hyväksyvästi; ja koko katsomo purskahti nauramaan, kun sen suosikki Prullière tuli puettuna kenraaliksi, laitakaupungin huvittelupaikkojen Marsina, päässään jättiläissulka ja kupeellaan sapeli, joka ulottui hänen olkapäähänsä saakka. Hän oli kyllästynyt Dianaan, sillä tämä oli liian pikkumainen. Silloin Diana vannoi pitävänsä häntä silmällä ja kostavansa. Kaksinlaulu päättyi hyvin naurettavaan tyroolilaiseen renkutukseen, jonka Prullière esitti erittäin hauskasti suuttuneen rakastajan äänellä. Hän oli itserakas kuin ainakin nuori, menestyksellinen ensirakastaja, ja hänen silmänsä pyörivät niin uhmailevasti, että aitioiden naiset purskahtivat kimakkaan nauruun.

Mutta sitten yleisö alkoi taas kylmetä; seuraavat kohtaukset havaittiin ikävystyttäviksi. Ukko Bosc, houkkamainen Jupiter, jolla oli päätä painamassa suunnaton kruunu, ei saanut juuri nimeksikään yleisöä hymyilemään; ja sitten tuli perheriita Junon kanssa palvelijattaren laskuista, joka oli vähällä turmella kaikki. Yleisö kävi rauhattomaksi, kuului kasvavaa ja pahaaennustavaa mutinaa, katsojat alkoivat menettää mielenkiintonsa ja tähystelivät sinne tänne katsomoon. Lucy nauroi ja rupatteli Labordetten kanssa; kreivi de Vandeuvres kurotti kaulaansa Blanchen lihavien olkapäiden takaa, ja Fauchery tarkasteli salavihkaa Muffatin herrasväkeä; kreivi oli perin vakava, niinkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään; kreivitär hymyili epämääräisesti ja katseli etäisyyteen uneksivin silmin. Mutta kesken tämän painostavan tunnelman taputtajat taas aloittivat rumputulensa. Kaikki katsoivat näyttämölle päin. Jokohan Nana tulee viimeinkin? Kyliäpä hän on antanut odottaa itseään!

Ganymedes ja Iris toivat näyttämölle erään kuolevaisten lähetystön. He olivat kaikki kunniallisia porvareita, kaikki petettyjä aviomiehiä ja tulivat nyt jumalien valtiaalle esittämään kirjallisesti valituksensa Venusta kohtaan, joka todella oli liiaksi tulistuttanut heidän vaimojaan. Kuoro, joka lauloi valittaen ja lapsellisesti, pitäen silloin tällöin taukoja kuin tunnustaakseen erinäisiä asioita, huvitti suuresti yleisöä. Jollekin katsomossa pisti päähän sanoa sitä sarvipäiden kuoroksi, joka nimitys heti hyväksyttiin ja sarvipäiden kuoro oli toistettava. Kuoron jäsenet olivat hullunkurisen näköisiä; he olivat naamioidut erikoisesti tätä tilannetta varten. Muuan lihava kuorolainen, jolla oli kuunpyöreät kasvot, herätti paljon naurua. Samassa saapui Vulkanus ja vaati raivoissaan takaisin vaimoaan, joka kolme päivää sitten oli livistänyt tiehensä. Kuoro rupesi jälleen laulamaan ja viritti Vulkanuksen, sarvipäiden jumalan, kunniaksi ilolaulun. Vulkanuksen osaa näytteli Fontan, häpeämätön ja omalaatuisen nerokas koomikko. Hän esiintyi pahasti ontuvana kyläseppänä, päässä tulipunainen, tuuhea peruukki, paljain käsivarsin, joihin oli tatuoitu nuolten lävistämiä sydämiä. Joku nainen huudahti: Kylläpä on ruma! Ja kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään.

Seuraava kuvaelma tuntui loppumattomalta. Jupiter ei saanut jumalten neuvostoa koolle käsittelemään petettyjen aviomiesten kirjelmää. Eikä Nanata kuulunut! Häntä säästettiin siis, kunnes väliverho laskeutuisi? Niin pitkä odotus rupesi harmittamaan yleisöä. Alettiin jälleen murista.

– Tämä menee päin seiniä, sanoi Mignon vahingonilosta loistaen Steinerille. Nyt Bordenave on ajanut perinpohjin karille, saattepa nähdä.

Juuri silloin taustan pilvet avautuivat, ja Venus astui näyttämölle. Nana, joka kahdeksantoistavuotiaaksi oli sangen kookas ja pyylevä, käveli partaan luo pitkät hiukset hajallaan olkapäillä ja puettuna valkoiseen vaippaan. Hän hymyili yleisölle ja alkoi rohkeasti laulaa suurta aariaansa:

Kun Venus illalla saapuu…

Kun hän aloitti toisen säkeistön, ruvettiin salissa katselemaan toinen toistaan. Oliko tämä pilaa? Vaiko ehkä jokin veto, jonka Bordenave oli lyönyt? Niin väärin ei kukaan ennen ollut laulanut. Eikä äänessä ollut koulutuksen jälkeäkään. Bordenave oli puhunut totta sanoessaan, että Nana ei osaa laulaa. Hän ei edes osannut käyttäytyä näyttämöllä; hän ei osannut käsiään liikuttaessaan pitää ruumiistaan tasapainossa, mikä vaikutti sopimattomalta ja rumalta. Permannolta kuului jo hämmästyneitä huudahduksia: Oh, oh, ja halpahintaisilta paikoilta kuului vihellyksiäkin, kun nuoren kukonpoikasen ääni kajahti alapermannolta:

– Totisesti komea!

Koko yleisö katsoi siihen suuntaan. Keruubi, koulupoika, oli tämän huudahduksen päästänyt, silmät suurina ja posket punahehkuvina nähdessään Nanan. Huomattuaan tulleensa yleisön huomion kohteeksi, hän punastui vielä enemmän, että oli tietämättään tullut puhuneeksi ääneen itsekseen. Hänen vierustoverinsa Daguenet katsoi häntä hymyillen, yleisö nauroi kuin aseista riisuttuna, eikä viheltäminen johtunut sille enää mieleen. Joukko nuoria, valkohansikkaisia herroja, jotka olivat ihastuneet Nanan muhkeaan vartaloon, nautti ja taputti käsiään.

– Totta tosiaan! Erittäin hyvä! Hyvä!

Kun Nana huomasi katsomon nauravan, hän purskahti itsekin nauruun. Ilo kasvoi kaksinkertaiseksi. Oikein hauska, tuo kaunis tyttölapsi! Nauraessaan hän sai pienen lemmenkuopan leukaansa. Vähääkään hämmentymättä hän odotteli tuttavallisesti ja yhtyi yleisön tunnelmaan; silmää vilkuttaen hän tuntui tahtovan sanoa, että hänellä ei tosiaankaan ollut penninkään edestä lahjoja, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä hänellä oli muuta. Ja annettuaan orkesterinjohtajalle merkin, jonka tuli vihjata: Jatka, ukkoseni! hän aloitti toisen kuplettinsa.

Sydänyö on aika Venuksen…

Ääni oli edelleen sama kimeä ja terävä, mutta nyt se kutitti yleisöä oikeissa kohdissa niin hyvin, että silloin tällöin kävi värähdys kautta katsomon. Nana hymyili yhä edelleen tuota hymyään, joka väikkyi hänen pienellä punaisella suullaan ja loisti hänen suurissa kirkkaissa sinisilmissään. Muutamissa, hiukan vilkkaissa säejaksoissa hänen ruusunpunaiset sieraimensa laajentuivat kuin mielihyvästä, ja vahva puna nousi poskille. Hän huojutti yhä ruumistaan, sillä muuta hän ei osannut; mutta nyt se ei yleisön mielestä ollut lainkaan rumaa, päinvastoin; herrat suuntasivat kiikarinsa häntä kohden. Hänen lopettaessaan kuplettinsa ääni teki täydellisen lakon, ja hän käsitti, ettei hän ikinä jaksaisi laulaa loppuun saakka. Hämmentymättä hän vain pyöräytti lanteitaan, joiden kaaret kuvastuivat ohuen tunikan alta, kun hän nojautui taapäin ja kohotti käsivarsiaan. Nyt alkoivat kättentaputukset. Kohta hän kääntyi poispäin ja meni näyttämön taustaa kohti, näyttäen niskaansa, jolla hänen punertavankeltaiset hiuksensa häilyivät kuin villieläimen harja; ja silloin suosionosoitukset kävivät aivan raivoisiksi.

Näytöksen loppuosassa yleisö alkoi kylmetä. Vulkanus tahtoi antaa Venusta korville, jumalat neuvottelivat ja päättivät laskeutua maan päälle toimittamaan tutkimuksia, ennen kuin suostuisivat petettyjen aviomiesten anomukseen. Juuri nyt Diana sattumalta kuuli Venuksen ja Marsin kesken käydyn lempeän keskustelun, ja hän päätti pitää heitä silmällä matkan varrella. Sitä paitsi oli näytöksessä kohtaus, jossa Amor, kaksitoistavuotisen tytön näyttelemällä, vastasi jokaiseen kysymykseen: Kyllä, mamma … ei, mamma itkunsekaisella äänellä ja sormet nenässä. Silloin Jupiter, ankarana kuin vihastunut opettaja, määräsi Amorin suljettavaksi pimeään putkaan, jossa sen oli kaksikymmentä kertaa taivutettava rakastaa-verbiä. Yleisö mieltyi loppukohtaukseen, jonka kuoro ja orkesteri esittivät kerrassaan loistavasti, mutta väliverhon laskeuduttua koettivat ammattitaputtajat turhaan saada aikaan esiinhuutoa; koko katsomo nousi paikoiltaan ja pyrki ovia kohti.

Tuolirivien välissä astuskellessa ja tungeskellessa lausuttiin vaikutelmia. Sama tuomio kuului kaikkialta:

– Typerää!

Joku arvostelija oli sitä mieltä, että näytelmää olisi melkoisesti lyhennettävä. Muuten näytelmä sinänsä ei merkinnyt juuri mitään; enimmin puhuttiin Nanasta. Fauchery ja la Faloise, jotka ensimmäisinä läksivät ulos, tapasivat käytävässä Steinerin ja Mignonin. Tässä kaivostunnelin tapaisessa pitkässä ja ahtaassa kaasuliekkien valaisemassa solassa oli ihminen tukehtua. He pysähtyivät hetkiseksi oikeanpuolisten portaiden luo, jossa käsipuun mutka soi heille suojaa. Halpojen paikkojen yleisö tulla kolisteli alas paksupohjaisissa kengissään, mustia hännystakkeja virtasi ohi, ja eräs aitionhoitajatar ponnisteli tarmokkaasti koettaessaan suojella sysäyksiltä tuolia, jolle hän oli latonut päällysvaatteita.

– Minä tunnen sen tytön! huudahti Steiner nähtyään Faucheryn. Olen nähnyt hänet jossakin… Kasinossa kaiketi, jossa hän oli niin humalassa, että häntä oli kannettava.

– En minäkään oikein tiedä, sanoi sanomalehtimies. Olen aivan samassa asemassa kuin te; olen varmasti tavannut hänet jossakin…

– Ehkä Triconittaren luona?

– Vallan oikein, hitto vieköön! Huonomaineisessa paikassa, sanoi Mignon ja näytti aivan epätoivoiselta. On kerrassaan sopimatonta, että yleisö ottaa tällä tavalla vastaan minkä lutkan hyvänsä. Ennen pitkää ei koko teatterissa ole ainoatakaan kunnon naista… Niin, minun täytyy kai lopuksi kieltää Roseakin esiintymästä.

Fauchery ei saattanut olla hymyilemättä. Paksupohjaisten kenkien marssia jatkui yhä portaita alas, ja eräs lippalakkinen pieni mies sanoi venytellen lausettaan:

– Oo, la, la! Tyttö on mehevä! Siinä on ahmittavaksi!

Kaksi nuorta herraa kiisteli käytävässä, hyvin parturoituja ja erittäin korkeakauluksisia. Toinen toisti: säädytöntä, säädytöntä! selittämättä mielipiteensä syitä. Toinen vastasi: Mainiota! mainiota! eikä hänkään välittänyt todistaa sanojaan.

La Faloisen mielestä tyttö oli sangen hyvä; hän arveli vain, että tyttö olisi parempikin, jos hän kehittäisi ääntään. Steiner, joka ei ollut kuunnellut keskustelua, näytti äkkiä säpsähtävän ja heräävän. Parasta oli odotella. Ehkä toinen näytös menisi täydellisesti penkin alle. Yleisö oli osoittautunut suopeaksi, mutta sitä ei vielä oltu voitettu, ei läheskään. Mignon vannoi näytelmän loppuvan kurjasti, ja kun Fauchery ja la Faloise läksivät ravintolaan, tarttui Mignon Steineriä käsivarteen, nojasi tämän olkaan ja kuiskasi hänelle korvaan:

– Hyvä ystävä, tulkaa nyt katsomaan minun vaimoni pukua toista näytöstä varten… Se on mestariteos!

Yläkerroksessa, lämpiössä, paloi kolme kirkasta kristallikruunua. Serkukset olivat hetkisen kahden vaiheilla; avonaisesta lasiovesta näki, miten toisesta päästä toiseen aaltoili ihmispäiden muodostama hyökylaine, jota kaksi virtaa piti alituisessa liikkeessä. Kuitenkin he astuivat sisään. Puolisenkymmentä herraryhmää keskusteli ja viittoili seisoen itsepäisesti paikoillaan, vaikka heitä tyrkittiin milloin miltäkin taholta; toiset kävelivät rivittäin ja kolistelivat korkojaan vahattuun parkettilattiaan. Kirjavien marmoripilarien välissä istui oikealla ja vasemmalla naisia punaisilla samettipenkeillä katsellen väsähtänein silmin, kuin kuumuuden uuvuttamina, joukkoa, joka kulki ohi; naisten takana olevat peilit heijastivat heidän korkeita hiuslaitteitaan. Taustalla tarjomopöydän luona eräs lihava herra joi lasin mehua.

Mutta Fauchery oli saadakseen raitista ilmaa mennyt ulos parvekkeelle. La Faloise tarkasteli näyttelijättärien valokuvia, joita peilien kanssa vuorotellen oli ripustettu pilarien väliin, mutta seurasi lopulta hänen esimerkkiään. Teatterin julkisivun liekkirivit olivat sammutetut. Parvekkeella oli hämärää ja viileätä, ja se näytti tyhjältä. Vain eräs nuori herra poltteli kaiteeseen nojaten savukettaan, joka hehkui pimeän läpi. Fauchery tunsi hänet Daguenetiksi. He puristivat kättä.

– Mitä te teette täällä, hyvä ystäväni? kysyi sanomalehtimies. Te piileksitte, vaikka tavallisesti ette ensi-iltoina lähde minnekään permannolta.

– Tupakoin, niinkuin näette, vastasi Daguenet.

Saattaakseen toisen hämilleen Fauchery tokaisi:

– Hyvä on! Mitä pidätte aloittelijasta? Käytävillä häntä pidellään pahoin.

– Hm, mutisi Daguenet, ihmiset, joista hän ei ole välittänyt!

Se oli koko hänen lausuntonsa Nanan lahjoista. La Faloise nojautui kaiteeseen ja katseli bulevardia. Aivan vastapäätä olivat jonkin hotellin tai kerhon ikkunat kirkkaasti valaistut; katukäytävällä istui pöytien ääressä tumma rykelmä Café de Madridin vieraita. Myöhäisestä illasta huolimatta tungos oli suuri; käveltiin lyhyin askelin, ja alituiseen tulvaili lisää ihmisiä Jouffroyn kauppakujasta; täytyi odottaa viisikin minuuttia päästäkseen kadun yli, sillä vaunujono oli valtava.

– Kylläpä on liikettä ja hälinää, sanoi la Faloise, jota Pariisi vielä ihmetytti.

Kuului pitkä kellonsoitto, jo lämpiö tyhjeni. Riennettiin käytäviä pitkin. Väliverho oli jo noussut, kun katsojia vielä saapui laumoittain istuutuneitten suureksi harmiksi. Lopulta kaikki olivat paikoillaan, ja kasvoilla kuvastui iloinen odotus. La Faloise katseli ensin Gagan suuntaan, mutta hämmästyi kovin nähdessään tämän vieressä saman isokasvuisen, vaalean herran, joka hetki sitten oli istunut Lucyn aitiossa.

– Mikä tuon herran nimi on? kysyi hän. Fauchery ei heti huomannut, ketä hän tarkoitti.

– Vai niin, sehän on Labordette, sanoi hän yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin aikaisemminkin.

Toisen näytöksen lavastus oli yllätys. Oltiin kapakkajuhlassa laitakaupungilla, Mustassa kuulassa, laskiaispäivänä. Naamioidut rentut lauloivat piirilaulua, jonka loppukertoja säestettiin polkemalla lattiaan. Tämä huligaanikeksintö, joka tuli odottamatta, herätti niin paljon iloa, että se oli otettava toistamiseen. Jumalien joukko oli joutunut sinne Iriksen opastamana, joka valheellisesti kerskui tuntevansa maan sekä tulleensa tekemään havaintoja. Jumalat olivat pukeutuneet valepukuun, jottei heitä tunnettaisi. Jupiter oli olevinaan kuningas Dagobert, housut nurin ja päässä suunnaton rautapeltinen kruunu. Foebus oli puettuna Lonjumeaun posteljooniksi ja Minerva normandilaiseksi imettäjäksi. Naurulla tervehdittiin Marsia, joka saapui tuhlaavan komeasti puettuna sveitsiläiseksi amiraaliksi. Mutta naurunpurskahdukset kävivät aivan ylivoimaisiksi, kun Neptunus puettuna puseroon, päässä pallohattu ja ohimoilla lemmenkiharat laahusti näyttämölle tohveleissaan ja sanoi käheällä äänellä: No, kun on kerran kaunis mies, niin täytyy kai antaa rakastaa itseään! Kuului muutamia hämmästyksen huutoja, ja naiset nostivat viuhkojaan kasvojensa suojaksi. Lucy nauroi etuaitiossaan niin ääneen, että Caroline Héquet sipaisi häntä viuhkalla saadakseen hänet vaikenemaan.

Tästä hetkestä oli näytelmä pelastettu, ja se muodostui suureksi menestykseksi. Tämä jumalien karnevaali, tämä lokaan vedetty Olympos, kokonainen uskonto, kokonainen runouden maailma pahoin pideltynä ja pilkattuna näytti huvittavan erikoisesti. Halveksimisen kuume tarttui ensi-iltojen kirjalliseen yleisöönkin; satu poljettiin anturoiden alle ja antiikin jumalat lyötiin murskaksi. Jupiterin pää oli oivallinen. Mars oli suurenmoinen. Kuninkuudesta tehtiin ilveily ja armeijasta pilanäytelmä. Kun Jupiter äkkiä pihkaantui pieneen pesijättäreen ja alkoi tämän kanssa tanssia hurjaa cancania, silloin Simonne, joka näytteli pesijätärtä, potkaisi ylijumalaa nenään ja nimitti häntä paksuksi papaksi niin nasevasti, että koko katsomo tärisi naurusta. Tanssin aikana Foebus tarjosi Minervalle kuumaa viinisotkua, ja Neptunus pöyhkeili seitsemän, kahdeksan naisen keskellä, jotka syöttivät hänelle leivoksia. Vihjaukset ymmärrettiin, ja niitä höystettiin hienoilla rivouksilla. Viattomat sanat saivat permannolla kaksimielisen merkityksen. Yleisö ei ollut pitkiin aikoihin teatterissa rypenyt suuremmissa ja epäkunnioittavimmissa typeryyksissä. Ne olivat sen hermoille lepoa.

Tämän sekamelskan kestäessä toiminta jatkui. Vulkanus puettuna hienoksi elostelijaksi, keltaiseen pukuun ja keltaisiin käsineihin sekä monokkeli silmässä, ajoi yhä takaa Venusta, joka lopulta kalakaupustelijana, nenäliina päässä, tuli esiin uhkeine rintoineen ja koristettuna isoilla kultahelyillä. Nana oli niin viaton ja mehevä, niin luonnollinen sellaisena henkilönä, yhtä törkeä suustaan kuin pyöreä lanteiltaan, että hän heti valloitti katsomon. Hänen vuokseen unohdettiin Rose Mignon, suloinen nukke, päässä pajuista punottu paatsalakki ja yllä lyhyt musliinihame. Hän lauloi ihanin äänin itku kurkussa Dianan valitusta. Tuo toinen, tuo pyylevä tyttö, joka läimäytteli reisiään ja kaakatti kuin kana, säteili niin väkevää elämää ja naisen kaikkivaltiutta, että yleisö hurmaantui häneen. Toisen näytöksen jälkeen kaikki oli hänelle sallittua, huono näytteleminen, jokaisen sävelen laulaminen väärin, osansa unohtaminen; hänen ei tarvinnut muuta kuin pyörähtää ja nauraa saadakseen hyvä-huutoja. Kun hän kuuluisaan tapaansa heilautti lanteitaan, kuumeni permantoyleisö, ja sama huuma nousi parvelta parvelle aina katonrajaan asti. Myöskin kapakkatanssia johtaessaan hän saavutti oikean riemuvoiton. Hänhän olikin kotonaan, esittäessään kädet lanteilla katuojan Venusta. Ja musiikki tuntui nimenomaan luodulta tätä laitakaupunkiääntä varten; siinä kuuli Sant-Cloudin markkinamelun, jossa klarinetit aivastelivat ja kukkopillit tekivät somia hyppyjä.

Kaksi kohtausta täytyi vielä toistaa. Alkusoiton valssi uudistui vallattomine rytmeineen ja hurmasi jumalat. Maalaisvaimoksi puettu Juno sai Jupiterin kiinni pesijättären seurasta ja antoi häntä korville. Diana, joka yllätti Venuksen, kun tämä lupasi tulla kohtaamaan Marsia, riensi ilmoittamaan ajasta ja paikasta Vulkanukselle, joka huudahti: Minulla on suunnitelma! Muu ei tuntunut oikein selvältä. Tarkastusmatka päättyi hurjaan galoppiin, jonka jälkeen Jupiter hikisenä, hengästyneenä ja kruunuttomana sanoi, että maan pienet tyttölapset olivat hurmaavia, ja että miehet olivat väärässä.

Väliverho laskeutui, ja silloin kaikkien hyvä-huutojen ylitse muutamat raivokkaat äänet karjuivat:

– Kaikki esiin! Kaikki esiin!

Väliverho nousi taas, ja näyttelijät tulivat käsi kädessä esille. Keskellä Nana ja Rose Mignon niiasivat vierekkäin. Käsiä taputettiin, ja ammattitaputtajat yllyttivät yleisöä huudoillaan. Sitten katsomo tyhjeni hitaasti puoleen.

– Nyt minun on käytävä tervehtimässä kreivitär Muffatia, sanoi la Faloise.

– Hyvä on, tee niin! Mutta sinun on esitettävä hänelle minut. Menkäämme yhdessä.

Ensiparven aitioon pääseminen ei ollut mitään helppoa; sillä käytävissä oli kauhea tungos. Vain tekeytymällä mahdollisimman kapeaksi ja hivuttautumalla kyynärpäiden avulla saattoi päästä eteenpäin. Lihava arvostelija seisoi seinää vasten kuparilampun alla ja lausui siinä mielipiteensä kappaleesta hartaasti kuuntelevalle yleisölle. Ohimennen ihmiset mainitsivat puoliääneen hänen nimensä. Hän oli nauranut koko näytöksen ajan, sanottiin käytävissä, mutta siitä huolimatta hän näyttäytyi ankaraksi ja puhui taideaistista ja siveellisyydestä. Jonkin matkan päässä ohuthuulinen arvostelija sanoi hyvänsuopia sanoja, joissa oli happanevan maidon ilkeä sivumaku.

Fauchery kurkisteli aitioihin, ovien pyöreistä lasi-ikkunoista, mutta kreivi de Vandeuvres pysäytti hänet kysyäkseen jotakin; ja saatuaan kuulla, että serkukset olivat matkalla tervehtimään Muffateja, hän ilmoitti, että näiden aition numero oli 7, josta hän oli juuri tulossa. Sitten hän kuiskasi sanomalehtimiehen korvaan:

– Kuulkaahan, rakas ystävä, tuon Nanan näimme varmaan pari iltaa sitten Provence-kadun kulmassa…

– Vallan oikein, juuri niin! huudahti Fauchery. Sanoinhan jo, että tunnen hänet vanhastaan!

La Faloise esitteli serkkunsa kreivi Muffat de Beuvillelle, joka osoittautui hyvin kylmäkiskoiseksi. Kreivitär sitä vastoin kuullessaan Faucheryn nimen katsahti häneen ja imarteli Figaron pakinoitsijaa parilla hienolla lauseella hänen artikkeleistaan. Samettikaiteeseen nojautuen kreivitär kääntyi puoliksi häneen päin liikauttaen viehättävästi hartioitaan. Keskusteltiin hiukan, ja puhe kääntyi maailmannäyttelyyn.

– Siitä tulee hyvin komea, sanoi kreivi, jonka neliskulmaiset ja säännölliset kasvot pysyivät virallisen jäykkinä. Olin tänään Mars-kentällä… Palasin sieltä aivan ihastuksissani.

– Väitetään, ettei se tule valmiiksi ajoissa, uskalsi la Faloise sanoa. Kaikki on vielä sekaisin…

Mutta kreivi keskeytti hänet sanoen ankarasti:

– Se valmistuu… Se on keisarin tahto!

Fauchery kertoili hilpeästi, miten hän oli ollut vähällä jäädä akvaarioon, jota juuri rakennettiin, kun hän oli mennyt sinne etsimään pakinanaihetta. Kreivitär hymyili. Hän silmäili silloin tällöin katsomoon ja löyhytteli viuhkaansa melkein kyynärpäähän saakka hansikoidulla kädellään. Puolityhjä katsomo oli kuin torkahtanut; permannolla jotkut herrat availivat sanomalehtiään; naiset ottivat aitioissaan vieraita vastaan kuin kotonaan. Vain pieni ryhmä ihmisiä istui supatellen hiljaa kattokruunun alla, jonka valo himmeni väliajalla poistuneiden nostamasta hienosta pölypilvestä. Herroja kokoontui oville; he katselivat istumaan jääneitä naisia ja seisoivat kotvan ajan päät ojossa ison, sydämenmuotoisen paidanrinnuksen yläpuolella.

– Voimme siis luottaa teihin, ensi tiistaina? sanoi kreivitär la Faloiselle.

Hän kutsui myöskin Faucheryn, joka kiitti kumartaen. Näytelmästä ei keskusteltu, Nanan nimeä ei mainittu. Kreivi oli niin jäätävän arvokas, kuin hän olisi ollut lakiasäätävän neuvoston kokouksessa. Selittääkseen oman perheensä läsnäolon täällä hän vain sanoi, että hänen appensa piti teatterista. Aition ovi oli jätetty auki, ja markiisi de Chouard, joka oli mennyt ulos tehdäkseen tilaa vieraille, tuli takaisin; pitkä vanhus, jonka kasvot olivat veltot ja valkoiset, ja leveälierisen hatun alta hänen rauhaton katseensa seuraili ohikäveleviä naisia.

Fauchery läksi kumartaen pois, kohta kun kreivitär oli kutsunut hänet vierailulle, sillä hän huomasi sopimattomaksi keskustella näytelmästä. La Faloise seurasi häntä. Hän oli havainnut kreivi Vandeuvresin aitiossa vaaleanverisen Labordetten, joka istui siellä mukavassa asennossa ja piti hyvin tuttavallista seuraa Blanche de Sivrylle.

– Tuhat tulimmaista, hän huudahti serkulleen tavoittaessaan tämän, tuo Labordette näkyy tuntevan kaikki naiset! Nyt hän on tuolla Blanchen luona.

– Vallan oikein, hän tuntee ne kaikki, vastasi Fauchery tyynesti. Oletko sinä ainoa muukalainen, hyvä ystävä?

Käytävässä ei enää ollut tungosta. Fauchery oli juuri laskeutumassa portaita, kun Lucy Stewart kutsui häntä. Lucy seisoi matkan päässä etuaitionsa ovella. Hän väitti, että katsomossa ihminen oli tukehtua kuumuuteen; hän, Caroline Héquet ja tämän äiti sulkivat sokerimanteleita nakerrellen koko käytävän. Eräs aitionhoitajatar keskusteli äidillisesti Lucyn kanssa, joka soimasi sanomalehtimiestä: totisesti