Pieni runotyttö

By Lucy Maud Montgomery

Kun Emilia jää orvoksi, kukaan sukulaisista ei tahtoisi ottaa häntä hoiviinsa. Lopulta suku päättää arpoa, kenen kontolle tyttö joutuisi. Arvonnan jälkeen Emilia päätyy Uuteen Kuuhun Elisabet- ja Laura-tädin perheeseen.Elisabet-täti on ankara kasvattaja, eikä alku uudessa koulussakaan ole helppo. Emilia kuitenkin ystävystyy Laura-tädin, Jimmy-serkun ja vilkkaan Ilse Burnleyn kanssa – ja herättääpä kiinnostusta myös naapurin Teddy. Emilia rakastaa kirjoittamista, mutta Elisabet-täti ei hyväksy pienen runotytön harrastusta. Kielloista huolimatta kirjoittaminen vie Emilian mukanaan, ja se tuo lohtua vaikeissakin tilanteissa."Pieni runotyttö" on L. M. Montgomeryn klassikko ja "Runotyttö"-sarjan ensimmäinen osa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 29, 2021
• ISBN: 9788726318357

Lucy Maud Montgomery

L. M. (Lucy Maud) Montgomery (1874-1942) was a Canadian author who published 20 novels and hundreds of short stories, poems, and essays. She is best known for the Anne of Green Gables series. Montgomery was born in Clifton (now New London) on Prince Edward Island on November 30, 1874. Raised by her maternal grandparents, she grew up in relative isolation and loneliness, developing her creativity with imaginary friends and dreaming of becoming a published writer. Her first book, Anne of Green Gables, was published in 1908 and was an immediate success, establishing Montgomery's career as a writer, which she continued for the remainder of her life.

Book preview

www.egmont.com

1.

Laakson talo

Laakson taloon oli »joka paikasta pari kilometriä», kuten Maywoodin asukkaat sanoivat. Se sijaitsi vehmaassa notkelmassa eikä näyttänyt lainkaan rakennetulta kuten muut talot; se tuntui kasvaneen maasta kuin iso ruskea tatti. Taloon johtava tie oli nurmettunut, ja ympärillä kasvava nuori koivikko kätki rakennuksen melkein kokonaan, eikä notkoon näkynyt ainoatakaan toista taloa. Ellen Greene sanoi, että yksinäisempää paikkaa ei ollut maailmassa; hän vakuutti ettei suostuisi jäämään sinne päiväksikään ellei hänen tulisi surku lasta.

Emilia ei tiennyt, että häntä säälittiin, eikä tiennyt mitä yksinäisyys merkitsi. Hänellä oli seuraa yllin kyllin. Oli isä ja Mikki ja Tuhma Töpö. Tuulen tyttö oli aina lähettyvillä, ja entä puut: Aatami ja Eeva ja Kokkahonka ja kaikki ystävälliset koivuttaret.

Ja sitä paitsi ’leimahdus’. Hän ei koskaan tiennyt milloin se tuli, hän odotti aina sen ilmestymistä jännittyneenä ja kiihkeästi.

Emilia oli pujahtanut kävelemään viileään iltahämyyn. Sen kävelyn hän muisti elävästi koko ikänsä, ehkä siksi että oli tuntenut ympärillään luonnon lumoavan kauneuden, ehkä sen vuoksi, että ’leimahdus’ oli tullut taas ensimmäisen kerran viikkojen jälkeen, mutta luultavasti ennen kaikkea siksi, mitä tapahtui hänen palattuaan kotiin.

Oli ollut toukokuun alkupuolen kolkko, kylmä päivä: taivas oli uhkaavan pilvinen, vaikka ei satanut. Isä oli maannut koko päivän olohuoneen leposohvalla. Hän oli yskinyt ankarasti eikä jaksanut jutella paljonkaan Emilian kanssa, mikä oli hyvin outoa. Enimmäkseen hän makasi kädet ristissä pään alla, ja hänen isot, syvälle painuneet, tummansiniset silmänsä tuijottivat pilvistä taivasta kahden ison pihakuusen oksien välistä – Emilia sanoi noita kuusia Aatamiksi ja Eevaksi, koska ne hänen mielestään seisoivat omenapuun molemmin puolin aivan samalla tavoin kuin paratiisin ihmiset hyvän ja pahan tiedon puun vieressä; heistä oli ollut kuva eräässä Ellen Greenen kirjassa. Hyvän ja pahan tiedon puu oli juuri tuon jäntterän pienen omenapuun näköinen, ja Aatami ja Eeva seisoivat kahden puolen sitä yhtä kankeina ja jäykkinä kuin kuusetkin.

Emilia pohti, mitä isä mahtoi ajatella, mutta hän ei koskaan vaivannut isää kysymyksillä silloin kun tämän yskä oli pahana. Kunpa olisi ollut joku, jonka kanssa jutella! Ellen Greenekin vain murahteli sinä päivänä, ja siitä saattoi päätellä, että hän oli jostakin huolissaan. Hän oli murahdellut illalla lääkärin kuiskaillessa hänen kanssaan keittiössä ja vielä silloinkin, kun hän antoi siirappivoileivän Emilialle ennen nukkumaan menoa. Emilia ei pitänyt siirappivoileivästä mutta söi sen, ettei Ellen tulisi pahoilleen. Ellen ei useinkaan antanut hänelle syötävää ennen nukkumaan menoa, ja jos hän joskus antoi, se merkitsi tavallisesti sitä, että hän jostakin syystä halusi olla erityisen ystävällinen.

Emilia oli odottanut, että murahtelu olisi yön kuluessa hävinnyt kuten tavallisesti, mutta niin ei ollut käynyt eikä Ellenistä ollut siis vieläkään seuraksi. Ei silti, että hänestä yleensäkään olisi ollut. Isä oli kerran epätoivon puuskassa sanonut Emilialle, että »Ellen Greene on lihava ja laiska touhottaja, josta ei ole paljon mihinkään», ja aina kun Emilia sen jälkeen katsoi Elleniä hänestä tuntui, että kuvaus sopi hiuskarvalleen.

Niinpä Emilia oli kyyristynyt mukavaan vanhanaikaiseen nojatuoliin ja lukenut koko iltapäivän »Kristityn vaellusta».

Kun Ellen ilmoitti että illallinen oli valmis, kehotti Douglas Starr – Emilian isä – tyttöä menemään pöytään.

– Minä en halua tänä iltana mitään. Makailen vain tässä ja lepään. Jutellaan sitten taas kun tulet takaisin, keijuseni.

Hän hymyili tytölle hellää, kaunista hymyään, joka teki Emilian mielen aina hyväksi. Emilia söi iloisena illallisensa, vaikkei se ollutkaan juuri mistään kotoisin; leipä oli taikinaista ja muna liian pehmeä. Mutta tapahtui se kumma, että hän sai pitää Mikin ja Tuhman Töpön vieressään istumassa, toisen toisella ja toisen toisella puolellaan, ja Ellen vain murahteli, kun Emilia ruokki niitä pienillä voileivän palasilla.

Mikki osasi istua somasti tassuillaan ja ottaa palat käpäliensä väliin, ja kun Tuhma Töpö joutui mielestään liian kauan odottamaan vuoroaan, sillä oli tapana koskettaa Emilian nilkkaa aivan kuin ihminen. Emilia piti kummastakin, mutta Mikki oli hänen suosikkinsa. Se oli kaunis, tummanharmaa kissa, jolla oli isot silmät kuin pöllöllä, ja se oli lihava ja pehmeäkarvainen. Töpö taas oli aina ollut hoikka. Se ei ottanut lihotakseen, vaikka sitä olisi ruokkinut kuinka. Se oli harmaan ja valkoisen kirjava – enimmäkseen valkoinen – ja hyvin sileä, naama pitkä ja kapea, korvat suipot ja silmät vihreät. Se oli kova tappelupukari, ja vieraat kissat se voitti heti alkurytäkässä. Niin peloton tuo pieni sisupussi oli, että kävi jopa koirienkin kimppuun ja ajoi ne suin päin pakoon.

Emilia piti mirreistään. Ne olivat hänen kasvattamiaan, kuten hän ylpeästi sanoi. Hän oli saanut ne pyhäkoulun opettajalta silloin kun ne olivat vielä poikasia.

– Elävä lahja on kauhean hauska, hän sanoi Ellenille. – Se tulee päivä päivältä mukavammaksi.

Illallisen jälkeen Emilia meni yläkertaan ja huomasi isän nukahtaneen. Emilia oli siitä hyvillään, sillä hän tiesi ettei isä ollut saanut kahteen yöhön paljonkaan nukutuksi. Silti hän vähän pettyi, kun juttelutuokiosta ei tullutkaan mitään. Isän kanssa puheleminen oli hauskinta mitä hän tiesi. Ja toiseksi hauskinta oli käveleminen – jos sai vaellella aivan yksin hämärässä kevätillassa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli ollut viimeksi kävelemässä.

– Hilkka päähän, ja muistakin juosta takaisin, jos rupeaa satamaan, varoitti Ellen. – Sinun ei auta leikkiä vilustumisella niin kuin toisten.

– Miksei? kysyi Emilia närkästyneenä. Miksei hän muka saanut, jos kerran muutkin lapset saivat. Se ei ollut oikein.

Mutta Ellen vain tuhahti. Emilia mutisi itsekseen kohentaakseen mielialaansa: »Sinä olet vanha touhottaja, josta ei ole mihinkään», mutta hiipi sitten yläkertaan hakemaan hilkkaa – tosin melko vastahakoisesti, sillä hän juoksenteli mieluummin paljain päin.

Hän painoi haalistuneen sinisen hilkan mustille hiuksilleen, jotka oli palmikoitu kahdeksi paksuksi letiksi, ja hymyili rohkaisevasti kuvalle, joka katsoi häntä pienestä vihertävästä peilistä. Hymy alkoi suupielistä ja levisi hitaasti yli kasvojen. Se oli Emilian äiti-vainajan hymy, ajatteli Douglas Starr – sama hymy, joka oli vanginnut hänet silloin kun hän ensimmäisen kerran näki Julia Murrayn. Se näytti olevan ainoa ulkonainen piirre, jonka Emilia oli perinyt äidiltään. Muissa suhteissa hän oli isän mielestä Starrien näköinen: isot harmaat silmät, pitkät ripset ja mustat kulmakarvat, korkea valkoinen otsa – ehkä liiankin korkea ollakseen kaunis –, hienopiirteiset kalpeat kasvot, tunteikas suu ja pienet korvat, jotka olivat hieman suipot, juuri sen verran, että tiesi hänen olevan keijukaisten sukua.

– Minä lähden kävelemään Tuulen tytön kanssa, sanoi Emilia peilikuvalleen. – Kunpa voisin ottaa sinut mukaani. Mahdatkohan sinä koskaan olla muualla kuin tässä huoneessa? Tuulen tyttö on varmasti tänä iltana niityllä. Hän on pitkä ja utuinen, hänellä on seitinohut, liehuva silkkihuntu ja lepakon siivet – vaikka ne ovat läpinäkyvät – ja hänen silmänsä loistavat kuin tähdet pitkien hulmuavien hiusten takaa. Hän osaa lentää, mutta tänä iltana hän kävelee kanssani niityllä. Me olemme hyviä ystäviä, Tuulen tyttö ja minä. Minä olen tuntenut hänet kuusivuotiaasta saakka. Me olemme hyvin, hyvin vanhoja ystäviä, vaikka emme ihan yhtä vanhoja kuin minä ja sinä, peilin pikku Emilia. Me olemme olleet ystäviä aina, emmekö olekin?

Heittäen lentosuukon peilin pikku Emilialle toinen Emilia katosi.

Ulkona häntä odotti Tuulen tyttö. Se tempoili raidallisia lehtiä, jotka kasvoivat kankeina kukkapenkissä olohuoneen ikkunan alla, ravisteli Aatamin ja Eevan isoja oksia, kuiskaili koivujen lehvissä, härnäsi talon takana Kokkahonkaa, joka muistutti valtavaa, naurettavaa töyhtöpyrstöistä kukkoa seisoessaan siinä pää takakenossa kuin aikoisi juuri ruveta laulamaan.

Emilia oli villinä ilosta päästyään taas pitkästä aikaa ulos kävelemään. Talvi oli ollut tuiskuinen ja kinokset niin suuria, ettei hän ollut päässyt juuri minnekään; huhtikuussakin oli sadellut ja tuullut. Niinpä hän tänä toukokuun iltana tunsi olevansa kuin vapautettu vanki. Minne hän menisi? Purolle vai niittyjen poikki metsään? Emilia valitsi jälkimmäisen.

Hän rakasti kuusikkoa, joka oli pitkän viettävän laidunmaan päässä. Se oli salaperäinen ja satumainen paikka. Kukaan olisi tuskin kadehtinut Emiliaa nähdessään hänen kiitävän alastomien niittyjen poikki; hän oli pieni ja kalpea ja huonosti puettu; ja toisinaan häntä värisytti ohuessa takissa. Mutta kuningatar olisi antanut mielellään kruununsa näyistä, joita mielikuvitus loihti tytön silmien eteen. Ruskea, jäätynyt ruoho hänen jalkojensa alla oli samettimatto. Vanha sammaleinen, puoleksi kuivunut kuusi, jonka juurelle hän hetkeksi pysähtyi, oli marmoripatsas jumalten temppelissä; etäällä siintävät mäet olivat lumotun kaupungin muureja. Ja seuranaan hänellä olivat kaikki seudun satuolennot – sillä täällä hän saattoi uskoa heihin – valkoapilan ja silkkinorkojen keijut, ruohikon pieni vihreä väki, nuorten kuusten sinipiiat, tuulen, sananjalkojen ja ohdakkeen hahtuvien henget. Saattoi tapahtua vaikka mitä, kaikki oli mahdollista.

Ja kuusikossa oli mukava olla piilosilla Tuulen tytön kanssa. Siellä hän oli ihmeen todellinen; jos olisi voinut kyllin sukkelaan juosta näreikön ympäri – niin sukkelaan ei vain ikinä voinut –, niin olisi nähnytkin hänet eikä vain tuntenut ja kuullut. Tuolla hän oli – tuo oli hänen harmaan vaippansa laahus … ei, tuollahan hän istui nauramassa korkeimman puun latvassa. Ja taas alkoi takaa-ajo, kunnes äkkiä tuntui kuin Tuulen tyttö olisi kadonnut; iltaan valahti ihmeellinen hiljaisuus, lännestä aukeni pilviin äkkiä rako ja siihen ilmestyi vaaleana rusottava taivaallinen lampi, jossa uiskenteli uusi kuu.

Emilia seisoi ja katseli sitä kädet ristissä pieni musta pää taaksepäin taipuneena. Hänen täytyi lähteä kotiin ja kirjoittaa näkemänsä kellastuneeseen muistikirjaan, johon hän viimeksi oli kertonut »Mikin elämäkerran». Sitten hän lukee kuvauksen isälleen. Hän ei saa unohtaa, että puiden latvat kuvastuvat mäellä kuin hieno musta pitsi rusottavaa taivaanrantaa vasten.

Ja sitten välähti leimahdus ihanaksi silmänräpäykseksi.

Emilia sanoi sitä leimahdukseksi, vaikka hän tunsi, ettei nimitys tarkoin vastannut asiaa. Sitä oli mahdotonta selittää sanoin – isänkin se aina näytti saattavan hieman ymmälleen. Emilia ei milloinkaan puhunut siitä kenellekään muulle.

Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.

Tuo hetki tuli harvoin ja katosi nopeasti, ja hän jäi aina mykistyneenä muistelemaan sen ihanuutta. Hän ei koskaan voinut pidättää sitä, ei kutsua sitä, ei teeskennellä sen tulleen; mutta ihmeellinen tunnelma säilyi monta päivää. Leimahdus ei milloinkaan tullut kahdesti saman asian vuoksi. Tänä iltana sen olivat aiheuttaneet tummat oksat, jotka kuvastuivat etäistä taivasta vasten. Se saattoi tulla yöllä tuulen villissä laulussa, varjojen liukuessa kypsän vainion poikki, silloin kun harmaalintu myrskysäällä istahti hänen ikkunalaudalleen, kirkossa »Pyhä, pyhä, pyhää» laulettaessa, tai kun keittiöstä pilkotti tuli hänen palatessaan kotiin pimeänä syysiltana, tai iltahämärässä kun ikkunaruudun jääkukkaset hohtivat sinervinä, tai hänen keksiessään uuden onnistuneen sanan ’kuvausta’ kirjoittaessaan. Ja leimahduksen tullessa Emilia aina tunsi, että elämä oli ihmeellistä, salaperäistä ja ikuisesti kaunista.

Hän kiiruhti tummenevassa notkossa olevaan taloon päästäkseen sukkelasti kirjoittamaan muistiin kuvauksensa; äskeinen näkymä ei saanut himmentyä. Hän tiesi, kuinka oli aloitettava, sillä lause muodostui kuin itsestään. »Mäki kutsui minua, ja jokin minussa kutsui vuorostaan mäkiä.»

Ellen Greene odotti häntä ulkoportaikon syvään painuneella askelmalla. Emilia oli niin iloinen, että hän sillä hetkellä rakasti kaikkia, jopa lihavia, yhdentekeviä ihmisiäkin. Hän kietaisi käsivartensa Ellenin polvien ympäri. Ellen loi synkän katseen syleilijän innostuneisiin pikku kasvoihin, jotka olivat kiihtymyksestä punaiset, ja sanoi raskaasti huohottaen:

– Tiedätkö sinä, ettei isäsi elä enää kuin viikon tai pari?

2.

Yövalvojia

Emilia seisoi hiljaa – niin hiljaa kuin olisi äkkiä jähmettynyt kiveksi – ja katsoi Ellenin leveitä punakoita kasvoja. Hän oli huumautunut, aivan kuin Ellen olisi häntä lyönyt. Väri katosi hänen pienistä kasvoistaan ja hänen silmänsä muuttuivat aivan mustiksi. Ellen Greenen tuli paha olla.

– Minä kerroin sinulle asian, koska sinun mielestäni on vihdoinkin saatava se tietää, hän sanoi. – Olen jo kuukausia koettanut saada isääsi kertomaan, mutta hän on aina siirtänyt sen tuonnemmaksi. Minä sanoin hänelle: »Te tiedätte, kuinka kovasti kaikki koskee häneen, ja jos te yhtäkkiä jonakin päivänä kuolette, niin se voi viedä häneltä vaikka hengen ellei häntä valmisteta», mutta hän vain sanoi: »Ei ole vielä kiirettä.» Eikä hän ole sanonut sinulle sanaakaan. Mutta kun tohtori eilisiltana sanoi minulle, että loppu voi tulla milloin tahansa, päätin itse tehdä niin kuin katsoin parhaaksi ja kertoa mitä on tulossa. Herran nimessä, lapsi, älä näytä tuommoiselta. Kyllä sinusta pidetään huolta. Eivät äitisi omaiset sinua hylkää. He ovat vihanneet isääsi kuin myrkkyä, mutta niin ylpeitä he ovat, etteivät salli kenenkään sukuunsa kuuluvan joutua vieraiden armoille. Saat hyvän kodin, paremman kuin sinulla on ollut täällä. Sinun ei tarvitse olla huolissasi. Ja isäsi – oikeastaan sinun pitäisi olla kiitollinen, kun hän pääsee lepoon. Hän on nyt viisi vuotta tehnyt kuolemaa. Hän on kärsinyt kovasti, vaikka ei ole näyttänyt sitä sinulle. Ihmiset sanovat, että äitisi kuolema mursi hänen sydämensä. Siksi pelkäsin että menehdyt, ellet tiedä etukäteen. Jumalan tähden, Emilia Byrd Starr, älä seiso ja tuijota noin. Minun ihan selkäpiitäni karmii. Ethän ole ensimmäinen lapsi, joka on jäänyt orvoksi, etkä viimeinenkään. Koeta olla järkevä. Äläkä sano isällesi, että olen kertonut sinulle, muista se. Tule nyt sisään täältä kosteasta, niin annan sinulle teeleivän ennen kuin menet nukkumaan.

Ellen astui alas rappusia tarttuakseen lapsen käteen. Emilian liikuntakyky palasi; jos Ellen nyt koskisi häneen, hän huutaisi. Parahtaen hän väisti Ellenin käden, syöksyi ovesta sisään ja pakeni ylös pimeitä portaita.

Ellen ravisti päätään ja tallusti takaisin keittiöönsä.

– Ainakin olen tehnyt velvollisuuteni, hän mietti. – Isä olisi vain tyytynyt sanomaan »Eihän ole kiirettä», ja jättänyt asian silleen kunnes olisi kuollut, ja miten lapsi silloin olisi saatu rauhoittumaan. Nyt hänellä on aikaa tottua ajatukseen, ja päivän tai parin kuluttua hän taas reipastuu. Hänessä on sisua, se täytyy tunnustaa, ja sitä hän tarvitseekin Murrayn perheessä. Hänen suutaan he eivät helpolla tuki. Hänellä on hitunen heidän ylpeyttäänkin ja se auttaa häntä selviytymään. Mutta en minä kadu, että olen pysynyt täällä viimeiseen saakka. Monikaan nainen ei olisi sitä tehnyt kun tietää miten täällä eletään. On häpeä, että lasta kasvatetaan niin kuin Emiliaa – häntä ei lähetetty edes kouluun. Kuinka monta kertaa olen herralle sanonut mitä asiasta ajattelen – ei se ainakaan jää minun omaatuntoani painamaan. Sisälle siitä, mokomakin Tuhma Töpö! Missähän se Mikki on?

Ellen ei löytänyt Mikkiä siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli yläkerrassa. Emilia puristi sitä tiukasti syliinsä istuessaan pimeässä pikku vuoteellaan. Hän sai tuskaansa hiukan lohtua tuntiessaan lähellään sen pehmeän turkin ja pyöreän sametinpehmeän pään.

Emilia ei itkenyt. Hän tuijotti suoraan pimeyteen ja yritti tajuta Ellenin kertomaa kauheaa tietoa. Hän ei epäillyt sitä, hän tunsi että se oli totta. Miksei hänkin saanut kuolla? Hän ei voisi elää ilman isää.

– Jos minä olisin Jumala, en antaisi tällaista tapahtua, hän sanoi.

Hän tunsi omantunnon soimausta ajatellessaan niin. Ellenkin oli kerran sanonut, että pahinta mitä ihminen saattoi tehdä, oli moittia Jumalaa. Mutta Emilia ei välittänyt siitä nyt tippaakaan. Jos hän olisi oikein paha, niin ehkä Jumala löisi kuoliaaksi hänetkin, ja sitten hän saisi edelleenkin olla isän kanssa.

Mutta mitään ei tapahtunut. Mikki vain kyllästyi olemaan tiukassa puristuksessa ja riistäytyi vapaaksi. Emilia istui nyt aivan yksin, ja koko hänen ruumistaan tuntui raastavan kauhea polttava tuska. Hän ei voinut millään vapautua siitä. Ei auttanut, vaikka hän kirjoitti vanhaan, kellastuneeseen muistikirjaansa. Hän oli kirjoittanut siihen pyhäkoulunopettajan lähdöstä ja kuvannut, miltä tuntui mennä nälkäisenä vuoteeseen; hän oli kertonut, että Ellen sanoi häntä höperöksi, kun hän puhui Tuulen tytöstä ja leimahduksista. Ja aina kun hän oli saanut kirjoitetuksi mieltään painavista asioista, ne olivat lakanneet vaivaamasta häntä. Mutta tästä hän ei voinut kirjoittaa. Hän ei edes voinut mennä isän luo hakemaan lohdutusta niin kuin silloin kun tarttui tulikuumaan hiilihankoon ja poltti kätensä. Isä oli pitänyt häntä sylissään koko sen yön, kertonut hänelle tarinoita ja auttanut häntä kestämään tuskan. Ellen sanoi, että isä kuolisi viikon tai parin kuluttua. Emiliasta tuntui kuin Ellenin ilmoituksesta olisi kulunut monta vuotta. Varmaan oli vähintään tunti siitäkin, kun hän oli leikkinyt nummella Tuulen tytön kanssa ja katsellut rusottavien pilvien välistä pilkottavaa kuuta.

– Leimahdus ei palaa enää milloinkaan, hän ajatteli. – Se ei voi enää palata.

Mutta Emilia oli vanhoilta arvokkailta esi-isiltään perinyt kyvyn taistella, kärsiä, sääliä, rakastaa syvästi, iloita ja – kestää. Peritty sitkeys tuli nyt hänen avukseen ja tuki häntä. Hän ei sanoisi isälleen mitä Ellen oli kertonut, se voisi koskea isään kipeästi. Hän pitäisi sen omana salaisuutenaan ja rakastaisi isää, voi miten rakastaisikaan sen vähän ajan, jonka vielä sai hänet pitää.

Hän kuuli isän yskivän alakerrassa. Hänen oli päästävä vuoteeseen ennen kuin isä tuli ylös. Hän riisuutui niin nopeasti kuin kohmeisilla sormillaan kykeni ja hiipi pieneen telttavuoteeseen, joka oli poikittain avoimen ikkunan edessä.

Hän makasi kylmissään, aivan hiljaa, eikä itkenyt kun isä tuli huoneeseen. Kuinka hitaasti isä kävelikään, kuinka hitaasti hän riisui vaatteensa! Kuinka Emilia ei ollut sitä ennen huomannut? Mutta nyt isä ei yskinyt lainkaan. Jospa Ellen olikin erehtynyt? Hurja toivon kipinä singahti Emilian sydämeen. Hän hengähti syvään.

Douglas Starr tuli vuoteen ääreen, hän istuutui nojatuoliin aivan hänen lähelleen yllään vanha punainen aamunuttunsa. Voi, kuinka Emilia rakasti häntä! Koko maailmassa ei ollut hänen veroistaan isää – ei voinut olla! Niin hellää, ymmärtäväistä ja ihmeellistä.

– Emilia, nukutko?

– En, kuiskasi Emilia.

– Eikö sinua nukuta, pikkuinen?

– Ei, ei nukuta.

Douglas Starr tarttui hänen käteensä ja piti sitä tiukasti.

– Sitten voimmekin jutella. Minäkään en saa unta. Rakas tyttöseni, haluan kertoa sinulle jotakin.

– Voi, minä tiedän … minä tiedän, huudahti Emilia – Voi, isä, minä tiedän sen. Ellen kertoi.

Douglas Starr oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi puoliääneen:

– Se vanha hupsu, lihava vanha hupsu. Oli kuin lihavuus olisi pahentanut Ellenin hupsuutta.

Taas Emiliassa syttyi toivo, viimeisen kerran. Ehkäpä kaikki olikin vain kauheaa erehdystä – uusi annos Ellenin lihavaa hupsuutta.

– Eihän se ole totta, eihän isä? hän kuiskasi.

– Emilia, lapsikulta, sanoi isä, en jaksa nostaa sinua – ei ole voimia – mutta kiipeä istumaan polvelleni, entiseen tapaan.

Emilia kömpi vuoteestaan ja kiipesi isänsä polvelle. Tämä kietaisi vanhan aamunuttunsa hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten kasvot lapsen kasvoja vasten.

– Rakas lapsukaiseni, oma pikku Emiliani, se on totta. Minä aioin itse sanoa sen sinulle tänä iltana. Mutta nyt tuo vanha tuhma Ellen ennätti ennen minua – ja varmaan hän sanoi sen niin kömpelösti, että se koski sinuun. Minä en olisi tuottanut sinulle tuskaa, kultaseni.

Emilia taisteli jotakin vastaan, joka uhkasi tukahduttaa hänet.

– Isä, minä en voi … en voi kestää sitä.

– Kyllä sinä voit jos haluat. Sinun pitää elää, koska sinulla – niin uskon – on jokin tehtävä. Sinulla on minun lahjani ja lisäksi jotakin mitä minulla ei ole milloinkaan ollut. Sinulle onnistuu se mikä minulle ei ole onnistunut. Paljon en ole voinut tehdä hyväksesi, sydänkäpyseni, mutta olen kyllä koettanut parhaani. Mutta olenhan sentään opettanut sinulle jotakin – Ellen Greenestä huolimatta. Emilia, muistatko äitiäsi?

– Hiukan vain – hämäriä muistoja, kuin kauniita unen palasia.

– Sinä olit vain nelivuotias kun hän kuoli. En ole koskaan puhunut hänestä paljon, en ole voinut. Mutta tänä iltana kerron sinulle hänestä kaiken. Nyt minun ei koske vaikka puhunkin hänestä, koska saan pian nähdä hänet. Sinä et ole hänen näköisensä, Emilia, paitsi silloin kun hymyilet. Muuten olet kaimasi, minun äitini näköinen. Minä olisin halunnut sinulle nimeksi Julia. Mutta äitisi ei antanut. Hän sanoi, että jos olisit Julia, alkaisin pian sanoa häntä äidiksi erotukseksi sinusta, ja sitä hän ei halunnut. Hän sanoi Nancy-tätinsä kerran sanoneen hänelle: »Kun miehesi ensi kerran sanoo sinua äidiksi, silloin on elämän runous lopussa.» Sen vuoksi annoimme sinulle minun äitini nimen; hänen tyttönimensä oli Emilia Byrd. Emilia, äitisi oli maailman suloisin olento.

Hänen äänensä vavahteli, ja Emilia painautui lähemmäksi.

– Tapasin hänet kaksitoista vuotta sitten. Olin silloin Charlottetownissa »Päivälehden» aputoimittajana, ja hän kävi viimeistä vuotta opistoa. Hän oli pitkä, vaalea ja sinisilmäinen. Hän oli hiukan Laura-tätisi näköinen, mutta Laura ei ole koskaan ollut yhtä kaunis. Heillä oli hyvin samanlaiset silmät – ja äänikin. Äitisi oli Blair Waterin Murrayita. En ole koskaan kertonut sinulle paljon äitisi omaisista, Emilia. He asuivat Blair Waterissa, Uuden Kuun tilalla – ovat aina asuneet siellä siitä asti kun ensimmäinen Murray vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä muutti sinne vanhasta maasta. »Uusi Kuu» oli sen laivan nimi, jolla hän tuli, ja saman nimen hän sitten antoi kartanolleen.

– Se on mukava nimi. Uusi Kuu kuulostaa hauskalta, sanoi Emilia kiinnostuen hetkeksi.

– Siitä pitäen on Uuden Kuun kartanoa aina hallinnut joku Murray. He ovat ylpeää sukua: Murrayin ylpeys, Emilia, kulkee sananpartena koko pohjoisrannikolla. Kyllähän heillä on ollutkin ylpeilemisen aihetta, eipä silti – mutta heidän ylpeytensä meni liian pitkälle. Heitä sanotaan siellä ’valituksi kansaksi’.

– He kasvoivat ja lisääntyivät ja hajaantuivat kaikkialle, mutta suvun vanha haara, joka asuu Uudessa Kuussa on sammumaisillaan. Siellä ei ole enää muita kuin tätisi Elisabet ja Laura ja heidän serkkunsa Jimmy Murray. He eivät menneet naimisiin – eivät löytäneet ketään, joka olisi ollut kyllin hyvä, niin kuin sanottiin. Oliver- ja Wallace-enosi elävät Summersidessa, Ruth-tätisi Shrewsburyssä ja äitisi täti Nancy Priest Pondissa.

– Priest Pond – Papinlampi – onpas se jännittävä nimi, sanoi Emilia. Tuntiessaan isän käsivarren ympärillään hän oli hetkeksi päässyt kauhustaan.

Douglas Starr kietaisi aamunuttunsa vähän tiukemmin hänen ympärilleen, suuteli hänen tummia hiuksiaan ja jatkoi:

– Elisabet ja Laura, Wallace, Oliver ja Ruth ovat kaikki vanhan Archibald Murrayn lapsia. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli heidän äitinsä. Kuudenkymmenen vanhana Archibald meni toisen kerran naimisiin nuoren tytön kanssa, mutta tämä kuoli äitisi syntyessä. Julia oli veli- ja sisarpuoliaan kaksikymmentä vuotta nuorempi. Hän oli hyvin sievä ja viehättävä, ja kaikki rakastivat ja hemmottelivat häntä ja ylpeilivät hänestä. Kun hän rakastui minuun, köyhään nuoreen sanomalehtimieheen, jolla ei ollut muuta kuin kynänsä ja kunnianhimonsa, perhe järkyttyi kauheasti. Murrayn perheen ylpeydelle se oli sietämätön kolaus. En välitä kertoa yksityiskohtia, mutta silloin puhuttiin asioita, joita en voinut milloinkaan unohtaa enkä antaa anteeksi. Äitisi tuli minun vaimokseni, Emilia, eivätkä Uuden Kuun asukkaat tahtoneet sen jälkeen olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Uskotko ettei hän siitä huolimatta koskaan katunut sitä, että meni naimisiin minun kanssani?

Emilia kohotti kätensä ja taputti isänsä kuopalle painunutta poskea.

– Tietenkään hän ei katunut. Totta kai hän halusi mieluummin sinut kuin kaikki Murrayt, olivatpa he sitten minkälaisesta kuusta tahansa.

Isä naurahti hiukan, ja naurahduksessa oli pieni voitonilon kaiku.

– Niin, nähtävästi hänestä tuntui siltä. Ja me olimme onnellisia – voi, pikku Emiliani, maailmassa ei ollut kahta onnellisempaa ihmistä. Sinä olit sen onnen lapsi. Muistan sen yön, jolloin sinä synnyit pikku kodissamme Charlottetownissa. Silloin oli toukokuu ja länsituuli puhalsi kuun yli hopeisia pilviä. Siellä täällä näkyi tähti tai pari. Pikku puutarhassamme – kaikki mitä omistimme oli pientä, paitsi rakkautemme ja onnemme – oli pimeää, mutta siellä oli kukkia. Kuljin edestakaisin äitisi istuttamien orvokkipenkkien välissä ja rukoilin. Kalpea itätaivas alkoi juuri hehkua kuin rusottava helmi, kun joku tuli sanomaan, että minulla oli tytär. Menin sisään. Äitisi oli kalpea ja heikko, mutta hymyili suloista hymyään ja sanoi: »Me – olemme – saaneet – pienokaisen – jolla on – maailmassa oma tehtävänsä, rakkaani. Ajattele!»

– Minä haluaisin muistaa kaiken syntymästäni lähtien, sanoi Emilia. – Se vasta olisi jännittävää.

– Kunhan ei vain karttuisi ikäviäkin muistoja, sanoi isä naurahtaen. – Ei ole niinkään hauskaa tottua elämään – enempää kuin luopumaankaan elämästä. Mutta sinusta, Emilia, ei elämään kotiutuminen näyttänyt tuntuvan vaikealta; sinä olit kiltti tyttö. Elimme yhdessä vielä neljä onnellista vuotta, mutta sitten – muistatko, Emilia, äitisi kuolemaa?

– Minä muistan hautajaiset, isä, muistan ne selvästi. Sinä seisoit keskellä huonetta ja pidit minua sylissäsi, ja äiti makasi edessämme mustassa laatikossa. Ja sinä itkit enkä minä käsittänyt miksi, ja minä mietin miksi äiti oli niin kalpea eikä avannut silmiään. Ja minä kumarruin koskettamaan hänen poskeaan, ja voi, miten se oli kylmä. Minua värisytti. Ja joku huoneessa sanoi: »Lapsi raukka», ja minä pelkäsin ja painoin kasvoni olkaasi vasten.

– Muistan sen hyvin. Äitisi kuoli aivan äkkiä. Mutta ei nyt puhuta siitä. Kaikki Murrayt tulivat hänen hautajaisiinsa. Murrayn suvulla on omat perinnäistapansa, joita he noudattavat tarkasti. Yksi on se, ettei Uudessa Kuussa saa polttaa muuta kuin kynttilöitä, ja toinen, että kuolema sovittaa kaikki riidat. He tulivat hänen kuoltuaan, olisivat tulleet hänen sairastaessaankin jos olisivat tienneet, se myönnettäköön heidän kunniakseen. Ja he käyttäytyivät oikein hyvin – niin tosiaankin. Eivät he suotta olleet Uuden Kuun Murrayita. Elisabet-tädilläsi oli hautajaisissa paras musta satiinipukunsa. Muiden hautajaisissa olisi kelvannut toiseksi paras.

– Eivätkä he vakavasti vastustaneet, kun sanoin että äitisi haudattaisiin Starrien hautaan Charlottetowniin. He olisivat mieluummin vieneet hänet Blair Wateriin omaan sukuhautaansa – heillä on yksityinen hautausmaa kuten tiedät, ei heille kelpaa mikä hautausmaa hyvänsä. Mutta Wallace-enosi myönsi kauniisti, että vaimon tulee kuulua miehensä sukuun niin kuoltuaan kuin eläessäänkin. Ja sitten he tarjoutuivat ottamaan ja kasvattamaan sinut. Minä en antanut sinua heille – silloin. Teinkö oikein, Emilia?

– Teit, teit, teit, kuiskasi Emilia ja puristi isäänsä jokaisen sanan kohdalla.

– Minä sanoin Oliver Murraylle – hän minulle sinusta puhui – etten minä suostunut eroamaan lapsestani niin kauan kuin olin hengissä. Hän sanoi: »Jos joskus muutatte mieltänne, niin ilmoittakaa meille.» Mutta minä en muuttanut mieltäni, en edes kolmea vuotta myöhemmin, kun lääkäri kehotti minua lopettamaan työnteon. »Ellette lopeta», hän sanoi, »teillä on vain vuosi elinaikaa. Mutta jos luovutte työstä ja oleskelette ulkona niin paljon kuin suinkin, saatatte elää vielä kolme, ehkä neljäkin vuotta.» Hän ennusti oikein. Minä muutin tänne maalle, ja olemme eläneet yhdessä neljä ihanaa vuotta, emmekös olekin, pikkuinen?

– Olemme, olemme.

– Nämä vuodet ja se mitä niiden kuluessa olen sinulle opettanut, ovat ainoa perintö, jonka sinulle voin jättää. Me olemme eläneet sedältä perimälläni vähäisellä elinkorolla; tämä setä kuoli ennen kuin menin naimisiin. Minun jälkeeni rahat menevät hyväntekeväisyyslaitoksille, ja tämä pikku rakennus on vain vuokralla. Ihmisten mielestä minä epäilemättä olen epäonnistunut. Mutta äitisi omaiset pitävät kyllä sinusta huolen, sen tiedän. Siitä Murrayin ylpeys on takeena, vaikkei ehkä muusta. Eivätkä he voi olla rakastamatta sinua. Ehkä minun olisi pitänyt jo aikaisemmin lähettää heille sana; ehkä minun tulisi lähettää ainakin nyt. Mutta eivät Starritkaan ole kokonaan vailla sukuylpeyttä. Murrayt sanoivat minulle hyvin katkeria asioita aikoinaan. Lähetänkö sanan Uuteen Kuuhun, Emilia, ja pyydä heitä tulemaan tänne?

– Ei, sanoi Emilia melkein raivostuen.

Kukaan ei saisi tulla hänen ja isän väliin niiksi muutamiksi kalliiksi päiviksi, jotka vielä olivat jäljellä. Koko ajatus kauhistutti häntä. Riitti sekin, että heidän täytyi tulla jälkeenpäin. Mutta silloin se olisi yhdentekevää.

– Pysymme siis yhdessä loppuun saakka, Emilia pikkuinen. Emme eroa hetkeksikään. Ja sinun täytyy olla urhoollinen. Et saa pelätä, Emilia. Kuolema ei ole kauhea. Avaruus on rakkautta täynnä – ja