Myrskyvaroitus

By Markku Karpio

Yksitoistavuotias Emil muuttaa äitinsä kanssa ulkosaaristoon, jossa kaikki on toisenlaista kuin mantereella. Emilin isä on kenialainen, ja hänen uudet luokkakaverit töllistelevät Emiliä aivan kuin eivät olisi koskaan nähneet ketään, jonka ihonväri poikkeaa heidän omastaan. Myös saariston luonto ihmetyttää.Emil kaipaa Ruotsiin muuttanutta isäänsä. Isä ja äiti ovat eronneet, ja nyt isä perustaa uutta perhettä lätäkön toisella puolella, kaukana Emilistä ja äidistä. Emil saa onneksi pian uusia kavereita ja pääsee mukaan luontokerhoon. Elämä heittää Emilin eteen muitakin mukavia yllätyksiä, jotka auttavat sopeutumaan uuteen ympäristöön.Myrskyvaroitus kuvaa Emilin murrosvaihetta helposti lähestyttävällä tavalla. Se osoittaa, että jokainen on omanlaisensa – varsinkin, kun katsotaan pintaa syvemmälle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728088401

Book preview

Myrskyvaroitus

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2008, 2021 Markku Karpio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728088401

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Omistettu ulkosaariston virkeälle nuorisolle.

1. luku

Emil juoksi lentokonetta kohti niin lujaa kuin pystyi. Hän tiesi olevansa pahasti myöhässä. Isän käkkärätukkainen pää näkyi jo koneen ikkunassa. Hohtavat hymyhampaat isän mustassa naamassa saivat Emilin ajattelemaan kurkiauraa ukkospilveä vasten. Hän huitoi käsillään kuin tuulessa rimpuileva puu, mutta isä ei huomannut häntä.

Muhkurainen ja painava reppu hakkasi hänen selkäänsä ja helteinen kosteus tiivistyi huuruksi silmälasien linsseihin. Välimatka ei lyhentynyt yhtään, tuntui kuin hän olisi juossut paikallaan. Haalarimiehet tarttuivat laskuportaisiin ja alkoivat siirtää niitä pois. Emil huusi kurkku suorana, mutta suusta kuului pelkkää mölinää. Mustat miehet tuijottivat häntä kuin jotain sekopäätä. Koneen ovi suljettiin. Emil yritti huutaa lujempaa.

Emil keplotteli täydessä vauhdissa kännykän taskustaan. Hiki kutitti kaulaa ja liimasi teepaidan ihoon kuin tuorekelmun. Isän numero löytyi helposti, sillä Emil oli tallentanut sen nimellä A. Hän hidasti vähän, painoi vihreää luurinkuvaa ja kuunteli.

»Personen ni rignde till talar ett annat samtal…», Emilin puhelimesta kuului. Tuskin hän oli saanut kännykän takaisin taskuun, kun se alkoi soida. Soittaja oli äiti. Mutta kun Emil vastasi, puhelin tuuttasi varattua.

Sen siitä saa, kun on isä Afrikasta ja äiti Skatholmista, Emil tuskastui. Hän tuijotti kauhuissaan, kuinka lentokone loittoni. Se pieneni ja pieneni, kunnes muuttui pitkäpyrstöiseksi harakaksi taivaalla.

Kiitorata väreili. Kun Emil katsoi tarkemmin, se olikin merta. Valkoisia purjeita, tummansinistä vettä, keltaisia maantielauttoja. Taivaalla ukkospilveä vasten lensi kurkiaura. Vasta sen näkeminen alkoi itkettää Emiliä aivan lohduttomasti. Hän itki ja itki, kunnes huomasi makaavansa omassa sängyssään.

Emil havahtui ulinaansa ja pomppasi vauhkona istumaan. Pussilakana oli kiertynyt kaulan ympärille kuin kuristajakäärme. Teepaidan rinnus oli litimärkä hiestä ja sydän hakkasi aivan hulluna. Emil hengitti syvään ja muisti lentokoneen. Raju nyyhkäys tärisytti hartioita. Se oli vain unta, se oli vain unta!

Kello oli 03.32. Kolme tuntia 28 minuuttia aikaa. Emil sulki kirvelevät silmänsä ja yritti saada unen päästä kiinni. Mutta. Jos hän yritti maata selällään, niskaa alkoi kutittaa. Jos kyljellään, sydämenlyönnit häiritsivät tai hikinen yöpaita kiristi.

Pää tuntui käyvän jotenkin ylikierroksilla, ohimoissa jomotti. Ajatusten pätkissä välähteli milloin uusien koulukavereiden tai opettajien milloin äidin, mummun tai isän naamoja. Emil riisui inhottavankostean teepaitansa ja heitti sen nojatuolin suuntaan. Kun hän pitkän pyöriskelyn jälkeen torkahti sekunniksi, hän oli heti keskellä tiheää kuusimetsässä, jossa puillakin oli silmät. Ne tuijottivat häntä kuin murhaajat. Räps, ja hän oli taas hereillä.

Huoneessa ei ollut ikkunaa, ainoastaan pieni ilmanvaihtoräppänä, josta tihkui sisään aavistus päivänvaloa. Hämärällä lattialla lojui muuton jäljiltä vaatteita pursuava banaanilaatikko. Emil ei ollut vielä jaksanut tyhjentää sitä kaappeihin. Kirjoituspöydän kyljessä, tummana möykkynä häämötti reppu pakattuna uutta päivää varten. Koulupäivä numero 3.

Varsinainen muuttokuorma oli tuotu vasta edellisenä viikonloppuna, vaikka Emil oli tullut Skatholmin saarelle jo heti kesäloman alussa. Silloin äiti oli ollut vielä Afrikassa kouluttamassa lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Alun perin Emilin oli pitänyt asua mummulassa vain heinäkuun loppuun, mutta sitten äidin suunnitelmat olivat taas kerran muuttuneet.

Jos muffa ei olisi kuollut talvella ja äiti yhtäkkiä keksinyt hakea Kyrklandetin terveyskeskuslääkärin virkaa, he kai yhä asuisivat Espoossa, Emil pohti. Ja silloin äiti taas häipyisi viikkokausiksi jonnekin Afrikan tai Aasian pakolaisleirille ja hänet laitettaisiin hoitoon Paavon perheeseen. Mutta kun muffa oli kuollut, äiti oli sanonut, ettei halunnut jättää mummua yksin isoon taloon. Onneksi äiti oli löytänyt uuden työpaikan nopeasti.

Uni ei tullut, vaikka Emil yritti väkisin pitää silmiä kiinni. Nukkuukohan Paavo nyt, vai onko sekin valveilla? He olivat asuneet samassa rivitalossa ja tunteneet toisensa pikkuvauvasta asti. Toinen Paavon äideistä oli äidin opiskelukaveri. Se oli lastenlääkäri ja jos Emil oli tullut kipeäksi, äiti oli vienyt hänet aina sen vastaanotolle. Isäkin oli sanonut, että he olivat kuin yhtä perhettä. Paavon toinen äiti oli kirjastonhoitaja, ja se oli aina tuonut pojille lukemista.

Emilin isäkin oli lääkäri. Hän muisti, miten se oli kerran heittänyt kengän seinään ja huutanut, että mitä järkeä on ensin opiskella monta vuotta ja erikoistua kirurgiksi, kun Suomesta sai vain taksikuskin hommia. Ruotsista isä oli heti löytänyt koulutustaan vastaavan viran. Siellä tummaihoinen lääkäri tai kirurgi ei herättänyt kummastusta.

Emil sytytti valon ja tarkisti, oliko Paavon synttärilahjaksi antama linkkuveitsi tallella kirjoituspöydän laatikossa. Jees. Punaisen linkkarin kylkeä koristi Sveitsin lippu ja teltta, ja siinä luki Camping. Hän oli veistänyt sillä ainakin sata pajupilliä ja makkaratikkua, katkonut naruja, tehnyt viiltoja makkarankuoreen ja fan också, vasemman käden peukaloon. Paavo oli paljastanut meilissään, että se aikoi liittyä johonkin oikeaan lintubongarijengiin, kun kaikki vanhat luontokerhokaverit olivat keksineet muuta tekemistä. Tai muuttaneet jonnekin huitsin ulkosaaristoon.

Skatholmbo, skatholmilainen, Emil ajatteli. Isä oli kerran pelleillyt, että hän ja Emil olivat afro-espoolaisia. Nyt Emil oli siis maailman ainoa afro-skatholmilainen. Ajatus sai hänet hymyilemään. Mutta hymy hyytyi hetkessä, kun hän tajusi, ettei hän yksinään uskaltaisi sanoa huutelijoille yhtään mitään.

Äiti tunsi melkein kaikki saarelaiset, koska se oli täältä kotoisin. Emil ei toistaiseksi tuntenut muita kuin Ketolat. Ne asuivat naapurissa, maantien toisella puolella ja niillä oli futishullu tyttö, Iida. Isä oli toimittaja ja äiti töissä Ruotsin laivalla, perämiehenä. Ne on ihan kivoja, Emil pohti. Ne kuuluivat Skatholmin plussapuoliin niin kuin linnut ja meri ja kalliot ja puut ja käärmeet ja madot ja äiti ja mummu…

Niin, ja tietenkin myös Jörgen Lindberg. Outo ukko, punapipopää. Äidin velipuoli, jonka olemassaolosta Emil oli ekan kerran kuullut vasta talvella muffan hautajaisissa. Musta puku, musta takki ja punainen pipo. Hautajaisissa se oli käyttäytynyt kummallisesti. Se oli istunut yksin kirkon takaosassa, ja hautausmaallakin se oli halunnut olla omissa oloissaan.

Vasta hautajaisten lopuksi mummu ja äiti ja Emil ja isä olivat käyneet kättelemässä sitä. Jörgen oli kyllä ehdottomasti plus, vaikka Emil ei sitä vielä kunnolla tuntenutkaan. Plussa tuli siitä, että se oli hautajaisten jälkeen auttanut mummua kaiken maailman paperiasioissa, käynyt kaupassa ja hakannut polttopuita.

Hämärä alkoi haihtua. Aamu lähestyi nopeasti. Keittiöstä kuului hiljaista radion ääntä ja metallisia kilkahduksia. Mummu viritteli siellä tulta hellanpesään, Emil tajusi. Talon aamuäänet kuulostivat mukavilta ja rauhoittivat oloa. Kunpa voisikin unohtaa kellon ja jäädä nukkumaan niin kuin kesälomalla. Mutta se ei käynyt, pian piti nousta ja syödä ja lähteä kouluun. Pakko. Paksu ja punainen miinus! Muita miinuksia Emil ei uskaltanut edes ajatella, etteivät ne olisi saaneet liikaa valtaa. Silloin ne saattaisivat hyökätä plussien kimppuun ja repiä ne kappaleiksi.

Voiko isän lisätä plussalistaan, vaikka se ei asukaan täällä, Emil mietti. Tietenkin voi! Jos ajattelisi tarpeeksi paljon isää ja äitiä yhdessä, niitten kaikkia hymyjä ja heidän yhteisiä retkiään ja kaikkia muitakin mukavia hetkiä, niin jonakin päivänä elämä palaisi taas normaaliksi ja isä ehkä muuttaisi Skatholmiin.

Emil oli juuri vaipumassa plusmerkkien pehmustamaan uneen, kun huoneen ovelta alkoi kuulua koputtelua ja huhuilua.

»Joo joo, mä olen jo hereillä!» Emil vastasi ruotsiksi. Kello oli seitsemän. Hän kiskaisi peiton päänsä yli ennen kuin äiti ehti astua huoneeseen ja sytyttää häikäisevät valot. Tuoksui kahvilta ja joltakin suihkusampoolta. Äiti ei ikinä laittanut hajuvettä silloin, kun se meni töihin, koska vastaanotolle saattoi tulla allergikkoja tai astmaatikkoja.

»Hyvää koulupäivää», se sanoi. »Minun pitää nyt lähteä, että en myöhästy lautalta.»

»Ai niin, sä menet tänään… mikä sen paikan nimi nyt oli?» Emil haukotteli. Äidillä oli jo ulkotakki yllään ja sinivihreä silkkihuivi kaulassa.

»Storskär.»

»Jees. Kyrklandetin luoteispuolella. Viimeinen isompi saari ennen Kihdin aukkoa ja Ahvenanmaata. Ja Storskärin lautta lähtee samasta paikasta, mihin meidän lautta tulee», Emil muisti. He olivat illalla etsineet paikan yhdessä ensin muffan vanhasta merikortista ja sitten vielä internetistä.

»Mummu joi äsken vain kupillisen kahvia. Viitsitkö katsoa, että hän myös syö jotain?» äiti kuiskasi ja kääntyi lähteäkseen.

»Soitatko sä tänään isälle?» Emil kysyi nopeasti.

»Taas sinä jankutat.»

»Enkä jankuta.»

»Emil, tietysti sinun pitää päästä tapaamaan isääsi, mutta täytyy löytää sellainen ajankohta, joka sopii meille kaikille», äiti huokaisi. »Ottakoon isä yhteyttä sitten, kun hänen niin sanotut kiireensä helpottavat. Minä en halua, että sinä petyt.»

»Viimeksikin kaikki meni tosi hyvin.»

»Nyt, kuule, äidin pitää lähteä.»

»Kiire, kiire.»

»Syö iltapäivällä mummun kanssa voileipiä tai jotain. Minä tulen niin pian kuin pystyn.»

»Mä menen sitten fillarilla.»

»Mehän sovittiin jo, että sinä menet Iidan isän kyydissä», äiti muistutti. »Hyvää koulupäivää, hei hei!»

»Hei, hei», Emil niiskautti äidin takinselkämykselle ja vääntäytyi sitten istumaan sängyn laidalle. Iidan isän kyydissä? Lattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla.

»Mä menen fillarilla.»

Mummu seisoi ikkunan ääressä katselemassa, kun äidin Skoda kääntyi portista maantielle. Emil paineli suoraan ruokakaapille ja nappasi kauraryynipaketin. Sitten vettä kattilaan ja kattila puuhellalle.

»Hieno ilma», Emil sanoi jotain sanoakseen. Mummu tykkäsi puhua säästä.

»Tuultakin luvattiin vain muutama metri sekunnissa», mummu sanoi. Se oli paljon kiinnostuneempi tuulilukemista kuin siitä, luvattiinko aurinkoa vai sadetta.

Täällä on kivaa, ja meidän koulussa on mahtavia tyyppejä, kunhan niihin tutustuu, jee, Emil yritti piristää itseään vääntämällä kaikki masentavat miinukset iloisina loikkiviksi plussiksi, jotta olo pysyisi edes aamiaisen ajan normaalina. Vilkaisu kiiltävään kattilankanteen ja naamalle reipas koululainen -ilme, jotta mummu ei alkaisi hössöttää. Huono idea, tekoilmeet näyttivät yhtä tyhmiltä kuin tuntuivat. Sama jos olisi laittanut päähänsä vappunaamarin ja vihreän peruukin.

»Laita sähkölevylle, niin kiehuu nopeammin», mummu istahti pöydän ääreen lukemaan eilistä Åbo Underrättelseriä. »Muffa olisi huomenna täyttänyt seitsemänkymmentäkaksi.»

»Ai, sekin oli syntynyt syksyllä», Emil painotti sekinsanan viimeistä tavua ja iski silmää. »Vink, vink.»

Mummu hymähti ja käänsi päänsä takaisin ikkunaan. »Tosiaan, sinullakin on pian syntymäpäivät.»

»Melkein puoltoista kuukautta vielä», Emil sanoi. Hän hätääntyi huomatessaan, miten mummun silmät kiilsivät. »Mä käyn katsomassa meilit. Huuda hep, kun vesi kiehuu.»

2. luku

Äidin kannettava tietokone humisi kansi auki makuuhuoneen pöydällä. Vanha ja hidas lousku modeemiyhteydellä. Mukavaa, että oli oma sähköpostiosoite, mutta vielä mukavampaa olisi saada oma kone, Emil ajatteli. Onneksi äiti oli jättänyt omansa päälle.

Rousk, rousk, rousk… Yhteyden muodostuminen kesti ja kesti. Vanhassa kodissa heillä sentään oli ollut nopea laajakaista. Kun sähköposti noin tuhannen vuoden kuluttua avautui, siellä ei tietenkään ollut yhtään uutta viestiä.

»Vesi kiehuu!» mummu huusi.

»Sun piti huutaa hep!»

»Hep, hep! Ei kiirettä,