Kummituskäytävä 9

By Elina Aro

Isoäidillä on Hattulan perheelle suuri uutinen. Hän aikoo lähteä jouluksi Ranskaan! Eikä isoäiti suinkaan lähde matkaan yksinään, vaan ottaa mukaan Millin. Mitä isoäidin ja Millin matkasta mahtaa oikein tulla? Ja kuka on se hurja kummitus, joka asuu Millin ja isoäidin hotellissa? Millillä on jälleen edessään jännittävä seikkailu!Kummituskäytävä 9 on neljäs osa ihastuttavassa sarjassa, joka kertoo Millin ja hänen perheensä arjesta.Hattulan perhe ei ole mikä tahansa perhe! Tästä perheestä ei nimittäin vauhtia puutu... Vai mitä sanoisit puhuvasta papukaijasta? Tai isoäidistä, joka osaa taikoa?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 9, 2022
• ISBN: 9788726844412

Book preview

Kummituskäytävä 9

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1989, 2022 Elina Aro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726844412

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Milli tuli koulusta, marssi kirjavassa pusakassaan suoraan eteisen läpi ja räppäsi radion päälle.

Sieltä soi vastaan Boycottin Cold cold is the world… Se viilensi Millin riehuvia tunteita ja imi mukaansa, sai unohtamaan kurjan päivän ja tempasi saman tien toiseen maailmaan.

Matikan koe oli mennyt pieleen, vaikka Milli tiesi osaavansa aivan hyvin. Yksi lasku oli jäänyt kesken, toinen kokonaan laskematta.

Kaiken lisäksi Kyykkä oli syyttänyt Milliä tunnin häiritsemisestä. Eikä Milli ollut tehnyt muuta kuin viestittänyt Eevalle, missä tavataan illalla ennen voikkakerhoon menoa.

Sipi oli irvistellyt vahingoniloisesti takarivistä. Pojat olivat kerta kaikkiaan inhottavia. Akikin oli alkanut olla tosi tylsä. Häntä oli päivä päivältä yhä vaikeampi sietää.

– Käännä kovemmalle Milli, äiti huusi keittiöstä. – Vatkaan juuri Ukkovaarin unelmaa, hyvä tahti tahdittaa.

Milli lipaisi huuliaan. Unelma oli kermaa, vadelmahilloa ja kourallinen pikkuleivän murusia, tosi herkkua.

Aki työnsi kiharapörrönsä esiin oven raosta. Hiki virtasi hänen poskiaan pitkin. T-paita oli liimaantunut kiinni rintaan, ja naamataulu loisti ärheänpunaisena.

– Hiljempää, hän kiljui. – Etkö sinä kuule? Ei tässä metelissä kukaan voi keskittyä.

Milli kohautti hartioitaan.

Tietenkään ei voinut. Toisin sanoen: Aki ei voinut. Hän kuului nykyään KPK:n nappuloihin, harjoitteli päivät päästään kuin mieletön. Luvassa oli pääsy EMturnaukseen kesäkuussa. Tällä hetkellä hänellä oli menossa tasapainoilun kakkosvaihe, jossa ensin oli hypeltävä itsensä hikeen, sitten vietävä ylösalaisin käännettyä jääkiekkomailaa etusormen varassa seinästä seinään.

Kaikkien muiden olisi pitänyt hiipiä varpaillaan ja puhua kuiskaten. Mikä typeryys!

– Höö, Milli huusi. – Miten sinä aiot kentällä selvitä? Yleisö pitää sellaista meteliä ettei tosikaan.

– Kaistapää.

Aki paiskasi oven kiinni ja tempasi sen taas siinä samassa auki. Hänen silmänsä syytivät tulikipinöitä.

– Ihmisellä ei tarttis olla sisarta ollenkaan.

Milli puri huultaan. Miten tämä tähän oli mennyt? Ennen heillä oli ollut enimmäkseen hauskaa Akin kanssa.

– Ainoa lapsi minäkin tahtoisin olla, ettäs sen tiedät, hän tuhahti. – Sinä et enää tule toimeen edes Katin kanssa.

Kati oli yhtä ihastunut Akiin kuin ennenkin, palmikoi porkkanaisen tukkansa mitä ihmeellisimmille kampauksille, kun tuli Milliä hakemaan, ja yritti heittää Akin suuntaan milloin minkinlaista juttua.

Aki ei nähnyt eikä kuullut, ei vaivautunut edes päin katsomaan, saati kylvämään niitä imartelevia kohteliaisuuksia, joita häneltä vielä keväällä oli kepeästi herunut.

– Sinä et ymmärrä yhtään mitään, Aki pauhasi. – Jos aikoo menestyä kentällä, on osattava olla itsekäs ja kiihdytettävä reagointikykyään. Muuten potkuun ei saa potkua.

Milli kohautti hartioitaan, selitykset olivat selityksiä, niitä kyllä riitti.

– Olenko minä jokin räjähdysvoiman kokeilumittari? Kieltäydyn kunniasta.

Aki ei vastannut, paukautti vain oven kiinni. Pihtipielet tärähtivät, ja isoäiti kieputti päätään.

Milliä korpesi. Tätä oli jatkunut viikkokausia.

– Sinä olet kuin mikäkin erakko. Kohta tänne ei tule enää kukaan muu kuin Ahosen Timo, samanlainen futishullu kuin sinäkin. Tässä talossa on mahdotonta elää, paras lähteä niin kauas kuin ananas kasvaa.

Milliä rupesi nolottamaan. Hän oli huutanut täyttä kurkkua, kilpaa Coldia kiljuvan Läntisen Tommin kanssa.

Isoäiti istui sohvalla nilkat somasti ristissä, luki jotakin kirjaa. Hän oli riisunut korkeakorkoiset kiiltonahkasaapikkaansa. Nilkkasukkien sinipunaiset raidat vain vilkkuivat, kun hän antoi Boycottille tahtia varpaillaan.

– Hoh-hoo, tässä talossa on näemmä ruvettu riitelemään, hän huokasi ja suipisti suutaan, niin että se näytti kurtistuneelta mansikalta.

– Näin on, äiti puuttui puheeseen keittiöstä käsin. – Se on ihan uusi piirre lapsissa. Ottaa hermoon. Ei ne ennen kinastelleet. Mistähän lienevät oppineet?

Isoäiti kahahti pystyyn. Korvakorujen metalliliuskat vain helähtelivät ja poskille lehahti tummeneva puna. Hän loikki keittiön kynnykselle.

– Älä minua syytä, isoäidin ääni värisi närkästyneenä. – Eivät minulta ainakaan ole oppiaan saaneet.

Sitten isoäiti hätkähti, ikään kuin puutui paikoilleen. Hän painoi pitkän etusormensa otsaa vasten ja hiljeni. Vähän ajan päästä hän jatkoi:

– Eivät ainakaan kovin suuressa määrin. Eikä sitä voi miksikään riitelyksi sanoa, jos puolustaa omia periaatteitaan. Pakkoko jokaisen on ajatella niin kuin sinä ajattelet?

Siinäpä se, Milliä nauratti.

Talon parhaat riitelijät olivat todella äiti ja isoäiti. Yleensä äiti yritti kiristää isoäitiä paremmille tavoille, eikä tämä suostunut, puolusteli itseään, selitti ja jurnutti.

Isoäiti oli yksi itsepäisimpiä ihmisiä, jonka Milli tunsi. Suoraan sanoen: ihana, nokkonen ruusutarhassa, piikkikaktus amaryllisten seassa.

Ilman isoäitiä Millin elämä olisi ollut puolta tylsempää.

Isä kirjoitti.

Hänen kiiltävä päälakensa nyökkäili kynän mutkia seuraillen nojatuolin selustan suojassa. Mikäli Milli tulkitsi oikein isän mutinoita, syksyn kirjamarkkinoille oli tulossa dekkari.

– Parempi juoni kuin Agathalla, isä höpisi itsekseen. – Elokuvan ne tästä vielä tekevät.

Radio soi täsmälleen yhtä kovaa kuin ennenkin.

Milli painoi päänsä kiinni Akin huoneen oveen ja hihkaisi.

– Työnnä vahatulpat korviisi, tyhmyri. Minä tarvitsen musaa, siinä missä sinä omia treenejäsi.

Aki ei vastannut.

Äiti tuli keittiön ovelle siniruutuisessa esiliinassa, sifonkihuivi pään ympäri kierrettynä.

– Pian syödään, hän sanoi. – Hyvä ruoka rauhoittaa.

Isoäiti sulki Kauhunhuudon erämaassa, nousi ja työnsi kirjan laukkuunsa.

– Taidanpa lähteä, hän sanoi. – Tuli yhtäkkiä mieleen, että