Poliisin pojat

By Raija-Sinikka Rantala

1950-luvun puutalokortteli on täynnä elämää suomalaisessa satamakaupungissa. Matti on poliisin poika, vaikka oikeastaan isä on lopettanut työt, ja tarmokas äiti elättää perhettä. Ympärillä pyörii viinatrokareita, kauppamiehiä ja satamajätkiä, ja Aikka-veli nyrkkeilee. Matti ihailee veljeään ja ottaa tästä mallia, koska isästä ei esikuvaksi ole. Raija-Sinikka Rantalan Poliisin pojat johdattaa matkalle suuren kulttuurisen muutoksen vuosiin. Nostalginen romaani on täynnä aitoa ajankuvaa, lapsuuden riemua ja niin hauskoista kuin riipaisevistakin hetkistä kaikuvia sisäpihoja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 19, 2022
• ISBN: 9788728367520

Book preview

Poliisin pojat

Cover image: Päivettyneitä poikia rantahiekalla. Elannon työntekijöiden lasten kesäsiirtola Sompasaaressa.

CC BY 4.0

Organization: Helsingin kaupunginmuseo

Photographer: (Eino Heinonen), 1950s Helsinki

https://finna.fi/Record/hkm.HKMS000005:km0000mlq1

Cover image modified with colour.

Copyright © 2015, 2022 Raija-Sinikka Rantala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728367520

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Viimeinen lapsuuden kesä

kuului kova jysähdys . Matti oli hetkessä hereillä. Sydän jyskytti.

Keittiössä oli valo. Matti nousi sängystä ja hiipi hiljaa keittiön ovelle mutta pysyi varjon puolella piilossa. Isä oli lattialla mahallaan. Aikka istui sen ristiselän päällä. Isä ähki ja yritti käsillään huitoa Aikkaa muttei osunut kuin reisiin.

Äiti seisoi yöpaitasillaan parisängyn päädyssä.

– Tuo pyykkinaru, Aikka sanoi.

Äiti kiiruhti eteiseen ja palasi mukanaan naruvyyhti. Isä oli alkanut potkia jaloilla polvitaipeistaan taaksepäin ja yritti osua kantapäillä Aikkaa takapuoleen tai selkään muttei ylettänyt. Se ponnisti kaikki voimansa kaataakseen Aikan selästään, mutta Aikka pysyi paikoillaan kuin satulassa.

– Perkele, isä ähisi.

– Älä herätä Mattia, Äiti yritti.

– Ja perkele!

Nyt isä huusi. Äiti vilkaisi huolissaan kamarin oven suuntaan, mutta Matti pysytteli piilossa.

Äiti sysäsi narun pään Aikalle, joka oli ottanut kiinni isän ranteista. Aikka taivutti kämmenet rinnakkain ja nappasi peukalon vasempaan kouraansa, jossa oli jo toinen ranne valmiina.

Oikean käden vapauduttua hän sieppasi Äidin tarjoaman köyden pään ja sitaisi sillä isän ranteet yhteen selän taa vetäytyen itse istumaan polvien päälle. Isän jalat eivät enää potkineet. Aikka pisti narun selkänsä takaa isän nilkkojen alta lenkkiin, kääntyi paikallaan ja sitoi jalat.

– Poika perkele, minkä teit.

Sitten Aikka nousi, kiepautti isän selälleen ja nosti hänet polvitaipeista ja hartioista lattialta. Matti kipitti pika pikaa takaisin täkin alle. Aikka kantoi isän pimeään kamariin ja heivasi kyljelleen hetekan päälle, jossa tavallisesti nukkui itse. Hän veti narun hetekan päätyraudan kautta vartalon yli, pujotti toisen rautatangon alta ja veti sen vielä kerran takaisin ristiin yli kehon jalkopäätyyn, jonne sitoi kiinni narun päät.

Isä riuhtoi ja ähisi, kun Aikka oli noussut pystyyn ja seisoi suorana petin vieressä selin Matin hetekaan. Naru ei antanut periksi. Äiti toi keittiön puolelta täkkiä, jonka Aikka heitti isän päälle.

– Otatko vettä? Äidillä oli jo lasi valmiina.

– Anna nitro, isä sanoi.

Äiti lähti etsimään isän lääkkeitä.

Aikka tuli Matin pedin viereen. Matti puristi silmänsä tiukasti kiinni ja oli nukkuvinaan. Vaikka toiseen silmänurkkaan kertyi vettä, hän ei avannut luomia. Isä hiljeni saatuaan tabletin kielen alle.

– Veä hiljaa se hetekan toinen puolisko Matin alta niin petataan sulle siihen, Äiti kuiskasi Aikalle.

Mökki tönötti edelliskesän remontin jäljiltä karheena paikallaan. Hetken me kaikki kolme istuttiin hiljaa autossa. Matkanteko jotenki pysähty päässä. Mieli pääsi perille.

Kiersin takaikkunan auki. Oli tyyntä. Auton ovet avautu ja paukahti kiinni.

Sit tuli ihan hiljasta. Ei linnunlauluu, ei hyönteisten surinaa. Ihan ku koko maisema ois pidättäny henkee. Pilvetön taivaankaari oli korkeella. Hiidenvesi kimals häikäsevänä.

Ja sit nää kaks käveli siihen eteen. Niil oli molemmilla shortsit. Ne oli pyylevöityny tai turvonnu tai jotain. Rypistynyki. Ja näytti pelkästään koomisilta. Mä yritin nähdä niiden välistä horisonttiviivan. Se vähä, minkä mä näin, väreili.

– No mitä sanot Allu.

Se oli mutsi. Faijan pakkomielle on käyttää aina Aleksii.

– Eihän tääl o mitään tekemistä.

– Ja taatusti on. Ihan ekana kannat saunalle puut.

– Ai mä?

kaupunki eli ensi kädessä sahasta ja satamasta. Enso Gutzeitin paperitehdas oli suurin työnantaja.

Sen sydän oli Kirkkokatu 7, kortteli kauppatorin likellä, vastapäätä kolkon komeaa kaupungintaloa, jolla riitti mittaa. Matti oli monasti katsellut kaupungintaloon eteen pystytettyä Kaupungin pojat -patsasta ja ajatellut, että siinä olisivat vähän kuin hän ja Aikka. Jos hän olisi vähän isompi. Ja jos sillä pienemmälläkin pojalla olisi vaatteet päällä.

Matin isä, Kirkkokatu7:n talonmies, oli saanut hiljattain samaiselta Kutsetilta ilmaiseksi sahan vanhat, jykevät pääportin puoliskot, joiden kummankin keskellä oli G-tunnus, sekin puusta veistetty ja kaksinkertaisiin pintoihin naulattu.

Vuosikymmenten ajan miehet ja naiset olivat ahtautuneet aamuseitsemältä sisään ja pillin puhallettua iltapäivällä neljältä ulos niiden samojen portinpuoliskojen välistä.

Sahalta hylättyinä portit olivat kostuneet lojuttuaan lappeellaan maassa syksyn sateissa ja talven lumen alla odottamassa, että joku korjaisi ne pois. Matin isä oli heti suostunut, kun joku sahalainen oli asiasta vihjannut, ollut iloinenkin. Työtähän niiden pilkkominen teettäisi, mutta urakasta saisi lähes koko talven polttopuut. Kunhan nyt ensin kuivaisivat, niin että niitä pääsisi pienimään ennen syyssateita.

Portit oli nostettu nojalleen liiterin seinustalle keväthankien sulaessa. Paksu pönkkä oli työnnetty seinän ja porttien väliin, ettei liiterin kuve kostuisi. Talonmies oli kiilannut pönkän miehen korkeudelle.

Paha sanoa, kuka sen kilpailun oikein keksi. Kaikki kolme siitä innostuivat. Parru oli aika korkealla, melkein liiterinovien yläkarmin tasalla.

– Kuka on eka?

– Ei ku kaikki yhtä aikaa, se voittaa, joka ylettää ensin.

Lapset asettuivat riviin pönkän alle, liiterin seinän ja porttien väliin.

– Yy, kaa, koo – nyt!

Kaikki hyppäsivät yhtä aikaa. Tellervo oli pisin ja sen käsi yletti. Matti ponnisti niin korkealle kuin suinkin pystyi, ja kämmen läjähti heti Tellervon jälkeen pönkän syrjään. Hellevi ei osunut vaan kompastui. Samassa pönkkä kirskahti ja rysähti maahan. Portit alkoivat kallistua kunnes nekin rojahtivat maata kohti, päällekkäin, jääden lopulta nojalleen alemmas liiterin seinän varaan.

Matti makasi mahallaan maassa ja ihmetteli, kun mihinkään ei sattunut. Porttien alla oli aika pimeää, mutta Tellervon niska näkyi ihan vieressä. Matti tökkäsi sormella selkään.

– Sattuks sinuu?

– Sattu, poskeen ja korvaan.

– Ryömitää pois. Mahut sie? Hellevi! Missä Hellevi?

Kun Matti sai käännetyksi päätä ja silmät tottuivat hämärään, Hellevistä erottui seinän vierellä vain ilmassa roikkuvat jalat ja mekon helmaa. Matin ryömittyä portin alta, näkyi pääkin. Hellevi oli jäänyt kaulastaan puristuksiin seinän ja porttien väliin. Onneksi portin jykevät saranat olivat jättäneet pienen raon seinän viereen niin, ettei niska ollut katkennut. Sen silmät olivat kiinni ja posket näyttivät turvonneilta.

– Äiti! Isä! Äkkiä, Hellevi kuolee!

Matti ei ollut koskaan ennen saanut niin lujaa ääntä kurkustaan. Äiti syöksyi sisältä portaille pyyhkien käsiään esiliinaan. Isäkin tuli juosten liiterin päädyssä kyyröttävältä verstaaltaan.

Hellevin pää oli jo alkanut sinertää, kun isä tarttui kaksin käsin portteihin ja tempaisi ne irti seinästä. Märät puupinnat naukaisivat toisiaan vasten, kun ne nousivat ensin pystyyn ja lensivät sitten toiselle lappeelleen nurmikolle. Matti katsoi ällistyneenä, miten hänen hintelä isänsä oli taikonut jostain teräsmiehen voimat. Hellevi putosi maahan liiterin seinustan viereen hervottomana. Isä kumartui ja nosti Hellevin käsivarsilleen lähtien kiikuttamaan sitä pihan portille. Tyttö retkotti velttona.

Hellevin mamma oli tullut Tiitisten ovesta yläkerran verannalle ja piteli kaiteeseen nojaten sydänalaansa. Hän haukkoi henkeään, muttei saanut ääntä tulemaan.

Matin äiti oli sillä välin juossut isännöitsijän toimiston ikkunan taa heti porttien tömähdettyä maahan, hakkasi ikkunaan kämmenellään ja huusi hälyttämään sairasauton. Isännöitsijä tuli paitahihasillaan lasin toiselle puolelle, tuijotti hetken ja katosi. Pian ambulanssi lähestyi pillit ulvoen Kirkkokatua.

– Matti tuu sisään, Äiti sanoi ja lähti portilta pihalle päin.

– Miten sulle kävi?

Matti oli jähmettynyt paikoilleen keskelle pihaa. Jalat eivät olleet kantaneet portille asti ja tekivät nytkin tenän, vaikka hän tahtoi totella. Pala nousi kurkkuun. Äiti tuli vierelle ja kyykistyi katsomaan Mattia silmiin kysyvänä.

– Ei mitenkään. Mie olin siin keskel. Tellee sattu korvaan. Minuu ei sattunu mihinkään, vaik miekii lensin mahalleni.

– Miten työ nyt sellasta keksitte leikkiä?

Tellervo oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän heistä käytyään portilla katsomassa, kuinka ambulanssi lähti menemään pillit ulvoen kohti sairaalanmäkeä. Kun Äiti katsoi siihen päin, se ampaisi heti kohti kotiaan. Mattikaan ei vastannut mitään vaan sai viimein jalkansa liikkeelle hänkin ja meni Äidin ohi sisään. Hän rojahti sykkyrään kammarin hetekalle.

– Anna hyvä Jumala Hellevin elää. Älä anna sen kuolla.

Hiljaa mutistu rukous tukahtui nyyhkytykseen.

– Mie sen keksin, hän sanoi sitten itkua tuhertaen Äidille, joka oli tullut perässä ovelle.

– Ei Hellevi tehny mitään.

– No voi sinuu.

Taaskin Matti rukoili. Tässä pihassa joutui usein rukoilemaan.

Viimeksi heitä oli viety poliklinikalle peräkkäin molempia, Helleviä sekä Mattia. Se oli edellissyksyä, ennen lumien tuloa. Kehysliikkeen alakerran maaliiterin eteen oli tuotu sinä aamuna puukuorma ja Matti oli päättänyt näyttää Helleville, kuinka halkoja tehdään.

He olivat olleet kahden pihassa ja kuorma oli lojunut houkuttelevan koskemattomana kellarin oven edessä. Matti oli kiivennyt kuorman päälle ja valinnut kasasta pyöreän koivuhalon, jossa oli tasainen sahauspinta. Eikä se ollut näyttänyt liian paksulta tarkoitukseen.

– Kato, tää menee kerralla, kun mie lyön.

Matti kapusi alas pinon päältä halko käsissään, meni kellarin ovelle ja avasi haan. Sisällä, melkein tyhjentyneessä kellarissa oli hakkuupölkky ja siihen lyötynä kirves. Hän pani halon maahan ja tempoi kirveen irti pölkystä. Sitten hän nosti halon pölkyn keskelle seisomaan.

– Piä sitä suoraan pystyssä siinä pölkyllä, hän sanoi Helleville ja nosti kirveen kaksin käsin päänsä yläpuolelle.

Hellevi piteli yhdellä kädellä halkoa käsivarren mitan päässä itsestään, kun Matti valmistautui lyömään. Vähän pelotti. Hellevi pani silmät kiinni.

Matti oli ensin lentää selälleen, kun nosti kirvestä suorilla käsillä vähän taaksepäin antaakseen vauhtia iskuun, mutta pääsi takaisin tasapainoon ja antoi terän pudota korkealta keskelle halkoa.

Koivupölli halkesi komeasti kahtia. Hellevi irrotti sormensa halosta vasta sen napsahdettua halki. Puolikkaat putosivat hakkuupölkyn kummallekin puolelle. Matti virnisti.

– Näitkö?

Vasta sitten hän huomasi, että Hellevi kääri kättään esiliinaan, joka tummui verestä. Hellevi ei sanonut mitään eikä itkenyt. Matin suuhun nousi paha maku.

– Näytä sitä.

Hellevi raotti esiliinamyttyä. Veri vuoti valtoimenaan peukalohangasta.

– Ei peukalo irronnu kummiskaan.

Terä oli napsahtanut etusormen ja peukalon väliseen ihopoimuun.

– Pitää mennä näyttää.

Kun lapset kömpivät liiterin ovesta, Matin äiti sattui tulemaan tyhjän vesiämpärin kanssa pihalle, oli menossa kraanalle. Hän jäi seisomaan siihen paikkaan ja tuijotti lapsia, kun he astelivat rinnakkain syyllisen näköisinä. Hellevin essusta putoili veritippoja hiekkaan.

Sen huomattuaan hän jätti ämpärin keskelle pihaa ja juoksi sisään hakemaan pyyheliinan. Ulos tultuaan hän kaappasi seinustalta polkupyörän. Mitään puhumatta hän nosti Hellevin pyörän tarakalle ja antoi tytölle pyyhkeen.

– Kääri tää sen essukäen ympäri ja piä toisella käellä lujasti kii mun esiliinan solmusta.

Äiti nousi satulaan ja lähti polkemaan sanomatta Matille halaistua sanaa.

– Menkää työ vaan sisää, mie tuon tytön takasin, hän huusi vauhdissa Tiitisen mammalle, joka oli silloinkin arvannut tulla verannalle ja katsoi ihmeissään pihalle. Pyörä kääntyi portista kohti sairaalanmäkeä.

Silloin Mattia oli hävettänyt. Ihan kuten nytkin.