Elli Vaahtopää

By Marja Luukkonen

Jännittävä seikkailu salaperäisessä maailmassa.
Ellin äiti on perinyt talon, jonne heidän perheensä lähtee viettämään kesää. Talo on aivan tavallinen, järven rannalla nököttävä tönö, jota ympäröi suuri metsä. Aivan talon lähistöllä kuitenkin kulkee Raja, jonka yli ei saa missään nimessä mennä. Rajan takana sijaitsee salaperäinen keltatukkien maa.
Vanhempien kauppareissun aikana Elli ehtii vapaasti tutustua talon huoneisiin ja pihaan. Ihmeellisesti kauan asumattomana ollut talo on kuin juuri siivottu, mutta vain Ellin vyötäröön saakka. Miten sellainen oikein on mahdollista? Isoisän jännittävät keksinnöt kiehtovat Elliä, samoin talon asukkaat: hienohelmainen kissa Taimi von Kukkelman, kotihaltija Räyhähenki ja kalastaja Lindströmin haamu. Pian Elliä alkaa kuitenkin ihmetyttää – minne vanhemmat ovat kauppareissullaan kadonneet? Kun äitiä ja isää ei kuulu kotiin, on Ellin ja hänen uusien ystäviensä hypättävä seikkailuun löytääkseen vanhemmat uudelleen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 3, 2024
• ISBN: 9788727081076

Book preview

Elli Vaahtopää

Copyright ©2000, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081076

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Isoisän talo

E lli haukotteli ja vääntäytyi takaistuimella parempaan asentoon. Taas suhahti kolme autoa heidän ohitseen, vilahtipa polkupyöräkin sivuitse. Isän auto yski ja huohotti pienenkin mäen edessä. Moottorista kuului kilinää ja ronksutusta ja vieterit penkissä pistelivät inhottavasti Ellin vasenta kankkua. Paikkaakaan ei voinut vaihtaa, sillä muuttotavarat veivät kaiken liikenevän tilan takaistuimella. Matkalaukku töni häntä olkapäähän, ja sininen kassi oli kiilannut hänen jalkansa aivan litteiksi. Olikohan sinne isoisän talolle vielä pitkä matka…?

Minä unohdin! Minä tiesin että jotain jää! Toinen ruokakori, siellä kellarin rapussa! Kaarlo, käännä heti takaisin! Äiti nyhti isää käsivarresta.

Ei me nyt enää voida kääntyä, mehän ollaan ajettu jo yli sata kilometriä ja ollaan kohta perillä. Käydäänhän me kuitenkin huomenna kylän kaupassa ostamassa ruokaa.

Niin, mutta siellä oli minun leipomani piparkakkumökki ja hiekkahentuset ja kaikki… eihän niistä ole mitään jäljellä syksyllä… Äidin ääni hiljeni. Elli ajatteli, että joku pieni hiiri muutti parhaillaan piparkakkutaloon, levitti kääretortun matoksi ja istuutui hiekkahentuseen ihailemaan uutta kotiaan. Ajatus oli hänestä kaunis, ja hän oli juuri kertomassa sitä äidille, kun auto hiljensi entisestäänkin vauhtiaan.

Mitenkäs nämä tiet nyt oikein menee… eihän tuota risteystä ollut ennen. Isä peruutti takaisin ja kurkottautui katsomaan tienviittaa. Jotain kummallista tässä nyt oli.

Komea viitta seisoi punaisen pylvään päässä keskellä risteystä ja valkoiset kilvet osoittivat neljään suuntaan niin kuin pitikin. Kilvissä ei vain lukenut yhtään mitään. Äitikin oli ymmällään.

Tämän täytyy olla joku uusi valtatie… mutta sehän vie tuonnepäin, Toiselle puolelle… Ei, minun täytyy nyt olla hiukan ilmansuunnista sekaisin. Ajetaan ilta-aurinkoon päin tästä, sen pitäisi viedä perille. Mutta mustat, keltareunaiset pilvet olivat hukanneet auringon ja tiet muuttuivat yhä oudommiksi. Vihdoin saavuttiin tutun metsätien alkuun aivan kummallisesta suunnasta.

Oi, minä muistan, tätä tietä minä usein pyöräilin lapsena! Äidin ääneen oli tullut kaihoisa sävy. Kauppa-auto pysähtyi tähän tienhaaraan ja minulla oli mummin antama ostoslista mukana. Hiivaa, palasokeria, paketti kahvia…. Mutta nyt pitää ihmisten käydä kirkolla asti, vaikka tarvitsevat vain yhden tulitikkulaatikon!

Elli ei ollut koskaan edes nähnyt mummiaan. Äiti, millainen mummi oikein oli?

Äiti huokasi. Minäkin muistan hänet vain etäisesti, sillä yhtään valokuvaa en ole hänestä löytänyt. Hänhän kuoli niin nuorena, johonkin tuntemattomaan tautiin. Hänen silmänsä minä kyllä muistan, ne olivat suuret ja kauniit. Ja sen, että hän piti huivia aina tiukasti päässään. Isoisä talossa oli se, joka teki ja sanoi, mitä tehdään. Mummi kai mieluiten vain souteli järvellä ja haaveili.

Auto kolisi nyt kivien ja puunjuurien yli. Elli katseli uteliaana ympärilleen. Suurten kuusien reunustama metsätie, jota myöten isä varovaisesti ajoi, ei tuntunut yhtään tutulta. Ja silti hän tiesi, että hän oli ollut täällä aivan pienenä, kun häntä oli tuotu näytille isoisän luo. Mutta sitten tämä oli muuttunut umpimieliseksi, niin kuin äiti sanoi, eivätkä he olleet käyneet täällä vuosikausiin. Vuosia sitten oli isoisä kuollut ja äiti oli perinyt koko paikan. Ja nyt he olivat ensimmäistä kertaa tulossa tänne kesäksi.

Elli ei muistanut isoisästään mitään. Kaikki mitä hän tiesi oli äidin kertomaa. Ja kerrottavaa vanhasta Volmarista toki riitti. Vesi-Volmari oli ollut kuuluisa tällä seudulla, sen Elli tiesi. Hän oli rakentanut kirkonkylän halki virtaavaan jokeen 217 erikokoista vesimyllyä. Jokaisesta lähti sähkölanka, isommista meijeriin ja sahalle ja osuuskauppaan, keskikokoisista ihmisten asumuksiin ja aivan pienistä leikkimökkeihin ja ulkohuusseihin. Silloin isoisä oli ollut arvostettu mahtimies kylässä, hänet oli valittu meijerin hallitukseen ja lamppukauppiaiden liiton kunniapuheenjohtajaksi. Kun isoisä sitten oli alkanut kehitellä sadevesivoimalaa, kyläläiset lahjoittivat innoissaan suuret summat hänen kokeiluihinsa. Voimalasta ei kuitenkaan tullut mitään ja ihmisten kalliit rahat menivät hukkaan.

Olikohan isoisän umpimielisyyden syy Ellin oma isä? Elli tiesi, että kun äiti löysi miehekseen tuulimylly-insinöörin, isoisä oli ollut kovasti liittoa vastaan. Että muka tuulimyllyenergiaa, sillehän nyt nauravat pienet purotkin! Ja sitten, kun isän jättimäinen tuulimylly pystytettiin makkaratehtaan katolle ja se pyöritti talonkokoista lihamyllyä kuin tyhjää vain, isoisä suuttui eikä enää suostunut puhumaan heidän kanssaan.

Tie oli muuttunut yhä kapeammaksi ja kuoppaisemmaksi. Keskellä kasvoi paksua ruohoa ja ohuita pajunversoja. Muhkuraiset kivet pompottivat autoa ja kassit ja laatikot valuivat yhä tiiviimmin Ellin kylkiin. Tien ylle kasvaneet lepänoksat ja kummalliset köynnöskasvit piiskasivat autoa, niin että kattopellit kolisivat ja kalisivat, kunnes maisema yhtäkkiä avautui.

Ensin Elli näki vain punaisen lautaseinän. Mutta kun auto nytkähti vielä muutaman metrin ja pysähtyi sitten pienen liiterin viereen, alkoi haparoiva muisto Ellin mielessä elää.

Punainen, harjakattoinen talo kuisteineen, omenapuut kukkineen, polku alas rantaan ja suuri järvenselkä – tässä oli jotain kaukaisesti tuttua ja lämmintä. Vaikka Elli tiesi, ettei hän ollut koskaan omin jaloin astunut porraskiveykselle ja sisään pieneen eteiseen, hän käveli isoisän taloon kuin tuttuun paikkaan.

Äiti tulla touhotti suuri, musta kirjoituskone sylissään. Hän oli konekirjoituksen Suomen mestari ja siksi hänen täytyi harjoitella myös kesällä tulevia kilpailuja varten.

Me puramme isän kanssa tavarat, sitten laitetaan hellaan tuli ja keitetään kahvia. Haetaan sitten huomenna kaupasta kunnon ruokaa. Äiti kulki ympäriinsä harjan ja rikkalapion kanssa. Vanhat, kellanpunertavat lattialankut kiilsivät oudon puhtaina. Kummallista, eihän täällä ole edes tomuista! Äidin piti oikein pyyhkäistä sormellaan vaaleana hohtelevaa lattiaa. Ihan kuin talo ei olisikaan ollut vuosia tyhjinä… No, nythän me voimme tuoda tavarat heti sisälle! Ja äiti oli jo kantamassa nyssäköitä ja nyyttejä autosta keittiön lattialle.

Isä kuului huutelevan rannasta. Elli kurkisti ruokasalin ikkunasta ulos. Järvi liikutti pieniä pilvenkuvajaisia sinisillä laineillaan. Suuret, verkkaiset linnut levittelivät siipiään kivikossa. Mustat pilvet olivat haihtuneet alkukesän häikäisevään valoon. Elli juoksi äidin perässä ulos ja polkua myöten rantaan.

Isoisän sauna oli aika kummallisen näköinen. Se kökötti korkeiden pylväiden päässä kuin linnunpönttö. Isä seisoi ylhäällä ja kurkki kaiteen yli alas.

Tämähän on oikea näkötorni! Mahtaa täällä veden pinta nousta korkealle, kun näin korkeat pylväät tarvitaan.

Äitikin kiipesi jo tikkaita ylös. Hän ihasteli kaunista järvimaisemaa ja olisi heti halunnut kirjoituskoneensa saunakamariin. Tästä tulisi hänen työhuoneensä kesäloman ajaksi.

Ilta oli kuitenkin liian kaunis muuttotavaroiden kanssa tuhlattavaksi. Äiti ja isä kulkivat ympäri pihaa ja puutarhaa ja löysivät luumupuita, marjapensaita ja umpeenkasvaneen mansikkamaan. Isoisän kasvimaa rehotti vuohenputkea ja hullukaalin alkuja, mutta äiti veti jo mielessään kylvövakoja villiintyneeseen maahan.

Ellistä oli outoa kulkea toisen ihmisen pihassa ja rakennuksissa. Kaikkialla oli vain menneisyyttä – polkuja, jotka olivat nukkuneet vuosia, ovia, jotka halusivat pysyä kiinni. Vinoon kallistunut navetta henkäili ikivanhaa lampaanhajua ja ruosteiset kytkyet seinällä muistivat vain hämärästi ammoiset aamulypsyt. Elli käänteli varovasti tuntemattomia esineitä ja kiiltäviksi kuluneita työkaluja. Niissä oli vielä häivähdys isoisää. Mutta kohta sekin häviäisi heidän kättensä kosketuksiin.

Äiti halusi välttämättä tarjoilla kesän ensimmäiset iltakahvit ulkona. Aurinko ei laskisi vielä pitkään aikaan ja tyyntyvä järven pinta tuntui heijastavan koko pitkän päivän lämmön pihamaan rinteeseen. Isä kulki tuulimittarin kanssa liiterin nurkalla. Hänen mielestään siihen voisi varsin hyvin pystyttää keskikokoisen tuulimyllyn keräämään sähköä talon tarpeisiin. Elli söi makkaravoileipää ja nuokkui keikkuvalla puutarhatuolilla