Suuri vesiretki

By Marja Luukkonen

Kerttuli, lempinimeltään Kakku, viettää viimeistä kesäänsä ennen kouluun menoa. Hän ei haluaisi syksyllä kouluun, sillä siellä kuulemma unohtaa lasten luontaisen taidon, eläinten kielen ymmärtämisen. Sitten hän ei enää voisi keskustella esimerkiksi järven kalojen, Pisko-koiran ja Pihvi-kissan kanssa. Perheensä mielestä Kakku on vain vähän omituinen, koulussa hän tulee oppimaan ihmisten tavoille.Eräänä aamuna Kakun sängyllä on sulka, jonka hän vie näytille Kotipirtin Imman ja Yvvän luo. Paljastuu, että sulka on yölinnun jättämä. Tästä alkaa hurja ja jännittävä seikkailu, jossa panoksena on koko metsänväen tulevaisuus.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2023
• ISBN: 9788727081120

Book preview

Suuri vesiretki

Copyright ©1995, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081120

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Viimeinen kesä alkaa

Oli kesäloman ensimmäinen päivä.

Pieni lettipäinen tyttö kulki hiljakseen pölyisen maantien laitaa. Viimevuotinen kesämekko kiristi hiukan hartioista ja varvas pisti esiin kumitossujen reiästä. Oltiin taas muutettu kesäkotiin enon suuren kartanon liepeille. Eilen oli isä tuonut koko kuorma-autollisen pahvilaatikoita, matkalaukkuja, koreja ja nyyttejä harmaan mökin hiljaiseen pihaan. Ja kohta oli mäki kaikunut, kun isotveljet ja siskot olivat juosseet tutkimaan vanhoja majojaan, linnunpesiä ja muuta tärkeää.

Meidän Kerttulista on tullut jo iso tyttö, oli äiti sanonut äsken. Vielä tämä yksi kesä ja sitten pääset sinäkin kouluun.

Kouluun! Ajatus kauhistutti ja teki kummallisen olon. Kerttuli – joka ei ollenkaan olisi halunnut olla Kerttuli, vaan kutsui itseään yhä ensimmäisten ikävuosiensa lempinimellä Kakku – maisteli mielessään sanaa kesäloma. Tähän asti oli ollut vain kesiä, syksyjä ja talvia. Mutta viime syksynä oli äiti pannut Kakun lastentarhaan. Oppisit sinäkin olemaan muitten lasten kanssa, oli äiti sanonut. Ja niin oli Kakku viety suureen, vieraaseen puutaloon, jossa pyntätyt pikkutytöt ja ilkeän näköiset pojat olivat tuijottaneet häntä. Siellä piti leikkiä nukeilla, kun käskettiin ja syödä, vaikka ei ollut nälkä. Kakku oli inhonnut tarhaa alusta alkaen, mutta ei ollut uskaltanut muuta kuin marssia joka aamu hiljaisen pikkukaupungin mukulakivisiä katuja ylös ja alas kolkon puutalon pihaan.

Ensi syksynä hänen ei enää tarvitsisi mennä tarhaan, mutta jotain vielä kamalampaa oli tulossa. Suuri, harmaa, vankilan näköinen koulu nielaisisi hänetkin sisuksiinsa ja ulos hän pääsisi vasta joskus ihan vanhana. Ja jos äidin puheisiin oli uskomista, ei hän sittenkään olisi vapaa. Koulun jälkeen pitäisi opiskella vielä vaan lisää ja sitten olisi edessä työhön meno.

Miksi pitää aina mennä johonkin?, Kakku oli kysynyt äidiltä, ties kuinka monennen kerran. Miksei voi vain olla ja elää, niin kuin eläimet. Katso nyt, kuinka onnellisena Pihvikin tuossa kellii, vaikka ei ole koskaan edes käynyt koulun lähellä. Ja tosiaan, pulskea harmaavalkoinen kissa oli venytellyt tyytyväisenä sängyn jalkopäässä.

Ihmisillä nyt on sellainen tapa että ensin opitaan kaikenlaista, ja sitten kun osataan, mennään töihin jotta saadaan rahaa. Ja rahalla ostetaan ruokaa ja vaatetta ja kaikenlaista.

Ei Kakku kuitenkaan ymmärtänyt. Että piti koko ikänsä käydä jossakin, jotta voisi olla olemassa! Hän potkiskeli hajamielisesti kiviä maantien laidalla ja kuunteli puita yläpuolellaan. Ei tämä kesäkään tuntunut samanlaiselta kuin kesät ennen. Jotain hyvin tärkeää puuttui.

Eläinten puheet! Kakku ei enää ymmärtänyt mitä ne juttelivat, sillä hän kuuli vain piipitystä, vinkunaa ja surinaa. Kukaan ei kertonut jänniä juttuja muuttomatkoista niin kuin aina ennen näin keväisin. Pesäpaikoista ei nahisteltu eikä yksikään pollea lintunuorukainen yrittänyt lirkutella tyttölinnuille. Mikä niitä oikein vaivasi?

Kun Kakku oli tullut mäen päälle, missä kylän postilaatikot olivat, hän huomasi tutun hahmon juosta jolkottavan postilaukku kaulassaan kartanosta päin. Villava vahtikoira Pisko oli tulossa postinhakureissulleen. Vanha ihana Pisko! Se heilutti harvenevaa häntäänsä ja haukkua loksutti.

Hau-vuh-vuh-huu-vau!

Mikähän sitäkin vaivasi. Miksei se puhunut kuten kaikkina aikaisempina kesinä? Olisi luullut, että kartanossa oli talven aikana ehtinyt tapahtua yhtä ja toista kertomisen arvoista. Ruskeat silmät killittivät, kun Pisko katseli häntä pää kallellaan ja vinkui.

Ui-ui-i-vuh-hau… sano mitään, Kakku?

Mitä se oli, sanoitko sinä tosiaan jotain?

Sinä … hau-hauuuu … lopultakin?

Pisko puhui vihdoinkin! Sekalaisen ulinan ja haukkumisen seasta Kakku alkoi lopulta tajuta, että Pisko oli jo pitkään yrittänyt huolestuneena kysellä, mikä Kakkua oikein vaivasi.

Ja minä kun olen ihmetellyt, mikä kaikkia eläimiä oikein vaivaa. Kukaan ei ole puhunut minulle mitään koko keväänä, ei kaupungissa eikä nyt täällä kesämökillä. Nyt vasta alkaa kuulua lintujenkin puhetta.

Ja aivan oikein. Fasaanikana säntäili toimeliaana ruohikossa ja höpötti itsekseen jotain jyvistä, joita se oli menossa etsimään tallin parvelta.

Pisko istuutui postilaatikon viereen ja kiepautti laukun kaulastaan.

Minä jo pelkäsin että sinä olet muuttunut. Mutta ethän sinä vielä koulussa ole, ethän?

En, mutta yhdessä ällöttävässä lastentarhassa kyllä.

Se selittää asian. Katsos, lapset ymmärtävät eläinten kieltä luonnostaan. Mutta koulu tekee heille jotain kummaa, en ole pystynyt selvittämään mitä. Yksikin talvi koulussa riittää pyyhkimään heidän mielestään kaikki ne kymmenet kielet, joita eläinten kanssa puhutaan. Ja nähtävästi se sinun lastentarhasikin on tehnyt jo aika paljon haittaa.

Yhtäkkiä Kakun mieleen tuli elävästi viime kesä ja se, kuinka kummallisesti hänen veljensä Eetu oli käyttäytynyt. Kun lihava kissa Pihvi oli ihan selvästi pyytänyt vähän maitoa puuroonsa, oli Eetu tuijottanut sitä, raapinut hajamielisesti sen niskaa ja jatkanut vanhojen sarjakuvalehtien lukemista. Vasta kun Pihvi oli hakenut Kakun pihalta, se oli saanut maitoa kuppiinsa.

Oliko Eetu tosiaan yhden koulutalven aikana unohtanut kaiken osaamansa?

Jos niin oli, silloin hän ei ainakaan ikinä menisi kouluun, Kakku päätti. Eikä töihinkään, sillä molemmat näyttivät olevan samanlaisia ahdistavia paikkoja, jotka pitivät ihmisen pihdeissään, kunnes jäljellä oli vain pieni kuivettunut ruuppu, joka laskettiin eläkkeelle.

Pitäisitkö postilaatikon kantta auki, niin minä saan lehden paremmin hampaisiini, Pisko keskeytti Kakun ajatukset. Onpa hyvä, että sinä ainakin olet vielä täysissä järjissäsi. Täällä on nimittäin tapahtumassa yhtä ja toista, ja voi olla, että me tarvitsemme sinun apuasi.

Ja Pisko kalasti ohuen sanomalehden hampaisiinsa ja työnsi sen laukkuun. Sitten se kiepautti päänsä laukun remmiin ja lähti viilettämään mäkeä alas kartanoon.

Kakku lähti maantietä myöten takaisin kotia kohti. Oli kiva kuulla taas kaikki hassut ja tutut ja kummat jutut, joita ilmassa ja pusikossa ja alhaalla ruohojen seassa juteltiin.

Maantien mutkan takaa avautui tuttu näky. Repsahtanut, mutta rakas kesäkoti, jonka eno oli jo monena kesänä antanut heidän käyttöönsä. Valmut, leijonankidat ja resedat, jotka loppukesällä hehkuivat penkissä, uinuivat vielä kaupan siemenpusseissa äidin muuttotavaroissa, mutta sinililjat, peikonvirnat ja hennot jättikielot mökin takana mäessä kertoivat jo kesästä.

Kohta Kakun nenä erotti jotain lupaavaa. Pullaa! Äiti oli ryhtynyt heti leipomaan, vaikka seitsemän hengen muuttokuorma odotti yhä purkamistaan pihalla ja porstuassa. Kakku pujotteli pahvilaatikoiden välistä sisälle. Haa, raparperipiirakkakin oli valmistumassa.

Äiti, mikset sinä tee pelkkää raparperipiirakkaa? Miksi teet pitkiä pulliakin, vaikka ne ei ole ollenkaan yhtä hyviä kuin piirakka?

Ei näin isolle perheelle voi aina pelkkää hyvää tehdä. Hyvä maksaa rahaa ja vaikka isä tekee paljon töitä, ei hän niin hirveästi rahaa saa kokoon.

Ai että vaikka on koko päivän töissä, niin ei saa tarpeeksi rahaa raparperipiirakkaan?

Ei saa. Kun on niin paljon muitakin menoja.

Jokin oli selvästi vialla. Vaikka isä päivästä toiseen osti halkopinoja, ajoi ne kuorma-autollaan toiseen paikkaan ja myi ne, ei rahaa tullut tarpeeksi.

Mikä on raha?, Pihvi kysyi sängyn päältä.

"Se on sellaista, mitä ihmiset vaihtavat halkopinoihin.

Sillä saa sitten kaupasta leipää ja enolta maitoa."

Miksei kaupasta voi hakea leipää ilman niitä halkopinoja?

Kakku mietti. Niin, äiti, miksei voi?

Mitä ei voi?

Äh, ei mitään. Eihän äiti ymmärtänyt Pihvin puhetta. Minä luulen, Pihvi, etten minä koskaan haluakaan oppia ajamaan halkopinoja. Minä luulen, että minä en mene kouluun syksyllä.

Isojen siskojen ja veljien parvi ryntäsi mökkiin. Äiti me mennään ongelle! Eno lupasi veneen. Missä mun kumisaappaat on?

Siinä laatikossa missä lukee kumisaappaat, näkkileivät ja Tarzanit. Mutta ottakaa Kakku mukaan, se on aina niin yksin.

Ai Kerttuli vai? Eikä oteta. Kun se oli mukana viime kesänä, me ei saatu yhtään kalaa.

Minua ei saa sanoa Kerttuliksi, se on kamala nimi. Enkä minä teidän mukaanne lähtisikään. Te vaan ongitte ämpärin täyteen ja sitten pakotatte Pihvin syömään kaikki kalat, vaikka se on sanonut, että sille riittää pari ahventa päivässä.

Kakku-Kerttuli on taas käynyt syvällisiä keskusteluja kissan kanssa. Me mennään nyt …

Äiti huokasi. Hän pyyhkäisi kiharan otsaltaan ja kumartui posket punoittaen katsomaan piirakkaa, joka kupli uunissa.

Äiti oli pieni ja pömppövatsainen, niin kuin äidit kai aina. Kakku tuumi, että joskus äiti oli ihan hauskakin, silloin kun hän innostui tekemään marsipaanimatoja tai keksimään ihan hassuja kuva-arvoituksia. Mutta yhä useammin hän istui laskemassa kauppalaskua sanomalehden reunaan tai keskusteli isän kanssa huolestuneen näköisenä. Veljet söivät kuin isot miehet, ja siskot kasvoivat ulos vaatteistaan joka vuosi. Kakkua odotti komerossa niin monta vuosikertaa pieniksi jääneitä vaatteita, ettei hän varmaan saisi mitään uutta ennen kuin vanhana ihmisenä. Joutuisi vain kulkemaan pois muodista jääneissä loimissa ja näyttäisi joltain muinaismuistolta.

Pihvi kiemuroi sängyllä. Oli hyvä, että sanoit niistä kaloista. Ei kukaan kissa jaksa ämpärillistä päivässä syödä. Ja hirveä homma niitä on piilotella pitkin metsiä, kun en halua niitten mieltä pahoittaa. Mutta oletko sinä tosiaan häätänyt kalat pois viime kesänä?

"Joo, minä sanoin jo etukäteen rantavedessä uiskenteleville kaloille, ettei kannata syödä matoja siellä missä sormet liplattavat vettä. Ja sitten minä