Tuulipuun maa

By Marja Luukkonen

Kaunis tarina perhesiteistä, menetyksestä ja rakkaudesta
13-vuotias Pinni ja äiti aikovat viettää ihanan kesän Tuulipuun kartanossa. Äiti on muinaistutkija ja hyvin innoissaan lähiseudun ikivanhoista asuinpaikoista. Äidin uppoutuessa työhön Pinni alkaa tutkia paikkoja ja tutustua kartanon muihin asukkaisiin: Seidi-tätiin, joka on entinen lääkäri ja tietää kaiken yrteistä, ikääntyneeseen herrasmieskaksikkoon, pehtooriin, emännöitsijään, näiden tyttäreen ja mukavaan ajokoira Babaan. Pian kuitenkin käy selväksi, että kartanossa on jotakin omituista. Miksi tavarat katoilevat ja ilmestyvät uudelleen eri paikkoihin? Miksi ihmiset tuntuvat elävän kuin eri maailmoissa? Ja miten kaikki liittyy Pinnin pienenä kuolleeseen Roosa-siskoon?
Tuulipuun maa on sekä jännittävä fantasiakirja että kertomus elämän suurista kysymyksistä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788727081021

Book preview

Tuulipuun maa

Cover images: Shutterstock

Copyright ©2009, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081021

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Valkokorvainen koira

Ä iti, varo, älä aja päälle!

Äiti jarrutti. Mikä siinä oli? En minä näe mitään! Äiti kurkotti eteenpäin ja käänsi päätään puolelta toiselle. Kissako se oli?

Pinni kääntyi katsomaan taakseen. Kapea maantie oli tyhjä ja hiljainen, ja hetken hän jo uskoi nähneensä väärin. Mutta sitten varjojen seasta alkoi muodostua koiran hahmo. Se seisoi tien reunassa liikkumatta, pää koholla ja häntä kaarelle jäykistyneenä. Samassa hahmo himmeni ja sulautui taas varjoihin.

No, joko voidaan ajaa vai onko siellä vielä joku eläin? äiti naureskeli ja painoi kaasua. Hän ei ollut siis huomannut koiraa lainkaan. Mutta Pinni tiesi kyllä, mitä oli nähnyt. Solakan, sileäkarvaisen ajokoiran, jonka vasen korva oli puoliksi valkoinen.

Sekavissa tunnelmissa hän katsoi ympärilleen. Auto nousi pienelle mäennyppylälle kahden suuren ladon välistä. Ahaa, tuossa oli kivinen kilometripylväs, jossa oli numero 12. Tästä ei siis enää olisi pitkälti.

Kapea maantie kaarsi tuuheitten koivujen välistä avaralle peltoaukealle. Kauempana edessä kohosi vanhojen puitten peittämä mäki. Mäentöyräällä, peltojen yläpuolella oli pitkä, vaaleaksi rapattu rakennus. Ja alhaalla läikkyi sininen, kultainen, auringossa säkenöivä joki.

Miten siinä ajo-ohjeessa sanottiinkaan? Mäen päälle ja sitten heti vasemmalle, äiti muisteli ja vaihtoi pienemmälle vaihteelle. Mäki oli yhtä vanhojen lehmusten ja hevoskastanjoitten vehreyttä, paksut rungot levittivät tuuheat latvansa niin leveälle, että tiekin peittyi himmeään hämärään. Minkäänlaista tienhaaraa ei näkynyt.

Onkohan tämä sittenkään vielä oikea paikka? Ei tästä vasemmalle pääse! Äiti oli jo lisäämässä vauhtia, kun hän jostain syystä yhtäkkiä jarrutti. Pinni oli kääntynyt kurkkimaan taaksepäin ja hätkähti.

Mitäs minä nyt tein, piti painaa kaasua! äiti naurahti ja tarttui vaihdekeppiin. Samassa tien oikealta puolelta, tuuheitten koivuntaimien takaa ryntäsi hirvilehmä ja sen perässä vasa. Ne loikkasivat tien yli eikä äiti ehtinyt kuin vetää henkeä pelästyksissään.

Nyt tie oli vapaa, mutta äiti istui ääneti paikallaan.

Oli se onni, että painoit vahingossa jarrua, Pinni sanoi ja puristi äitiä käsivarresta. Muuten me olisimme osuneet niihin.

Äiti oli vieläkin pelästynyt. Hullua sanoakaan, mutta minä ihan luulin näkeväni jotakin tiellä. Siis ennen niitä hirviä, siksi minä vaistomaisesti jarrutin. Ehkä se oli sellainen ennakkoaavistus…

Pinnillä oli jotenkin outo olo, mutta hän ei sanonut mitään. Sitten hän tuli katsoneeksi uudelleen siihen kohtaan, jonne hirvet olivat häipyneet.

Äiti, tuossa on kyllä jonkinlainen tie. Tuon vinoon kasvaneen puun vieressä on tasainen kohta, ihan kiven edessä. Jos siitä pääsee alas!

Äiti katsoi Pinnin osoittamaa kohtaa epäillen, mutta päätti sitten kokeilla. Auton nokka notkahti alas ja hetken näytti siltä että he päätyisivät suoraan metsään.

Mutta tie siinä oli, ruohottunut ja melkein umpeen kasvanut. Pohja tussahti pari kertaa pehmeästi mättääseen, mutta sitten näkymä avartui. Vastassa oli uskomattoman pitkä kivinavetta, jonka päädyn ympäri tie kaarsi. He olivat tulleet Tuulipuun kartanon pihaan.

Ensin Pinni näki suuren, harmaan, kaksikerroksisen puurakennuksen. Siinä oli komea lasikuisti ja sen kummallakin puolella pienempi avonainen kuisti, jolle korkeat portaat veivät. Talon edessä oli soikea pihaalue, jonka toista puolta rajasi pitkä vaunuvaja ja toista korkeitten vaahteroitten rivi. Kun Pinni katsoi puurivin toiselle puolelle, hän tajusi että heidän edessään oleva aukio oli kartanon takapihaa. Vaahteroitten takaa avautui pyöreä nurmikenttä ruusupensaineen. Ryöppynä kasvavien jasmiinien keskellä näkyi vaalea, rapattu rakennus, jonka he olivat nähneet tieltä.

Se oli Tuulipuun kartanon päärakennus. Mutta kaksikerroksinen, koristeellinen puutalo, jota kohti äiti nyt ajoi, oli Pytinki. Pinni tiesi sen, koska juuri tämän Pytingin he olivat vuokranneet kesähuvilakseen.

Lähempää iso talo näytti melko rapistuneelta. Maalia ei seinissä enää ollut, sadat syyssateet ja talvimyrskyt olivat hioneet laudoitukseen hiirenharmaan, sileän pinnan. Äiti oli noussut autosta, mutta Pinni jäi mietteissään katsomaan heidän tulevaa asumustaan.

Miten sinä oikein keksit vuokrata tällaisen valtavan talon meille kahdelle? Isähän ei kuitenkaan ehdi tänne ollenkaan!

Äiti huokasi. Niin, isän komennus loppuu vasta elokuussa. Eikä sieltä kaukaa niin vain lennetä viikonloppuvierailullekaan. Mutta minä halusin nimenomaan näille seuduille. Täällä on hirveän paljon vanhojen asutusten paikkoja. Oli ihan onnenpotku, että näin lehdestä ilmoituksen tästä Pytingistä. Tuo navetta on nimittäin oikea aarreaitta!

Pinni kääntyi katsomaan ilta-auringossa hohtavaa pitkää kivirakennusta, joka näkyi puoliksi vaunuvajan takaa. Olihan se harvinaisen iso, mutta kuinka se muinaismuistojen tutkijalle mikään aarreaitta olisi? Kuin vastaukseksi avonaisesta ovesta pisti esiin pieni sarvekas pää, ja sitten pitkäkarvainen vuohipukki asteli ulos ja tuli pienen aitauksen poikki katselemaan vieraita. Ihan tavallinen navetta siis!

Katsopas, siellähän on eläimiäkin! Mutta en minä niitä tarkoita, vaan noita seiniä. Katso, mitä kiviä!

Ovathan ne komeita, Pinni myönsi. Koko navetta oli tehty valtavista graniittilohkareista, jotka asettuivat päällekkäin ja kulmittain kuin jättiläisen tiilet. Kaarevien ovien ja ikkunoitten yllä pienemmät kivet muodostivat siroja viuhkamaisia kuvioita.

Nuo ovet ja ikkunat ovat ihan kuin jossain linnassa, hän havahtui ihmettelemään. Miksi joku on tehnyt noin hienoa työtä navettaan?

Hyvä huomio! Tämän navetan kivet ovat nimittäin peräisin tällä paikalla aikoinaan sijainneesta Arvid Tavastin asumuksesta, joka sen aikaisissa oloissa oli oikea linna. Siksi tämän kartanon historia kiinnostaa minua erityisesti. Aion nyt tosissani ryhtyä keräämään aineistoa tutkimustani varten. Äiti rupesi tyytyväisenä purkamaan tavaroita autosta.

Ai niin, meidän pitää hakea avain tuolta kartanosta. Siellä asuu meidän vuokraemäntämme, vapaaherratar Seidi Kavén. Äiti tuntui yhtäkkiä hiukan hermostuneelta. Vanha neiti voi olla hiukan omalaatuinen, puhelimessa hän oli aluksi melkein töykeä. Vaikka oli itse laittanut ilmoituksen lehteen, ei hän ensin halunnut puhuakaan talon vuokrauksesta. Mutta kun sitten soitin parin viikon kuluttua uudelleen, hän piti koko asiaa jo sovittuna ja toivotti tervetulleeksi.

Pinni lähti äidin seuraksi. Hiekkatie kaarsi vaahterarivistön takaa pyöreän nurmikentän ympäri. Kartanon joenpuoleinen pääty kylpi ilta-auringossa, toinen pää piiloutui lehmusten tuuheaan varjoon. Keskellä rakennusta oli suuri lasiveranta, jolle kiviset portaat nousivat sekä rinteen että joen puolelta. Verannan avoimessa oviaukossa seisoi pitkä, ylväsryhtinen nainen, jolla oli harmaa palmikko pään ympäri kiedottuna, utuisen harmaa pitkä leninki ja tummemman harmaa hartiahuivi olkapäillä. Hänen pehmeän harmaat silmänsä katsoivat hyvin tarkkaan Pinniin.

Iltaa, me olemme…, äiti aloitti. Mutta kartanon emäntä katsoi yhä vain Pinniä.

Oletko sinä Pinja Verna Viola Muinonen ja 13 vuoden ikäinen? hän kysyi äidistä välittämättä.

Olen, Pinni sai sanottua.

Sitten te olette oikeita ihmisiä. Tervetuloa Tuulipuuhun! Minua saa kutsua Seidi-tädiksi. Minä lähden näyttämään teille paikkoja. Harmaa neiti otti verannan naulasta avaimen ja lähti ripeästi Pytingille päin.

Kaksi joutilasta herraa ja yksi ahkera

P ytingin pihassa äitikin ehätti esittäytymään.

Niin, minä olen Mirjami Muinonen, me puhuimme puhelimessa…, äiti aloitti. Seidi-täti kääntyi hiukan.

Niin, niin, minä arvaan että sinä olet Pinjan äiti. Hyvä että huomasit ilmoituksen, minä vain odotinkin, että oikea ihminen vastaisi siihen.

Onko tämä Pytinki ennen ollut vuokralla? äiti kysyi.

Kyllä minulla on aikaisemminkin ollut ilmoitus lehdessä. Mutta te olette ensimmäiset, jotka tosiaan tulevat tänne kesää viettämään. Te asutte talon vasemmassa päässä, toinen puoli on varattu. Enempiä selittämättä neiti nousi Pytingin huteria puuportaita ylös ja aukaisi oven.

Vanhan talon lempeä tuoksu tervehti seuruetta kapeassa eteisessä. Korkeassa, aution tuntuisessa keittiössä siihen sekoittui kauan aikaa sitten paistettujen munkkien hajua. Keittiössä ei ollut paljon kalustusta – suuri puuhella, kuhmuinen tiskipöytä, kaksi kaappia ja ruokapöytä penkkeineen. Takaseinällä oli ovi, joka vei pieneen makuuhuoneeseen. Vasemmalla oli iso olohuone, jonka korkeista, pieniruutuisista ikkunoista näkyi leveänä virtaava joki.

Virta on tässä kohtaa niin leveä, että sitä sanotaan Tuulipuunseläksi, Seidi-täti sanoi Pinnille, joka oli jäänyt ikkunan luo.

Iso huone oli kaiken kaikkiaan kaunis. Vaaleanvihreät paneeliseinät päättyivät katonrajaan maalattuun koristeelliseen kukkaköynnökseen. Myös katossa oli maalauksia, mutta Pinni ei saanut selvää, esittivätkö kuviot eläimiä vai kasveja. Aivan keskellä kattoa, siinä mistä messinkinen kattokruunu riippui, oli joka tapauksessa jykevärunkoinen puu, jonka juuret ja oksat kiemurtelivat outojen kuvioitten välissä.

Sen on maalannut minun veljeni Vänni. Vuokraemäntä oli nähnyt Pinnin kiinnostuksen. Hän on maalannut kaikki katot sekä täällä että päärakennuksessa. Ja tämän kaapin. Seidi-täti siveli kädellään puuleikkauksin koristettua valkoista piironkia, jonka oviin oli maalattu kukkakuvioita ja perhosia.

Pinni katseli ihastuneena ympärilleen. Vaikka kaikki huonekalut olivat vanhoja ja kuluneitakin, niistä paistoi jonkinlainen arvokkuus. Pienen pöydän jalat eivät olleet tavallisia, suorakulmaisia puupalikoita, vaan kaarevia pienen villieläimen tassuja. Harmaan sohvan kädensijat olivat kierteistä ja pahkuraista puuta, kauniisti hiotut ja lakatut. Kaikkialla oli koristeleikkauksia, upotuksia ja vanhan maalin pehmeitä sävyjä. Jopa ovenkahvakin oli veistetty avautuvan kukan muotoon.

Äiti oli mennyt takaisin keittiöön ja löytänyt pienen pesuhuoneen keittiön ja eteisen takaa. Tuleeko tänne vesijohto? hän kysyi ilahtuneena.

Selvisi, että rantaan asennettu pumppu nosti jokiveden ylös kartanolle asti. Sitä sopi käyttää pesuvetenä, juomaveden voisi hakea pihakaivosta. Puuhella oli käyttökunnossa, polttopuita oli vaunuvajan päädyssä. Ne kuuluivat vuokraan, samoin kuin perunat ja juurikkaat, joita talon alustan kellarista löytyi. Vuohenjuustoa saisi hakea navetan juustohuoneesta, kananmunia taas myisi Heinon muori, joka asusti punaisessa mökissä maantien seuraavassa mutkassa.

Äitiä tuntui ihan nolottavan tämä huolenpito. Emmehän me sentään täyshoitoon tulleet, olihan tuolla kirkolla kauppa. Ja paljonkos sitä nyt kaksi naisihmistä syö!

Seidi-täti vilkaisi äitiä arvioivasti. On se parempi, että ruokahuolet voi unohtaa. On sitten enemmän aikaa tärkeämmille asioille! Sitten hän kääntyi ja jätti heidät kahden.

Äiti katsoi ihmeissään sulkeutuvaa ovea. Hassua, eihän hän voi tietää, että minä aion tosiaan tehdä töitä koko kesän.

Mutta jotenkin Pinnistä tuntui, ettei Seidi-täti tarkoittanutkaan äidin tutkimusta.

Sitten he lähtivät hakemaan autosta tavaroita. Äiti oli huomannut, että makuuhuoneesta pääsi suoraan suurelle lasikuistille. Siellä oli myös toinen ovi, joka arvatenkin vei talon toiseen huoneistoon.

Ennen vanhaan oli aina kaksi sisäänkäyntiä. Toinen oli paraatiovi, josta hienot ihmiset kulkivat. Keittiön kautta kulki vain palveluskunta. Ollaan me nyt kerrankin hienoja ja tuodaan tavarat tästä lasikuistin kautta, äiti naureskeli ja työnsi jäykkää ulko-ovea auki.

Suurten vaahteroitten varjosta kuului keskustelua ja kaksi ikääntynyttä herraa asteli vilkkaasti puhellen kohti taloa.

Kas, olemme saaneet vieraita, huomaan! kookkaampi virkkoi ja nosti leveälieristä olkihattuaan. Toisessa kädessä hänellä oli keppi, jota hän kiepautti kuin teatterin lavalla ikään. Pienempi mies kalautti kantapäänsä yhteen ja nosti päänsä entistäkin pystympään. Lyhyt tukka, sirkeät silmät ja tiukka ryhti kertoivat, että tässä tervehti entinen upseeri.

Saammeko esittäytyä! Minä olen emännän eno, Walfrid Kavén, ja ystäväni on majuri Toivio, kartanon pitkäikaisia kesävieraita. Te olette varmaan niitä kauan kaivattuja vuokralaisia.

Kaikki kättelivät ja esittäytyivät. Äitiä hiukan ihmetytti herrojen puhe.

Eikö näin hienoon paikkaan ole muka saatu vuokralaisia? Joki lähellä, ja näin upea ympäristö!

Kyllähän tänne tulijoita olisi ollut. Mutta sisarentyttäreni ei ole oikein kelpuuttanut ketään, vaikka siitä saisikin sievoista lisätuloa, Walfrid-eno myhäili ja kaivoi vaalean pukunsa liivintaskusta kelloa. Jaahas, se on iltateen aika. Emännöitsijä soittaa varmasti ihan kohta kongia. Molemmat herrat kääntyivät odottavan näköisinä katsomaan kartanolle päin. Ja pian tukeva, valkoiseen esiliinaan ja hilkkaan pukeutunut nainen ilmestyikin keittiön ovesta ja kumautti kolme kertaa kupariseen kongiin. Walfrid-eno kumarsi kohteliaasti, majuri kalautti kantapäitään ja niin molemmat lähtivät ripeästi kohti