Sähköllä valaistu talo

By Petter Sairanen

Nuori mies saapuu Lappiin rajavartijaksi. Perillä häntä odottavat sääsket ja Lapin uskomaton luonto. Mies löytää luonnossa kulkemisesta paikkansa. Kaupunkielämä näyttäytyy vieraana. Rauhallinen arki kääntyy kuitenkin ylösalaisin, kun miehen elämään saapuu mystinen tyttö. Hänen nimensä on Umur, ja hän on tyttö jota ei voi unohtaa.Sähköllä valaistu talo on Petter Sairasen taianomainen romaani, joka nostaa esille useita suomalaiseen yhteiskuntaan ja luonnonsuojeluun liittyviä kysymyksiä. Kai Lehtinen ohjasi sen pohjalta elokuvan Umur (2002).Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788728086575

Book preview

I

Sähköllä valaistu talo

1.

Keväällä olin koirien, Pöhköläisen ja Järvisen kanssa hiihtämässä. Aurinko paistoi, hanki oli upottava ja rankka mennä. Koirat painoivat hirven jälkiä kuin suuret metsästäjät. Vaivalloista oli niidenkin kulku, korvia myöten hangessa. Sitten siinä oli yksi lato ja sen edusta oli sulanut. Hiihdin siihen tauolle. Istuin siihen, nojasin seinään ja maa oli kuiva. Kohta tulivat pojatkin siihen samalle pälvelle. Minä istuin, pojat makasivat. Join termospullosta kahvia ja aurinko paistoi. Pidimme siinä porukalla taukoa.

2.

Pyhä-Yrjö käveli kerran meidän talon ohitse. Pöhköläinen hyökkäsi heti kimppuun ja se oli yhtä mylläkkää. Kohta siitä kahden koiran kerästä lensi Pyhän-Yrjön häntä. Isä nauroi. Naapurin koira oli siitä lähtien hännätön. Sen jälkeen se väisteli Pöhköä.

3.

Meillä kun oli lehmä pistetty lihoiksi, eikä se liha enää muka ihmisille kelvannut, niin laitoimme sen paloiteltuna piharakennuksen ylisille kuivumaan. Koira oli päässyt juoksulangasta ja kiivennyt sinne ylisille tikapuita pitkin. Kun tulimme kotiin näimme Pöhköläisen siellä sen verran syöneenä, ettei se enää päässyt alas.

4.

Pöydän kulmalla makaa raaka lihakimpale, ihmisväen päivällispaisti. Pöhkö kiertää pöydän, katselee ympärilleen, nappaa lihan nopeasti, huomaa minut ja pakenee pöydän alle, yrittää niellä paistin kokonaisena, nikottelee. Otan Pöhkön leuasta kiinni, avaan sen suuta ja saan vedettyä kimpaleen ulos. Nostan lihan takaisin pöydälle ja sanon pojalle, että antaa olla viimeinen kerta.

5.

Järvinen huomasi jo kaukaa, että päästäinen juoksi latua pitkin. Pöhköläinen oli sivummalla tutkimassa muita hajuja, mutta heti se nosti päänsä kun kuuli Järvisen loikkaavan nopeasti eteenpäin. Järvinen juoksi ja nappasi päästäisen suuhunsa. Pöhkö käveli häntä pystyssä Järvisen viereen ja otti vikisevän päästäisen itselleen. Se joutui imaisemaan päästäisen omaan suuhunsa toisen suusta, ja alkoi pureskella, että rutina kuului. Järvinen katseli korvat luimussa.

6.

Pitäkää pienempää ääntä. Tuo oli äidin puhetta. Olemme tulleet ravintolasta. Sieltä piti lähteä liukkaasti kun tuli naisista riita. Poliisit saapuivat, ajoivat takaa pamput ojolla, juoksivat perässä, eivät saaneet kiinni minua eikä veljeäni, mutta naapurin pojan iskivät maahan. Hän lähti pakoon meidän mukana varmuuden vuoksi kun kerta on meiltä päin, vaikkei ostallistunut koko rähinään. Me tulimme järven yli kotiin, jäätä pitkin.

Nyt menemme kellariin, otamme sieltä kirveet ja puukot. Sitten poikien huoneesta, meidän huoneesta otamme makuupussit ja makuualustat ja menemme ulos. Ryhdymme kaatamaan kuivaa rankaa metsän reunasta.

Jos tuo kirveen naputus ei lopu, niin soitan poliisit! Isän ääni yläikkunasta.

Kaadamme rankoja, pienimme ne ja teemme tulet. Käymme nuotiolle nukkumaan, hangelle, toinen toiselle puolelle, toinen toiselle. Se yö menee siinä.

Aamulla katsoin ikkunasta, eikä näkynyt poikia ollenkaan. Taas äidin puhetta.

Lunta oli satanut sen verran, ettei meitä näkynyt.

Kun öljyn hinta nousi siirtyi meidän talo hiiliaikaan. Isän repliikki.

Ei enää ikinä, Sanoo äiti.

Sai mättää hiiltä kuin vanhat veturimiehet. Sanovat pojat.

Äiti saa luvan puhua: Se musta lika levisi joka puolelle: saunaan, pesuhuoneeseen, rappusiin ja poikien mukana keittiöön ja huoneisiin. Jääkaapin ovi muuttui mustaksi. Lopulta ei ollut, kuin minun oma nurkkaus, missä sain juoda teetä ja lukea Hufvudstadsbladetia. Kaikki muu oli noessa. Se oli kylmä talvi, kylmä talvi ja paikat liassa ja televisioantenni maassa kinosten alla.

Antenni oli tullut alas lumien ja jäiden mukana kaikkine häkkyröineen, emmekä me sitä suostuneet nostamaan. Piti antaa jäälle ja lumelle vaikutusvaltaa. Hiilellä lämpiävä ja sähköllä valaistu talo on muuten liian steriili, oli meidän ajatus.

7.

Kesällä lämmitämme savusaunaa. On kuuma, isä seisoo polvia myöten vedessä, alasti, ja onkii matoongella. Äiti istuu saunan edessä pöydän äärellä ja tekee voileipiä. Velipoika ja minä lämmitämme saunaa, liekit lyövät kivien välistä, liekit lyövät korkealle, nuolevat kuivaa hirttä, musta savu. Kannamme vettä saavilla, roiskimme vettä kuumille hirsille, emme halua, että sauna palaa. Touhuamme ja hoidamme saunaa kylpykuntoon, isä onkii, äiti tekee voileipiä saunan edessä. Koirat ovat jossain juoksentelemassa, kissa ei enää tule tähän rantaan, se tietää joutuvansa uimaan jos tulee. Ei se tule, viisas eläin, peto.

Aurinko paistaa, poutapilviä saarien takana, hiekkamaa, mäntyjä, ranta, vedenraja, järven selkä, saaret, sininen taivas ja tässä, kentällä, tulen ääni, lepatus ja humina, savu hirsien raoista. Nyt koirien hengitys, läähätys kun ne juoksevat esiin metsätietä pitkin mutkan takaa, tulevat esiin, kummallakin pitkä kieli ulkona, juoksevat suoraan rantaan, pysähtyvät veteen, juovat.

Koirat juovat, pilviä, poutapilviä taivaanrannassa, äiti kääntyy, kaivaa korista savumuikkupaketin, laittaa pöydälle, kyyristyy uudelleen korin puoleen, ei katso meitä, ei isää eikä koiria, kaivaa korista kirjan, istuu epämukavasti, alkaa lukea, leivät ovat valmiina.

Huudamme isälle, että sauna on valmis, savu on jo poissa, häkälöylyt lyöty, sauna valmis, miehet saunaan. Isä tulee, hän on saanut pieniä ahvenia, jättää ämpärin missä kalat ovat, jättää sen pöydän viereen, kävelee saunaan. Me menemme perässä hyvään tuoksuun. Äiti istuu pöydän ääressä, eväsleipien ääressä, lukee, ei tahdo saunoa. Äiti tahtoo saunoa joskus myöhään, yksin, yksin ja myöhään kun kaikki muut ovat jo saunoneet. Pehmeät ja ilmavat hyvätuoksuiset löylyt kuin muut olisivat kaukana poissa, tai kuin itse olisi kaukana poissa, jossain muualla.

8.

Kerran äiti suuttui lujasti ja päräytti lumiseen metsään sukkasillaan. Ja koira perässä. Velipoika ja minä haimme kameran ja otimme siitä kuvan yläikkunasta. Siinä valokuvassa äiti kahlaa umpihankea, koira seisoo vasemmalla männyn juurella, nostaa jalkaa.

9.

Teemme poikasena puita isän kanssa. Me sahaamme, isä pilkkoo. Velipojalla on samanlainen villapaita ja pipo kuin minulla. Touhuamme kovasti, isoveli on toisessa, minä toisessa päässä sahaa. Isä pitää vasemmalla kädellä kalikasta kiinni, oikealla kannattelee kirvestä ja iskee nopeaan tahtiin.

Me poikaset alamme väsyä ja vihjaamme siitä isälle. Isä sanoo, että vielä tuo runko. Käymme laiskasti puun kimppuun. Silloin isä iskee kirveellä etusormeensa. Hän tulee meidän eteemme ja näyttää veristä kättään ja sanoo, että katsokaa nyt pojat, tällainen haava enkä perkele valita yhtään!

Veri valuu ja tippuu kanervikkoon. Käännän katiseeni vinosti sivuun. Isä seisoo vielä meidän edessämme ja paasaa: Jumalauta alatte heti pillaan kun jonkinmoinen naarmu tulee, katsokaa tätä, katsokaa!

On pakko katsoa.

Sitten isä menee pois. Isoveli sanoo minulle, että isä mossailee muka vaarallisillakin haavoilla.

II

Pieni muotokuvagalleria pohjoiselta raja-asemalta

1.

Menin tapani mukaan suolle. Oli juhannus jo muutaman päivän takana ja oli lämmin ja siinä suon reunassa alkoi sataa. Helikopteri lensi ylitseni, piilouduin vaivaiskoivujen sekaan. Seisoin siinä ja näin kuinka sääsket nousivat sinä kesänä ensimmäistä kertaa. Niitä nousi suosta kuin VPK:n paloletkusta vesi. Pitkin suota oli silmäkkeitä, mistä niitä nousi. Surina täytti ilman. Katselin aikani ja sitten riensin suon poikki ja mäelle ja metsään ja joen yli ja nousin tunturiin, missä ei ollut sääskiä eikä puita, vaan maisema, joka jatkui merenä, tunturimerenä pohjoiseen. Katsoin etelään, minulla oli koti-ikävä.

2.

Tulin tänne talvella, linja-autolla. Sanoin kuskille, että pysäytä Karesuvannossa raja-aseman kohdalla. Jäin autosta pois, katselin ympärilleni ja arvasin, että Sakkaravaaran rinteessä oleva tiilitalo on työpaikkani. Kävelin sinne selässäni kaksi reppua, toisessa omat tavarani ja toisessa komppaniasta saatu työvarustus. Rynnäkkökivääri minulla oli kädessä, suojapussissa. Olin 20-vuotta vanha ja rajakersantti.

3.

Päälliköllä on vartioasema aina mielessä, vartion etu, ulospäin näkyvä, aina oltava tip-top. Hän on ylpeä vartiosta. Kellään muulla ei kasva nurmikko näillä leveysasteilla, puuraja kulkee vierestä.

Täytyy virittää naru tuohon kun kulkevat nurmen poikki, sanoo päällikkö, vanha mies.

Takkinen syö ikäväänsä ja ryyppää janoonsa. Jos ei ole juomisen paikka, niin syömisen on. Käsivarren kuuluisin fakiiri. Tulee Munnikurkkion vartiolta lomille, niin ei Karesuvantoa pitemmälle pääse. Ehkä mutka Muoniossa ja Kilpisjärvellä, mutta vähintään viikko Karesuvannossa, juopotellen. Minä tarjoan, se on varma. Varma että viina piisaa, minä olen Takkinen. Jos et tunne niin kysy vaikka keitä. Se minä olen, Takkinen.

Vornanen tekee paistia herroille, tarjoilee iskemällä lihan keskelle pöytää, ottaa ensin itse puukon kärjellä palasen. Sanoo että siinä on, syökää pois. Sitten pitää monen tunnin saarnan vartion väelle viinan kirouksista ja perkeleellisestä luonteenlaadusta, ja parin tunnin kuluttua hulluna humalassa. Sitten kohta katumus, sielua raastaa. Lyö viinapullot rikki jäähän ja kiduttaa itseään. "Saa ruumis nyt kärsiä kun viinaan tämä käsi koski.