Tulen valopiiri

By Petter Sairanen

Miehet kaskeavat joen rannassa. Liekit ovat miltei viisimetrisiä, ja miesten kasvot ovat yltäpäältä noessa. Tuli ei saa sammua. Kun aurinko lopulta painuu alas, tulee pieni maailmanloppu. Savua on kaikkialla. Se saa kuvittelemaan: Millaista on, kun säätä ei enää ole? Kun on liian kylmä elää? Kun kaiken kasvu loppuu?Tulen valopiiri on Petter Sairasen taianomainen romaani ihmisen luontosuhteesta ja ilmastonmuutoksesta.Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 30, 2022
• ISBN: 9788728086568

Book preview

Tulen valopiiri

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1995, 2022 Petter Sairanen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728086568

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

TULEN VALOPIIRI

1.

Liekit kohisevat ja rätisevät tyynessä kesäyössä. Kipinät sinkoilevat savupatsaan perään taivaalle. Tulirintaman takana mustaa maata, hiiltyneitä rankoja ja oksia, savuavia kantoja ja kuumaa tuhkaa.

Liekit valaisevat miesten nokiset ja hikiset kasvot. He viertävät paloa joen suuntaan. Joku yskäisee, sillä savu on kaikkialla läsnä. Miehet huiskivat hosilla tulta reunoilta pienemmäksi, toiset vääntävät palovangoilla rankoja ja suurimpia oksia tulen keskustaan. Kuumuus hyökyy heidän ylitseen.

Mies menee liian lähelle viisimetristä liekkipatsasta. Hänen ruumiinsa kavahtaa tätä automaattisesti. Vaikka mies kuinka yrittäisi muiden edessä näytellä normaalia kiveä, ruumis kavahtaa liiallista kuumuutta automaattisesti. Hän astuu taaksepäin, minä olen tuo mies, kastelee hosan vesisaavissa ja tyytyy tyynnyttelemään liekkejä kauempaa.

Palo liikkuu iloisesti joen suuntaan. Liekit ovat joustavia, ne eivät yritä läpi harmaan kiven, vaan kiertävät kovan nuolemalla sen kylkiä.

Musta savu kohoaa yölliselle taivaalle. Harmaa ohuempi savu pysyttelee maan pinnalla. Painovoima työskentelee herkeämättä, jotta miehet pysyisivät kasken vierroissa, eivätkä katoaisi avaruuteen.

Palo tulee loivaa rinnettä alas joen törmälle. Palaen se lähestyy jokea. Se tulee rantaan, leiskuttaa liekkejään, mutta pysähtyy — se muistaa.

Palo koittaa kääntyä takaisin päin, mutta sille ei ole enää sijaa siellä. Vain mustaa maata, hiiltyneitä rankoja ja oksia, savuavia kantoja ja kuumaa tuhkaa.

Palo on satimessa. Se on tuhlannut itsensä. Se on siinä motissa. Ymmärrys sen suhteen mikä on toivotonta: itsekkäät liekit luulevat vedestä, peilityynestä, että veden pyrkimyksenä on vastaanottaa liekin kuva. Luuletteko?

Vesi pysäyttää liekit ja liekit pysähtyvät, sillä ne molemmat muistavat.

Palo vähenee joen törmällä. Joku liekkijono poikkeaa pääpalosta vasemmalle törmän vähiin ja viimeisiin heiniin, tarttuu niihin ja saa itseensä radikaalia innostusta. Miehet eikä pääpalo piittaa siitä. He tietävät, ettei kukaan tai mikään voi selvitä yksin. Ei edes harhautunut tuli, yksin, pelkkien heinien varassa.

Pääpalo heittää kipinöitä ilmaan yrittäen sytyttää vastarannan metsän liekkeihin. Se on turhaa, joki on liian leveä, eikä tuuli ole tulta auttamassa.

Palo kehittyy kutistuen metrisiksi liekeiksi. Ja yhä edelleen se kasvaa pienemmäksi.

Aurinko nousee sahalaitaisen metsän takaa aamun ja päivän myötä. Hosa- ja vankomiehet näkevät tulen palaavan samanlaiseen olotilaan, missä se oli ennen kasken sytyttämistä: lepoon, näkymättömyyteen.

Kaskenpoltto oli huolellisesti valmisteltu. Puut oli kaadettu ja raivaustöitä oli tehty kaskimaan rajaamiseksi. Metsäautotiet olivat helpottaneet alueen rajaamista.

Metsänhoidollinen toimenpide, kaskenpoltto, aloitettiin tulitikun sytyttämisellä. Jo sitä ennen tuli oli jossain. Mutta Alpi raapaisi tulitikun, mikä sai tulen kokoontumaan. Tulitikku paloi, Alpi laski tikun sytykkeisiin ja siitä se alkoi; kohina ja kuumuus ja korkeat liekit. Tuli tarvitsi kokoontumisen ennen kuin se tuli havaittavaksi.

Nyt miehet näkevät tulen palaavan lepoon. Kaski on poltettu.

Kuinka paljon huolenpitoa kaskimaa tarvitsisi, jotta puiden ja kasvien kauniit toiveet tulisivat käymään toteen. Kuinka paljon huolenpitoa maailman puolelta; aurinkoa, tuulta, sadetta ennen kuin siemenet tulevat.

Joki huilaa järveä kohti, vie vettä mennessään, eikä sen ole kylmä tai kuuma. Joki huilaa järveä kohti, vie vettä mennessään.

Miehet seisovat törmällä hikisinä ja nokisina. He kaipaavat unta. He ovat tuhlanneet energiansa ja elämänsä liikkuvia osia kasken polttoon. Jokainen on henkilökohtaisesti väsynyt.

Palomaa savuaa vielä. Aurinko nousee. Kaskea ei voi jättää. Miehet näkevät hikinorojen kukittamia kasvoja — kuin peiliin katsoisi.

He menevät jokeen, uivat ja peseytyvät.

Aurinko vihaa pimeyttä ja rakastaa maata, se karkottaa hämärää minkä ehtii. Kaksi miehistä jää jälkisammutustyöhön. Alpi ja minä. Muut lähtevät. Kuka minnekin. Niin paljon ovat kaskea polttaneet, lämpöä saaneet, että lepäämään lähtevät joka tapauksessa.

Lähtiessä miehet tietävät, jos eivät varhemmin tietäneet: tuli lepää jossain, kokoontuu, palaa aikansa ja palaa takaisin lepoon. Sen se tekee, he tietävät. Tuli elää sillä tavalla.

Jälkisammuttajat seisovat palomaan reunalla. He tarkkailevat josko missä olisi uhkaava joutilas tuli.

Kesäisessä aamuyössä savua ilmassa. Pilvet ovat täyttäneet taivaan, kevyt tuuli on herännyt.

Tuuli vie savua joen suuntaan, joki vie vettä järveä kohti. Aurinko jättää maailman:

Kuu ui auringon eteen.

Kuu ui hitaasti auringon eteen. Palomaan ympärillä oleva maailma vaikenee. Se on savusta vaiennut varhemmin. Nyt se vaikenee uudelleen — ja syvemmin. Yksikään lintu ei päästä pihaustakaan. Miehet mykkiä kalojen lailla.

Ei ole mitään ylistettävää siinä, että aurinko on jättänyt maailman. Nyt olisi pidettävä tulta yllä kaikki maailman loppuaika. Miten siinä käy? Kasvu loppuu, mutta tuli palaa loppuun asti. Pian ovat kaikki paikat täynnä savua kun puut lakkaavat syömästä sitä. Kuinka tuulen käy? Säätä ei enää ole? Jossain vaiheessa niin kylmä, että tulikin vaikenee. Pimeys ja kylmyys ja äänet kun ruumiit ja kivet halkeilevat.

Mutta kuu muistaa. Se väistyy. Nopea, ohimenevä rytmihäiriö maan sydämentykytyksessä. Valo palaa. Maa polvistuu valoa kohti. Linnut kakistavat kurkkuaan.

2.

Hän lähtee palomaan reunalta joenvartta alas saunamökkiä kohti. Se olen minä, kurkkua kuivaa.

Hän nousee rinteeseen ja ylös metsään. Hän näkee puut, männyt, koivut, kuuset ja haavat, heidän huojuntansa ja hän tietää: samaa heimoa kuin aurinko, joka on taivaalla, joka nousee näin kesäisin varhain ja laskee myöhään.

Hän nousee rinnettä niin kuin ihminen; kavahtakaa te, jotka olette heittäneet luottamasta aurinkoon.

Aurinko, samaa heimoa kuin käsi, joka lämmittää pieniä käsiä kun ne palelevat tässä maailmassa.

Savun hajua täällä asti. Tumma juova kasteen kostuttamassa heinikossa. Onko se harmaatakki, joka tästä on kulkenut vai mikä, jokin pienempi, kettu?

Kaltion luona paljon jälkiä. Pitävät sitä juomapaikkanaan.

Hän tulee järvenrannalle. Rantasipi rantakivellä keinuttaa pyrstöään kuin ensimmäistä kertaa, kokeilee vieläkö se on olemassa.

Hän seisoo järvenrannalla, hänen kurkkuaan kuivaa. Hän kyyristyy veden ääreen ja syleilee samaa heimoa, kuin käsi joka lämmittää pieniä käsiä kun ne palelevat tässä maailmassa. Tässä maailman valossa.

3.

Hän nousee polkua pitkin mehukannu kädessään. Hän pysähtyy, hän näkee: tuttu naishahmo, kaivattu, tulee polkua pitkin vastaan.

Entisaikaista, tämähän on kuin silloin kun pihlajanmarjatertut riippuivat täyteläisinä, satoi lumen ja punatulkut pihlajissa. Yöllä tuuli ajoi taivaan auki ja me kuulimme avaruuden huminan ja aamuyöstä alkoi jää ulvahdella.

Hänen sielunsa aistii näitä muistoja ja häneen tulee suuri avaruus.

Nainen, Narja, pysähtyy hänen eteensä, ja se kolahtaa häneen kuin äkkiä alkava kaatosade.

YÖTUULI PÖLYTTÄÄ TÄHTIÄ TAIVAALLE

1.

Iskin lapion märkään maahan, koukkasin siihen hiekkaa ja heitin lastin montun reunalle. Ja uudelleen ja uudelleen. Painuin hitaasti maan sisään. Tämä on kummallista, alaspäin mennään ja sieltä löytyy uutta elämää. Ensin juuria ja matoja ja mikroskooppisen pientä eliötä ja sitten täältä syvemmältä vettä. Iskin lapion hiekkaan, käsien liike, koukkaus, jalkojen ja selän ojennus ja uusi lasti lensi kaaressa ylös montun reunalle. Puut ja kasvit ja madot elävät siellä missä se on mahdollista. Kosteaa hiekkaa lapiollinen. Samoin ihmiset ja eläimet ja kalat. Ne eivät elä missä sattuu. Hiekka lensi kaaressa. Jos niin olisi se tarkoittaisi, että maailmassa vallitsee kaaos. Sinne