Tähtisumun vangit

By Marja Luukkonen

Astu mukaan tarinaan, joka tapahtuu jossakin menneen ajan ja nykyisyyden puolivälissä.
Tähtisumu on langennut kaupungin ylle ja vaivuttanut ihmiset uneen. Saaressa asuvat Reeta ja Yrjö-kissa eivät kuitenkaan ole joutuneet horrokseen niin kuin muut, koska saarta ympäröivä vesi pitää sumun loitolla. Elämä saarella on raskasta puurtamista, koska kaupungista on mahdotonta saada apua ja saarelle on paennut myös joukko eläimiä. Selviytymistarina mullistuu, kun mystisen Lampunkorjaajan pulloposti ajautuu rantaan. Siitä yksinäisen Reetan varsinainen seikkailu alkaa!
Ystävyydestä ja rakkaudesta kertova lasten fantasiatarina vie lukijan mukanaan unenomaiseen seikkailuun. Samalla se on ajaton saturomaani, jonka opetukset puhuttelevat myös aikuista.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 20, 2023
• ISBN: 9788727081144

Book preview

Tähtisumun vangit

Copyright ©1990, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081144

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sumu tulee

Hiirisaari oli keskellä kaupunkia.

Ja niin se on vieläkin. Siellä se nököttää keskellä sitä pitkää ja kapeaa merenlahtea, joka idästä pistää suuren kaupungin sydämeen. Se ei enää tänään näytä niin kovasti saarelta kuin tämän tarinan tapahtumien aikaan, sillä sen rantoja on pengerretty ja täytetty. Suuret kivitalot peittävät alleen saaren vanhat kalliot ja niityt ja valtatien levyinen silta yhdistää saaren varsinaiseen kaupunkiin.

Voit kuitenkin nähdä sen oikeankin saaren, jos oikein kovasti haluat. Menet vain salmen toiselle puolelle, merenlahden rannalle silloin, kun ei ole oikein yö eikä päivä, ei oikein kesä eikä vielä talvikaan. Silloin saattaa sattua, että kaikki ne korkeat kivitalot häipyvät ja puita ilmestyy sinne tänne. Vanha rantaviiva nousee näkyviin, sillan raskaat kivipalkit antavat tilaa hontelolle puiselle rakennelmalle. Ei ole liikennettä, ei ihmisiä. On vain korkea kallio ja sen suojassa yksi ainoa sininen mökki. Siellä asuvat Reeta ja hänen kissansa Yrjö.

Ja koska nyt olet astunut hetkeksi ajasta sivuun, voit yhtä hyvin lähteä mukaan tarinaan, joka tapahtui joskus menneen ajan ja nykyisyyden puolivälissä.

On vielä varhaista, aurinko on juuri nousemassa. Kun jäät odottamaan, kuulet, mitä tapahtui Reetalle, Yrjölle ja kaikille muille Hiirisaaren asukkaille.

Reeta oli elänyt saarella kovin, kovin kauan yksin. Ehkä sitä oli kestänyt kolme kuukautta, kolme vuotta tai kolme ihmisikää – ainakin se tuntui loputtomalta jonolta samanlaisia päiviä. Joskus siellä oli luultavasti ollut joku muukin. Mutta nyt oli jäljellä vain käpristyneitä valokuvia piironginlaatikossa ja matkalaukullinen vanhoja vaatteita.

Olihan Reetalla tietysti Yrjö. Kunnon kissa ja hyvä ystävä. Painoa sillä oli jauhosäkin verran, sydän kultaa ja aivot timanttia. Ilman kissan voimia ja järkeä ei elämästä saaressa olisi mitään tullutkaan.

Yrjö siivosi tuvan ja hoiti pihan. Yrjö käänsi kasvimaan keväisin ja naulasi katolle uusia päreitä syksyisin. Yrjö kalasti ja ruoppasi uimarannan saaren kärkeen.

Reetan osalle jäi rahan hankkiminen talouteen. Hän kävi joka päivä kaupungissa töissä, jotta saatiin kaupasta ruokaa, johdoista sähköä ja jakajan kädestä aamulehti.

Juuri sinä aamuna, kun me istuimme nurmikolla ja odotimme, ei pitänyt tapahtua mitään ihmeellistä. Oli maanantai ja lämpimän lokakuun viimeinen päivä. Syksystä ei vielä ollut tietoakaan, ruoho viheriöi ja lehmukset riiputtivat oksiaan isoina ja kesäisinä. Kello oli jo yli kymmenen, mutta tuvassa vasta viriteltiin tulta pesään. Kaunis aamu, jännittävät unet ja synnynnäinen taito laiskotella olivat pitäneet tuvan asukkaat makuusijoillaan luvattoman kauan.

Kun Reeta sitten vihdoin tuli ulos, hän huomasi meren muuttuneen. Se ei ollut tavallinen aamumeri, vilkas ja läikkyvä. Se makasi kuin uninen auringonlaskumeri aloillaan litteänä ja poissaolevana. Puut sillalle johtavan polun varrella seisoivat nukuksissa, linnut olivat hiljaa.

Yrjö, täällä on jotenkin erilaista. Hirveän painostavaa ja äänetöntä, huusi Reeta. Mutta Yrjö oli omissa askareissaan liiterin takana. Se karsi merestä keräämiään ajopuita siltapilarien vahvikkeiksi eikä kuullut Reetan ihmettelyä.

Oliko ilmassa kesän viimeisen ukkosen enteitä vai talven ensimmäisen pakkasen varoituksia? Kun Reeta käveli sillalla, outo tunne vain vahvistui. Mutta vasta ylhäällä, vastapäisen rannan puistossa hän huomasi, mitä oikein oli tapahtunut.

Kaupunki oli kadonnut.

Siinä, missä puiston piti päättyä talojen takapihoihin, oli nyt vain valkoista. Mistä tien piti muuttua kaduksi ja torin aueta, nousi nyt läpitunkematon, kummallinen huuru. Siitä erkani pitkiä, karvaisia häntiä, jotka kiemursivat maassa, nuuskivat ruohoa ja lähestyivät tunnustellen Reetan jalkoja.

Hän seisoi paikallaan ja hengitti hiljaa. Sitten yksi lonkeroista kosketti häntä. Se oli kylmän nihkeä, kutitti ihoa ja kiertyi nilkan ympärille. Sitten se yhtäkkiä tiukensi otettaan ja ryhtyi vetämään Reetaa valkoista usvaseinämää kohti. Reeta parkaisi. Lonkeron voima oli uskomaton. Hän repi ja riuhtoi, yritti potkia toisella jalalla ja vetää lonkeroa poikki. Mutta vasta kun hän istui maahan ja otti hampaat avuksi, hän sai otuksen revittyä irti. Nilkassa oli punainen, hankautunut kohta, jota pisteli kuin nokkosten jäljiltä, ja Reetaa alkoi merkillisesti väsyttää. Se ei ollut totisesti mitään tavallista sumua, mietti hän yrittäessään kompuroida mäkeä alas. Mutta sumu seurasi häntä tihenevänä seinänä. Oli juostava. Vasta sillalla Reeta pysähtyi ja katsoi kunnolla taakseen. Sumu velloi nyt aivan puiston rannassa. Lonkerot tutkivat vettä ja sillan lankkuja, mutta vetäytyivät sitten nopeasti pois. Näytti kuin otus ei olisi pitänyt vedestä. Hänellä oli siis ainakin hiukan aikaa miettiä, mitä oikein pitäisi tehdä.

Yrjö, kaupunki on hävinnyt.

Sinä katsot väärään suuntaan, ystäväni pahvipää. Kaupunki on etelässä.

En minä pelleile. Katso itse!

Ja kun naureskeleva kissa tuli liiterin takaa, sekin hiljeni. Sillä koko maailmassa ei ollut enää kuin Hiirisaari ja puinen silta sekä salmen verran avointa vettä. Vastapäistä rantaa hallitsi nyt jättiläismäinen valkoinen utu, joka käänteli itseään laiskasti ja kurkki veteen sillan luona. Oli kuin Reetalla ja Yrjöllä olisi ollut enää salmen muodostama vallihauta saarensa ympärillä. Se näytti pidättelevän sumua toistaiseksi, mutta kuinka kauan?

Sano nyt jotain, fiksu kissa!

Koko sen ja seuraavankin päivän sinisen tuvan asukkaat istuivat ja vahtivat sumua ikkunasta. Se oli kasvanut korkeammaksi ja tiheämmäksi, mutta pysytteli edelleen kaupungin puolella. Aurinko näkyi enää himmeänä, kuin olisi taskulampulla valaissut veden alla.

Saaren lehmuksiin ja satamarjapensaisiin oli yön aikana ilmestynyt tuhansia pikkulintuja, ja rannalla vaappui sorsaparvi. Hiirisaaresta oli tullut kaupungin kaikkien lintujen turvapaikka. Yrjö oli innoissaan ja kiihtynyt uudesta tilanteesta, mutta Reetaa huolettivat työasiat.

Mitähän ne oikein ajattelee, kun minä en ole töissä? Miten ihmiset nyt selviää ilman sanoja?

Reeta oli ikänsä ollut suuren kirjoittamon palveluksessa. Pienessä huoneessa hänellä oli laarikaupalla sanoja, joita hän joka päivä pisti eri järjestykseen. Sanat lähetettiin sitten kaikille maailman ihmisille, jotka kaipasivat ohjeita, rohkaisua, miettimistä, huvia, tukea ja lämpöä. Ihmiset olivat tottuneet elämään sanojen kanssa ja tarvitsivat niitä.

Voi velli, kissa nauroi. Ainoa joka tuolla kaupungissa nyt liikkuu, on sumu. Ei siellä ole ihmisiä, jotka odottaisivat sanoja eikä pomoa, joka hätistäisi töihin. Sinun kirjoittamossasi ei tapahdu yhtään mitään.

Mutta täytyyhän ihmisten jossain olla. Eihän niitä tänne ole tullut, vaikka lintuja on noin paljon!

Yrjö raaputti poskeaan mietteliäänä. Minä luulen, että he kyllä ovat siellä, mutta nukkuvat. Kuka kotonaan, kuka työpaikallaan. Mutta ei heillä mitään hätää ole. Sumulla on sellainen vaikutus. Ja näin jatkuu, kunnes sumu kyllästyy ja muuttaa jollekin toiselle tähdelle tai palaa sinne mistä on tullutkin.

Reeta katsoi suu auki.

Yrjö meni sisälle tupaan, viipyi hetken ja tuli takaisin pihalle kädessään paksu pölyinen kirja, jonka nimi oli Tähtien salattu elämä.

Kuulehan nyt, täällä sanotaan näin, … Vaeltava tähtisumu syntyy ja viettää lapsuutensa kaukana Andromedan takametsissä. Se saa nuoruusiässä usein voimakkaan halun lähteä mahdollisimman kauas, jolloin se siis karkaa kotoa – ja saattaa jäädä löytämäänsä uuteen paikkaan loppuiäkseen. Se nukuttaa elolliset olennot ja pelkää happivety-yhdisteitä. Joissakin tapauksissa se muuttaa moneen kertaan muotoaan elinaikanaan! Ajattele, ellet sinä olisi nukkunut niin pitkään, olisit istunut kaupungissa työhuoneessasi, kun sumu tuli, ja nukahtanut sinne sanojesi ääreen! Täällä meillä ei ole hätää. Sumu pysyy toisella rannalla, ja me vietämme lomaa lintujen kanssa.

Vai ei hätää! Mitäs tämä tuhatpäinen joukko aikoo tästedes syödä? Sanopas se, fiksu kissa.

Vettä ja ruokaa

Pian saaren väelle selvisi, ettei ruoka ollut suinkaan ainoa huolenaihe. Aamulehti oli lopettanut ilmestymisensä, pian loppui myös vesi putkista ja lamput sammuivat. Patterit kylmenivät, ja kun aurinko ei päässyt lämmittämään, alkoi tuvassa tulla vilu.