Pikku Noita ja Karipeikko

By Marja Luukkonen

Voi poloista Pikku Noitaa, joka erotetaan noitakoulusta! Taitavan taikojan murhe kääntyy kuitenkin iloksi, kun hän saa tehtäväkseen kohdata hurjan Karipeikon. Rohkea noidanalku matkustaa peikon luo opossumin ja kummallisen, lentävän pölynimurin seurassa. Siitä taianomainen seikkailu vasta alkaa!
Sydäntälämmittävä saturomaani lapsille ja lapsenmielisille! Seuraa urheaa Pikku Noitaa jännittävään seikkailuun hauskojen ystävien seurassa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788727081106

Book preview

Pikku Noita ja Karipeikko

Copyright ©1998, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081106

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Noitien koulu

Pikku Noita oli kuvitellut, että kaikki noitien koulun luokkahuoneet olisivat suuria, kosteita ja kaikuvia kiviholveja, joitten katonrajassa lentelisivät levottomat korpit ja nurkissa pitäisivät rotanroikaleet majaa. Mutta ei – huone, jossa tämän vuoden ekaluokkalaiset tulisivat viettämään melkein kokonaisen vuoden, muistutti pikemminkin perunakellaria kuin luokkahuonetta. Pieni, tunkkainen, pimeä koppi, jossa oli kolme vaatimatonta kivipöytää – siinä kaikki.

Pikku Noita asteli varovasti sisemmälle. Huoneen toisella seinustalla oli pieni koroke ja sen päällä jyhkeä kivinen nojatuoli. Pienellä pöydällä sen vieressä oli pari tomuista kirjaa, ruukku ja tyhjä lintuhäkki. Lattialla tuolin alla oli jotain valkoista jauhetta ja muutama kuivunut ruoho. Tässä istui siis opettajanoita ja kertoi heille kaikki ne ihmeelliset salat ja temput, joita jokainen noita töissään ja toimissaan tarvitsi!

Jännityksen väreet kulkivat varpaisillaan pienen koululaisen vatsassa. Ja yhtä outo olo näytti olevan niillä kolmella, jotka nyt ilmestyivät ovelle. Ne tungeksivat hämillään oviaukossa ja astuivat sitten hihittäen sisään. Pikku Noidan ei tarvinnut kuin kerran vilkaista heidän harottaviin hiuksiinsa ja käppyräisiin leukoihinsa, ja hän muisti taas. Muisti, kuinka kaikki olivat kääntyneet katsomaan häntä koulun pihalla, muisti tirskunnan ja äänekkäät kuiskaukset. Silloin hän oli tajunnut, että hänen ulkonäössään oli jotain hullusti.

Nämä kasvot, jotka nyt herättivät niin suurta ihmetystä ja pilkkaa, eivät aikaisemmin olleet häirinneet kantajaansa. Pikku Noita oli joskus katsellut itseään metsälammen hiljaisesta pinnasta ja hyväksynyt näkemänsä sen kummempaa miettimättä. Mutta nyt alkoi totuus paljastua kaikessa kaameudessaan.

Vika oli siinä, että hän näytti enemmän ihmiseltä kuin noidalta. Siinä, missä nenän piti kaartua suurena ja käyränä milloin millekin poskelle tai tavoitella leukaa, siinä missä komeitten syylien ja karvaisten luomien kuului somistaa koko kasvorustinkia, siinä ei Pikku Noidalla ollut mitään. Vain mitätön nöpönenä, sileät posket ja syvänsiniset silmät. Ja sehän nyt ei ollut mitään noidalle. Olisipa edes tukka ollut sotkuinen takkupölly, kelpo kuontalo – mutta sekin kihartui typerästi pienille ruskeille rullille. Pikku Noita katseli kateellisena tovereittensa hurjia karvatuppoja ja tulipunaisia sojottavia saparoita.

Jaaha, jaaha, nyt alkaa ensimmäisen luokan ensimmäinen tunti!

Luokkaan oli ääneti lennähtänyt vanha, romuluinen noita-akka ikäkulun luutansa selässä. Uusia hyviä luutia ei tahtonut saada mistään, oli Pikku Noita kuullut koulun pihalla, ja sen uskoi kun katseli opettajanoidan ratsua. Muutama kurja varpu oli laastarilla kiinnitetty luudan päähän, muuten se oli pelkkä kiiltäväksi kulunut keppi. Laiha, koinsyömä kissa pysytteli vaikeasti liukkaalla luudanvarrella ja hypähti kiitollisena maahan heti, kun luuta oli lakannut tärisemästä.

Opettaja käveli vaikeasti. Hän heitti jalkojaan omituisesti kompuroidessaan korokkeelle. Pienet noitaoppilaat seisoivat hievahtamatta pöytien välissä, kunnes opettaja kääntyi ja istuutui huoahtaen kivituoliin. No, no, istukaahan nyt paikoillenne – ottakaa mikä paikka vain, tilaa näyttää olevan. Niin se on, joka vuosi kouluun tulee yhä vähemmän uusia oppilaita. Mihin tämä maailma oikein on menossa, kun noidatkin loppuvat! Raskastekoinen opettaja väänsi itseään parempaan asentoon.

Pikku Noita huomasi, että hän oli jäänyt yksin. Kolmisin tulleet istuivat nyt kaikki saman pöydän ympärillä. Niinpä tietysti, ei hänen vieressään kukaan halunnut olla, hänhän oli niin ruma noidaksi! Mieli matalalla Pikku Noita istui yksin kauimmaiseen pöytään.

Opettaja oli seurannut kurttuisilla silmillään tapahtunutta. Hän katsoi pitkään yksinäistä pikku oppilastaan ja surkutteli mielessään. Tällä ei totisesti tulisi olemaan helppoa – ei tässä koulussa eikä myöhemmin oikeissa noidan töissä. Olipa lapsiparka saanut taakan kantaakseen, kun joutui tuollaisen naaman kanssa elämään!

Lapset, minun nimeni on Luuta-Lempi. Ahaa, minä huomaan että te olette kuulleet minusta. Aivan oikein, minä olin mukana siinä Mestaritontun seikkailussa. Siitä on tietysti jo hirveän kauan, mutta muistan kaiken kuin eilisen päivän. Joskus, kun on aikaa, minä kerron teille, miten se todella tapahtui. Mutta nyt meidän on aloitettava. Tämän ensimmäisen vuoden aikana te opitte perustaiat, luudalla lentämisen ja sen verran maantiedettä, että löydätte aina tänne Kyöpelinvuorelle takaisin. Jokainen saa myös oman noitakissan, joka seuraa emäntäänsä kaikkialle ja auttaa häntä tiukoissa paikoissa.

Minkähänlaisen kissan hän saisi? Pikku Noita saattoi sentään toivoa, että ainakin hänen noitakissansa olisi suuri, pelottava ja hurjakarvainen otus, joka antaisi hänelle vähän oikean noidan tuntua. Vaatteet niin ikään auttaisivat aika tavalla – opettaja piirsi nyt juuri taululle havainnollista esitystä siitä, miten säädyllinen noita pukeutuu. Pitkä hame, mielellään esiliina, huivi tiukasti leuan alla kiinni ja saappaat jalassa. No, ainakin siinä suhteessa hän oli onnistunut, tuumi Pikku Noita itsekseen ja tiukensi punaisen liinansa solmua.

Seurasi pitkäveteinen esitys luudan rakenteesta ja hoidosta. Alkoi väsyttää, nälkäkin vaivasi. Mutta Luuta-Lempi vain hihkui innostuneena katajapuun erinomaisuudesta ja koivunvarpujen keräämisestä. Ehkä hän oli oikein luutatieteen maisteri, kukapa tiesi!

Vihdoin koitti ruokatunti ja pienet koululaiset marssivat peräkanaa suureen ruokasaliin. Monenikäisiä noitaoppilaita ilmestyi sivukäytävistä saliin ja asettui pitkien pöytien ääreen. Viereisessä pöydässä oli iso joukko melkein aikuisia – noinko monta vuotta hänen piti jaksaa olla täällä! Päähän ei tuntunut jääneen yhtään mitään luutatieteestä – oli melko kauheaa ajatella, että täällä pitäisi istua ikuisuus, ennen kuin saisi itse lähteä oman luutansa selässä maailmalle.

Mikäs sinun nimesi on? Koukkunokkainen, punatukkainen tyttö oli kääntynyt Pikku Noidan puoleen.

Minä olen Pikku Noita.

Niin niin, niinhän me kaikki ollaan. Mutta nimi, mikä se on? Koukkunenä kurtisteli otsaansa ja heilutti korviaan.

Ei kai minulla muuta nimeä ole…

Minä olen Vänkyrä, tuo on Kraakku ja tuo pieni on Tönttö. Ole sinä sitten vaikka Kuvatus… kun sinulla on noin kauhea naamakin! Vänkyrä nauraa raakkui ja hyppi tasajalkaa. Mutta pieni Tönttö, jonka naama oli syylien koristama, tuli ja otti Pikku Noidan kädestä kiinni. Älä välitä, kyllä sinustakin noita voi tulla, vaikket olisikaan ihan oikean näköinen. Minulla on täti, jonka nenä ei ole puoltakaan metriä, ja silti se osaa ihan hyviä temppuja.

Onneksi sisään alettiin kantaa valtavia ruokakulhoja ja patoja, muuten Pikku Noita olisi varmasti ruvennut itkemään. Hänellä ei ollut mitään tätiä, ei edes äitiä tai isää, omasta nimestä nyt puhumattakaan. Itsekseen nieleskellen ja niiskuttaen hän liittyi pitkään jonoon, joka kiemurteli kivipöytien lomitse höyryävää ruokaa kohden.

Kovapäinen oppilas

Savivelli, sammakkopöperö ja kuravesi olisivat yleensä maistuneet Pikku Noidalle ihan mainiosti, mutta nyt niissä tuntui joku tunkkainen maku. Vänkyrä söi mielellään hänenkin annoksensa, ja Pikku Noita tyytyi järsimään kuivaa sammalleipää.

Iltapäivä luokassa oli ihan yhtä puuduttava kuin aamukin. Laiha, hermostuneen tuntuinen Velho selosti heille yleisiä katoamistemppuja ja esineiden siirtämistä paikasta toiseen. Ilmassa sinkoili kaikenlaista taikasanaa ja loitsua, mutta yksikään niistä ei jäänyt asumaan Pikku Noidan päähän. Ne kyllä vaelsivat tarmokkaasti hänen korvastaan sisään ja juoksentelivat aikansa hänen pääkoppansa uumenissa. Mutta jostain syystä ne kohta halusivat lähteä toisesta korvasta ulos ja häipyivät mikä minnekin.

Pikku Noita rohkaisi mielensä. Opettaja, saako kysyä?

No, mitä nyt? Velho oli harmissaan keskeytyksestä.

Miksi tarvitaan taikasanoja? Minä tarkoitan, että eikö riitä, että me tahdotaan jonkun katoavan? Mehän ollaan kuitenkin noitia, niin että kyllähän me osataan ihan itsekin… Pikku Noidan ääni häipyi vähitellen pelokkaaseen hiljaisuuteen, joka oli vallannut luokan. Kaikki olivat kääntyneet katsomaan onnetonta, joka oli uskaltanut ryhtyä lausumaan omia ajatuksiaan maankuululle Velholle.

Neiti nenäkäs, miksi te sitten kävisitte koulua, jos kerran pelkkä ajatteleminen riittäisi noitatemppuihin? Kokeilepas sinä pieni siellä, mikäs Tönttö sinä nyt olit, kokeilepas tahtoa tämä tuoli kadoksiin! Velho taputteli voitonriemuisesti kivistä opettajantuoliaan, joka olla jökötti paikallaan, vaikka Tönttö naama entistäkin punaisempana yritti saada sitä häviämään.

No, näetkös nyt, ilman oppia ei noidastakaan tule noitaa! Tönttö läähätti kieli ulkona kuin pieni koira ja Velho kääntyi taas taululle. Pikku Noita tuijotti epäuskoisena tuolia, joka jatkoi vakaata oloaan velhon vasemman käden nojatessa siihen. Hänhän tiesi, että asiat muuttuvat ajattelemalla. Että tavarat liikkuivat ja sade lakkasi, kun mielessään käski niitten tehdä niin. Miten tuo Velho ei sitä tajunnut! Jos tuo tuoli nyt kuitenkin siirtyisi luokan perälle…

Auh! Mitä riivatun mädännäisyyttä tämä on! Velho oli kellahtanut kumoon ja piteli kylkeään. Tuoli, johon hän oli nojannut, oli tiessään, kadonnut, häipynyt – mutta ei sentään kovin kauaksi. Siellä se olla möllötti luokan perällä pystyssä seinää vasten, koska ei muuten olisi mahtunut pöytien taakse jäävään pieneen koloon.

Mitä sinä oikein teit? Velho tiukkasi pelästyneeltä Töntöltä. Tämä huusi kauhuissaan: En varmalla mitään, minä opettelin itsekseni sitä sanaa, minkä opettaja kirjoitti taululle… Axuraxurix, Axuraxurix! Ja sehän on luudan näkymättömäksi tekemistä varten…

Pikku rohkaisi mielensä. "Minä se olin, opettaja. Minä toivoin että