Kuninkaantyttären siivet – iltasatuja lapsille

By Kaarina Helakisa

Suuren sadunkertojan yksitoista toinen toistaan hurmaavampaa ja innostavampaa tarinaa.Vaaleanpunaisessa Valtakunnassa Silkkipaperineiti odottaa jotakin tapahtuvaksi ikuisessa kesässä, jatkuvassa herttaisessa sunnuntai-iltapäivässä. Kauan odotettu vieras onkin tiukkasuinen Maisteri, joka vaatii järkevyyttä, hyödyllisyyttä, ruskeutta ja harmautta. Ristiriita synnyttää myrskyn, joka pyyhkäisee kaiken tieltään, niin että Maisterikin joutuu katselemaan maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi ja oppii kertomaan satuja.Kokoelman saduissa tavataan esimerkiksi sinitukkainen tyttö, yhdeksän kultapäistä prinssiä ja poika, joka rakastaa kauneutta liikaa. Tarinat ovat voimauttavia kertomuksia kasvamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja oman tien löytämisen tärkeydestä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2023
• ISBN: 9788728563779

Book preview

Kaarina Helakisa

Kuninkaantyttären siivet

Iltasatuja lapsille

SAGA Kids

Kuninkaantyttären siivet – iltasatuja lapsille

Copyright ©1982, 2023 Kaarina Helakisa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728563779

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Satu vaaleanpunaisesta valtakunnasta

Vaaleanpunaisen valtakunnan pitsiportilla oli kyltti:

WAALEANPUNAINEN WALTAKUNTA

AWOINNA SUNNUNTAISIN

KLO 3.33–9.99.

WIERAILIAT TERWE-TULLEET!

Mutta kuka sellaisesta piittasi. Kyltin nähdessään ihmiset kohauttivat olkapäitänsä, menivät menojaan, jupisivat mennessään: Vaaleanpunainen Valtakunta, mahdotonta. En ole siitä kuullut kerrottavan, ei näy kartassani, pötyä koko juttu. Sanokaa minun sanoneen. Lähden muualle.

Ja he pakkasivat kapsäkkeihinsä olkihattuja, remmikenkiä ja lyhytpunttisia housuja ja matkustivat seuduille, joilla kuljeksittiin pitkin ikävystyttäviä rantakatuja valokuvauskoneet kaulalla keinahdellen, nenällä ikävystyttävät tupakanruskeat silmälasit.

Suotta sai Vaaleanpunaisen Valtakunnan ainoa asukas toivoa vieraita tuleviksi, ikävöidä. Tämä asukas oli Silkkipaperineiti, ujonlainen ja kuulakas olento, mutta korea kuin mikä ja hyväntahtoinen. Suotta hän odotti, käveleksi päivät päästään ja pitsiportilta vaapukkamehulammelle, lammelta porsliinikukkulalle ja kukkulalta simpukoin kivetylle viertotielle … suotta … päivästä toiseen.

Turhaan rapistelivat perhoset hopeapiirroin kirjailtuja ruususiipiään puistikon puitten alla. Turhaan aukoilivat pienet riikinkukot purppurapurstojaan. Mitään ei tapahtunut. Ketään ei tullut.

Mitään ei tapahtunut …! Siinäpä se. Mikään ei muuttunut, mikään ei liikkunut. Ei edes aika.

Oli alati heinäkuinen sunnuntai, hiutuva iltapäivän hetki … leppeää, tyventä. Ei tullut iltaa eikä yötä, tuuli ei liikuttanut vaapukkamehulammikon vesiä eikä silkkipurjeisia venosia vedessä. Silkkipaperipilvet eivät sataneet.

Hopeakello löi silloin tällöin kukkulalla pitsilinnan pitsitornissa, löi minkä löi, kolmea tai seitsemää, mutta ei pitänyt lukua tunneista. Viiden lyömällä paperineiti toisinaan kiipesi valkoisia pitsitikkaita linnansa torniin, joi vadelmateetä, söi ambrosiatorttua ja pumpernikkeleitä, odotti … sitten taas käveli alas porsliinikukkulan rinnettä, ihmetteli: miten kaunista valtakunnassani on. Miten pientä ja sievää, miten täydellistä. Ainainen kesä. Ja miten yksinäistä … miten ikävää.

Tapahtuisipa jotakin, neiti ajatteli. Tulisi joku, liikkuisi tuuli … olisi jotakin odottamista. Sattuisi edes jotakin hurjaa ja hirmuista! Sataisi, salamoisi! tulisi ukkonen ja myrskyn myräkkä! Vanhenisinpa, rypistyisin.

Mutta yksikään paperiruusu ei tehnyt siementä eikä kuihtunut, neidin silkkipaperiset liepeet pysyivät sileinä silittämättäkin, eikä porsliinikukkulan maalatuilla kukkasilla kimaltanut ainutkaan tomuhaituva, jonka olisi saattanut käydä pyyhkimässä pois. Linnut eivät munineet.

Kunnes yhtenä iänikuisena sunnuntai-iltapäivänä vaaleanpunaisen puutarhan portti narahtaa!

Ikäväänsä narisee, neiti arveli haukotellen, leyhytteli viuhkaansa ja potkiskeli helmisimpukkaa silkkikenkänsä kärjellä. Kengät, mokomatkin … Edes ne eivät vain kuluneet ..! Kuivuisi torttu vadillaan, putoilisivat rusinat … saisipa sitten ihmetellä.

Mitä kummaa. Uudelleen neidin mietteet keskeytyivät. Narisiko portti taas. Oliko ruvennut tuulemaan, neiti ihmetteli ja vaivautui kääntelemään päätään.

Simpukkakäytävä ratisi. Pensaston lehdet kahahtelivat ja kuulakkasiipisiä perhosia lepatti esiin unisista varjostoistaan. Tuulenhenki kävi yli Vaaleanpunaisen Valtakunnan. Jotakin tapahtui, nyt juuri.

Vieras! Muukalainen!

Hän oli tullut nyt!

Neidin paperiposket karahtivat entistäänkin ruusuisemmiksi, hän räpytteli ja niiasi ja sipsutti muukalaista vastaan.

»Hyvää päivää. Ja tervetuloa.»

»Olen opettaja, hyvää päivää», tulokas esittäytyi ankarana. »Voitte sanoa minua Maisteriksi. Olen oppinut mies, opintomatkalla. Koskaan ei ole myöhäistä oppia lisää. Muistakaa se.»

»Kiitos», neiti sanoi.

»Kerään vaikutteita ja aihelmia», Maisteri jatkoi.

»Olkaa hyvä», neiti jatkoi punastellen.

»Tutustun vaihteleviin seutuihin. Kirjoitan kirjaa.»

»Tak, vassoquu», neiti vastasi. Vieras kieli tekisi hyvän vaikutuksen. Maisteri kiinnostuisi. Ei lähtisi heti pois.

»Edellinen koulukirja on koulussani näet juuri luettu loppuun. Tarvitaan uutta.»

Maisteri laski salkun kädestään ja hölläsi solmiotaan. Hänen oli kuuma. Hän kääri tummat diagonaalihousunsa polvipituisiksi, sitoi nenäliinan nelisnurkkaiseksi myssyksi päähänsä. Sitten hän kohensi tupakanruskeita silmälasejaan ja ryhtyi tutkimaan ympäristöä suurennuslasilla, kyynärkepillä ja kulmaviivaimella. Hän otti valokuvia.

»Mmh», hän urahti. »Rusehtavaa. Harmahtavaa.»

»Sen täytyy johtua silmälaseista», neiti selitti hätäisesti. »Yleensä täällä on kovin toisenväristä, punertaa …»

Mutta Maisteri ei kuunnellut. »Ruskea ja harmaja. Hyödyllisiä värisävyjä, oikein hyödyllisiä. Juuri niitä minä tarvitsen. Kehittäviä sävyjä. Opettavaisia aineksia. Myönteisiä esikuvia. Muuten koululapsista tulee haihattelijoita. Hanttanpuleja! Huithapeleita!»

Aivan niin, juuri niin, neiti nyökytti ja niiaili. Täällä hänen valtakunnassaan oli kyllä paljon myönteisiä perhosia ja muita hyödyllisiä hyönteisiä … juuri täältä Maisteri niitä löytäisi, kehittäviä simpukankuoria, opettavaisia värisävyjä ja väriseviä tuulenvirikkeitä. Mitä vain Maisteri haluaisi.

»Saako olla», Silkkipaperineiti niiaili ja hymyili ja tarjoili Maisterille hopeavadilta ambrosiatorttua ja vaapukkajuomaa. Hyvin kehittävää, hyvin ravitsevaa ..!

»Ambrosiatorttua?» Maisteri huusi ja musteni. »Vaapukkamehua? Erikoista. Ei lesehuttua? Ei klimppisoppaa? Tuhat tulimmaista.»

»Ei ole», neiti kuiskasi ja rapisi pelästyksestä. »Niitä ei ole.» Mutta muutoin … hän kyllä mielellään esittelisi koko valtakuntansa, Maisterin kannattaisi tutustua. Ei, historiallisia tapauksia ei toistaiseksi kovin paljon ollut, ei sankaritekoja eikä seikkailultakaan, sen puoleen. Mutta neitiä kyllä seikkailu kiinnosti, tottakai, niin että jos Maisteri vain halusi niin hän kyllä rupeaisi Maisterin kertomukseen henkilöksi vaikka heti.

Ei hän pelkää vaarallisiakaan kertomuksia, ehei! Hän kyllä uskaltaa! Suurenmoista. Joko aloitetaan, vai maistuuko Maisterille vielä torttu ja mehu?

Mitä mahtanee Maisteri nyt miettiä, oppinut mies … kelvanneeko hänelle Vaaleanpunainen Valtakunta vai eikö kelpaa. Ihana jännitys huimaa neidin päätä ja vatsassa nipistää. Seikkailuun! Henkilöksi oikeaan satuun!

Siinä puhuessaan Silkkipaperineiti ei ollut lainkaan pannut merkille, kuinka Maisterin otsa oli kaiken aikaa synkistymistään synkistynyt. Tupakanruskeat lasit olivat tummenneet mustanpuhuviksi kuin riihen seinät, ja kulmakarvat törröttivät niiden alta julmettuina kuin räystäät.

Tuli hiirenhiljaista. Hopeakellon helinä ja linnunlaulu olivat vaienneet, perhosten siipien rapina lakannut kuulumasta. Maisteri oli laskenut mehupikarin ja torttulautasen maahan, hän tuijotti neitiä alta räystäskulmainsa mutta ei sanonut halaistua sanaa. Neiti pidätteli hengitystään.

Äkkiä Maisteri ponnahti jalkeille. Hän ei vitkastellut eikä kysellyt. Hän harppoi pitkin simpukkakäytäviä suunnattomin askelin niin että neidillä oli täysi työ pysytellä perässä,