Pensionaatti

By Tytti Parras

Eletään 1950-lukua Hangossa. Anu on seitsemänvuotias pieni tyttö, joka viettää perheensä kanssa kesälomaa paikallisessa matkustajakodissa. Iästään huolimatta Anu on tarkka tekemään havaintoja – mitä hänen omat vanhempansa puhuvat, mitä matkustajakodin henkilökunta tekee? Erityisesti vanhan emännän kaipaus entistä kihlattuaan kohtaan sekä palvelustyttö Heljän unelmat saavat pienen tytön väristämään tuntosarviaan. Tunnelma on kesäisen pysähtynyt, mutta samalla Tytti Parras kirjoittaa esiin viehättävän kuvauksen menneestä ajasta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726537543

Book preview

kauan.

1.

Kuumuus kohoaa maasta kuin hönkäisy, hehkuttaa hiekkakäytävää, kutittaa nenää ja iskee leuan alle. Puutarha on kirjavanaan miljoonia auringonläikkiä; luonto selaa kesän nuotteja, sirkuttaa, sirisee ja soi. Pääskyset kiljuvat niin kuin taivas olisi repeämässä.

Puiden alla ei ole muita kuin talon koira, sukunsa viimeinen. Sen naamasta kuvastuu uupumus, taas on tullut kaivetuksi hajalle yksi ruusupenkki. Kierrän lasiverannan ohi talon länsipäätyyn. Siellä, pallon muotoisiksi kuritettujen pensaiden keskellä, istuu tai paremminkin lojuu Heinämön Tuija korituolissa niin kuin jossain aurinkoloukussa.

Tuija on iso, kaunis ja salaperäinen. Tuijalla on matkaradio, ainakin kahta eri lajia huulipunaa, Duraglossia ja Sans Égalia, hajuvesipullo Apple Blossomia, ihana uimapuku aikuisten mallia ja saumattomat sukat; kukaan ei kuulemma Helsingissä käyttänyt enää saumallisia. Tuija sai olla koko loman täällä itsekseen ja käydä Hangossa vaikka joka päivä. Laiminlyöty lapsiparka, äiti sanoo, kyllä näkee etteivät muutamat vanhemmat ajattele kuin itseään.

Tuijan isä on ulkomailla ja tekee karriääriä. Se kuulosti kärryiltä ja Tapio, ääliö oikein, oli kysynyt että tavallisia vai kottikärryjä.

Mistä sen kanssa voisi puhua? Siitäkö että joku oli porannut uimakopin täyteen reikiä, kuin sumpun. Omistaja puhui tuhotusta baadehuoneesta. Tai miten se mehiläisparvi oli aamulla yhtäkkiä kerääntynyt terassin kattoon ja Ebba-täti saanut melkein slaagin, tai miten asessori – joka on vegetariaani ja uskoo että tässä on joskus ollut viikinkien satama – oli hakkauttanut nuoremmalla päiväläisellä rantapusikkoa ja väännättänyt kiviä niin että traktori oli mennyt nurin ja päiväläinen, Erkki, sanonut ettei hän jumaliste rupea itseään höpelönhommien vuoksi tapattamaan. Tai että keittiön Heljä oli saanut kasvihuoneen luukun päältä kyykäärmeen niskaansa ja äiti kysynyt huolissaan oliko jossain tulipalo. Ja kuinka Tapio … tai ei Tapiosta mitään: toissapäivänä se oli mennyt töräyttämään jotain Tuijan uimapuvusta. Jossa kylläkin oli kamalasti kovikkeita.

Joten, ihan pienellä äänellä:

– Hei.

Tuija ei vaihda ilmettään. Tuija näyttää usein siltä kuin olisi valokuvaajalla. Nyt kamera oli niin kuin sen vasemmalla puolen, orapihlajassa. Tuijan vieressä nurmikolla krahisee matkaradio, josta Tuija on ylpeä mutta jota se ei koskaan viitsi viedä kovin kauas: vehje on täynnä taskulampunpattereita ja painaa kuin syötävä. Radiossa lauletaan tummalla äänellä miten miehet hän hurmaa ja liekkeihin saa ja sitten taas katoaa. Tuija on vetänyt hameensa vyön niin tiukalle että oikein rasittaa katsoa. Sillä on sylissä se kirja jota se aina lukee niin, että kannet näkyvät. Se on ranskaa. Takana on kuva tekijästä, josta Tuija sanoi että se on ihana kirjailija, suurin kaikista, osoittanut että elämä on turhuutta, harhaa ja varjo vain. Silmälasipäinen lihava mies, joka näyttää koulun vahtimestarilta. Mutta ulkonäkö on ihan sivuasia, sanoo Tuija, joka istuu ainakin kaksi tuntia päivässä peilin edessä; mieluummin älykäs mies kuin sata filmitähteä. Ja rakkaus on loppujen lopuksi aivan samantekevää. Maailmassa ei ole yhtäkään miestä josta kannattaisi välittää. Se on taas juuri käynyt postilaatikolla. Tuija vahtii laatikkoa kuin haukka kanalanovea, vaikka ei ole koko hökötyksestä piittaavinaan. Kaikkialla, ehkä Ruotsissakin, on miehiä joiden rakkauden Tuija on kerran tuhonnut.

Seison neuvottomana. Hikoan. Tuuliviiri ylhäällä metallitankonsa nenässä päästää pienen parkaisun, vaikka ei tunnu tuulen henkäystä. Kimalaisten pörinää. Säksätystä.

Säksätys tulee ruohonleikkurista ja lähenee lähenemistään. Hajamielisesti, ikään kuin huomaamattaan Tuija ottaa nenältään koivunlehden, jota se pitää siinä suojana auringolta, rypistelee lehden pieneksi palloksi hyppysissään, sanoo huhhuh kun on kuuma, kaameen kuuma, riisuu jakkunsa, ripustaa sen tuolin selustalle. Tuija aukoo ja sulkee kirjaansa, leyhyttelee sillä. Ruohonleikkuri räpättää jo jossain lähellä. Heinän haju alkaa tuntua.

– Syvälliset ajatukset, Tuija sanoo, oikoilee jalkateriään, nostaa säärensä ristiin, tutkii polviaan, löytää oikeasta jotain lähemmän tarkastelun arvoista; huokaa, unohtaa mitä oli sanomassa. Leikkuri etenee pitkin tasaisin työnnöin ohitsemme.

Se on Erkki, nuorempi päiväläinen, uusi kaveri joka yleensä ajaa traktoria. Ellei aja, makaa traktorin alla sitä korjaamassa. Erkillä on vieraspaikkakuntalainen korostus, vieraspaikkakuntalaiset hartiat; leveät. Sormusta ei ole, mutta mistä sen niin koskaan tietää, sanotaan keittiössä. Erkin paita on auki napaan asti, selässä tumma läikkä. Erkki etenee hitaasti kukkapenkkien ympärillä, ruohon lemu on nyt niin vahva että sitä saa hengittää suu raollaan; kitkuttava sytkytys, aurinko joka välähtelee ja hehkuu koneen terissä.

Meidän kohdallamme Erkki pysähtyy, pistää tupakaksi. Se ei katso suoraan kohti. Sen naama on sellainen, että ilmeen takana on koko ajan hymy piilossa. Hiljaisuus sen ympärillä alkaa vaikuttaa meteliltä.

– Je sais apprécier les qualités qui le classent parmi les plus grands compositeurs, mais le jeu continu de l’orchestre et les récitatifs trop prolongés me … fatiguent. Ja tää, odotas … Ses oeuvres ont suscité d’une part des critiques très vives, mais d’autre part elles ont été très admirées. Voiko tämän kauniimmin enää sanoa? Tuija kysyy.

Minä en ymmärtänyt sanaakaan.

Ruotsia minä osaan ja vähän englantia: ekskjyysmii kän juu tel mii veö iis thö nierööst busteisön, thänkjuuverimäts.

Erkki siristelee silmiään auringossa. Luomien välistä näkyy kirkasta sinistä. Hiljaisuus, puutarha korventuu hitaasti auringossa. Päämme päällä, vaahterassa, peipponen aloittaa laulun. Empii, lopettaa kesken säkeen, aloittaa uudelleen, oktaavia ylempää.

Vielä vähän ja koko puutarha kärähtää, ajattelen.

Tuija laskee äkkiä kirjan polviensa päälle, peitoksi, hapuilee kiireesti melkein hosumalla jakun niskaansa. Ilme on kireä, vihainen oikeastaan.

Erkki tumppaa tupakkansa, painaa syvälle ruohoon kumitossun anturalla.

Tuija on jo noussut niin kuin se olisi nykäisty tuolista. Hetken päästä se menee jo paraatirappuja, helmat heiluen, olkikassi kainalossa. Tuijotan suihkuallasta: taivas ja puut heijastuvat veden pinnasta oksa oksalta, pilvi pilveltä, loputtoman huolellisesti mutta tummana kuin alivalottunut valokuva.

Suljen silmäni, avaan. Musta taivas on ihan täynnä valkoisia aurinkoja.

Keittiössä pitää aina tarkistaa ovenraosta, ettei rouva Fagerström ole paikalla.

Ei ole, pöydän vieressä ei seiso kuin Heljä, aputyttö, joka yrittää ratkaista miten paljon papuja ja kukkakaalia pitää päivällistä varten keittää. Heljä on pinonnut olettamansa yhden hengen annoksen lautaselle ja tiirailee sitä eri etäisyyksiltä. Läheltä satsi näyttää turhan isolta ja kauempaa, hellan luota, liian pieneltä.

Vallitsee Pythagoraan hiljaisuus.

Heljällä on viisto leuka, haituvaiset käsivarret, silmät aamuisin vaaleat, päivemmällä vihertävät. Tänä aamuna se näyttää aika kalpeasilmäiseltä. Heljä on itkenyt taas.

Heljä harjaa, vatkaa, imuroi, kitkee, konttii kasvimaalla, kiillottaa salonkia. Mitä enemmän nainen siivoaa tässä elämässä, sen kauniimpi hän on seuraavassa, varmaan, sanoo isä. Heljä on välillä niin poikki että voisi romahtaa sohvalle ja kuolla, jos olisi aikaa etsiä se sohva. Heljä on kotoisin Riihimäeltä. Alkuaikoina pöydällä ei tarvinnut olla kuin Riihimäen lasipurkki, niin Heljälle tuli koti-ikävä.

Heljä puhuu kasveille, tomaateille, tillille ja kaalille. Tai sitten se puhuu jauhopusseille, maitohinkille, itselleen. Puhuu se minullekin, välillä.

– Lapset ei saa tulla keittiöön, Heljä sanoo. – Tuliko sun mukana kärpäsiä?

Se katsoo äkkiä katon ja seinät. Keittiössä vihataan kärpäsiä. Ja puutarhassa siiroja, myyriä ja kaalimatoja. Tai pikemminkin rouva Fagerström, keittäjä, vihaa niitä.

Luulisi että ihminen, joka aamusta iltaan huolehtii siitä että kaikilla on vatsa täynnä syötävää, on iloinen ja ystävällinen. Mutta keittäjän kasvoilla näkee harvoin hymyä tai edes hymyn häivettä: rouva Fagerström kuljeksii ympäri kylmänä ja valppaana niin kuin aina aavistelisi jonnekin kätketyn puoliksi syötyjä pullia ja tiskaamattomia kattiloita. Keittiössä ei luulla, keittiössä tiedetään. Kun keittäjä on pahalla päällä, saa Heljä hiipiä melkein varpaisillaan. Ja Heljä hiipii usein. Ikkunapöydällä radion ja herätyskellon välissä on avoinna Heljän muistivihko. Siinä lukee muun muassa:

Béarnaisekastike

– 1 dl kermaa

– 2 kpl (tai väh.) kananmunia

– ½ rkl suolaa

– 1 rkl persiljaa

kun saapuvi ilta kaihoten istun yksin aatteissain

ei rauhaa saada mun mieleni voi

se alati lakkaamatta vain soi ja soi

Jauhot ja kerma sekoitetaan, hierotaan huolellisesti tasaiseksi tahnaksi johon keltuaiset lisätään yksitellen. Varottava paakkuja ja pohjaanpalamista. Lopuksi ripotellaan persilja.

Mietelmä

Kerran onni katoaa jonka

sulle Lempi toi, kerran elos aikana

se kohdata Sut voi.

Ruohonleikkuri on siirtynyt talon länsipäätyyn, ääni poukkoilee talousrakennuksista, kuuluu milloin ikkunan alta, milloin väensaunan takaa.

Jaaha, ajattelen.

Viime aikoina Heljä on alkanut kovasti muuttua. Se pitää sukkia arkenakin ja hassaa shampooseen, joka mainoksen mukaan antaa tukkaan kiehtovaa loistoa ja orjuuttaa miehet. Ruokapöydässä leikkeleet ovat vaikka millä tavalla: hapsutettu purjo ja ruusuksi leikelty tomaatti nojaavat toisiinsa ja aladobi näyttää jähmettyneen kesken wienervalssin.

Kaikki sen takia, että Muhammed Gaudmum on Seurassa ennustanut Ravuille kohtalon käännettä elämässä, semmoista jossa olisi mukana hevosvoimia. Ensin Heljä oli luullut että Kohtalon Käänteellä olisi oma pikkuauto. Mutta onhan Ferguson! On Vilppu, jolla haettiin maidot takalaitumelta!

Joten Muhammed Gaudmum on ollut pelottavan oikeassa.

Nykyisin Heljä lukee kaikki mahdolliset horoskoopit kaikista mahdollisista lehdistä. Se povaa itselleen korteista, tuijottaa kahvinporoja ennen kuin panee ne pannuun uuden kerran. Heljä kirjoittaa muistiin uniaan, sylkee vasemman olkansa yli jos näkee kissan, minkävärisen tahansa, kiertää tikapuut, voihkii jos sattuu kaatamaan suolan.

Se käveleekin nykyisin eri tavalla, kevyemmin. Lauleskelee. Hymyilee tyhjän takia. Rouva Fagerström on alkanut silmäillä sitä epäillen kuin kaappijuoppoa.

Nytkin Heljä vain seisoo ja katsoo käsivarsiaan. Roikottaa niitä, nostelee hartioita.

– Onko mun käteni liian pitkät, se ihmettelee. – Katso nyt, onko ne samanlaiset kuin muilla?

– Ihan samanlaiset, minä sanon.

– Ei kai ne ole vaan liian lyhyet, se pelästyy. – Ihan totta?

– Sinun käsivarsissa ei ole yhtään mitään vikaa, minä sanon. Ajattelen vielä lisätä, etteivät ne ole liian paksutkaan eivätkä laihat, mutta en lisää, koska se olisi alkanut jankuttaa paksuudesta tai laihuudesta.

Se katoaa ruokaskafferiin, lauleskelee siellä.

Viiden minuutin päästä se pujahtaa esille taas. Vakavana. Se kallistaa päätään, nuuskii kyynärtaivetta.

– Lähteekö minusta joku outo haju? Sano ihan totta, mä luin jostakin ettei ihminen kuule omaa ääntään eikä haista hajua. Haisenko mä ihan normaalilta? Minä olen niin paljon tekemisissä kaiken maailman ruokien kanssa että minuun tarttuu vaikka mitä. Onks tämä niin kuin sipulia. Tai lysolia? Herrajumala.

– Neiti Lehto!

Keittäjä on ilmestynyt ovelle, äänettömästi: kurin marttakenkäinen monumentti. Hymytön, huulipunaton, käsittämätön kuin vuosikymmenet ennen omaa syntymää.

Heljän silmät menevät ihan auki. Jalat lähtevät liikkeelle ennen kuin se itse huomaakaan.

– Ja lapsille minä sanoisin että täällä ei saa olla lapsia.

Muita ei ollut kuin minä. Ja minäkin heti pihassa.

2.

Liverrystä. Solinaa. Läpättävää tuulta, läpikuultavia lehtirankoja. Taivas näyttää ruttuiselta silkkipaperilta, jossa on auringon kohdalla reikä.

Isojen tammien alla, kasvihuoneen alla seisoo pikkuveljeni Tapio karjumassa. Tapio on viisivuotias, sillä on rillit ja kova ääni, useimmiten vain kimeimmät äänikerrat kunnossa. Kumitossut repsottavat: vasemman nauhaa se ei saa auki eikä oikeaa kiinni. Leijaansa se huutaa. Sitä se on yrittänyt viikon ilmaan, saanut lopulta. Viimeiset kaksi päivää sitä on yritetty alas. Tapion maailma on täynnä tekemättömiä tekoja.

Minut hoksattuaan se vetää henkeä, sanoo pitkän kimittävän lauseen jonka olen kuullut moneen kertaan, nimittäin että minun on heti kiivettävä tammeen – ylälatvaan herrajumala – ja tuotava leija alas.

Pikkuveli, ajattelen. Lyhennetään peeveli.

Elämä vielä täynnä väärinpäin kääntyviä ovia, lipsahtelevia haarukoita, aukenevia kumitossunnauhoja. Esineet nipistivät sitä, raapivat, leikkasivat polttivat, kieppuivat, kellahtelivat tai menivät palasiksi. Tapio uskoo vielä jalkoihinsa enemmän kuin selityksiin. Ellei se ryntäillyt ympäriinsä kiusaamassa kaikkia pelaamaan kanssaan sikaa tai huiskutusta, sitä piti kantaa tai nostella. Kaikki oli sille vielä liian suurta. Se mahtui sellaisiin paikkoihin joihin toiset eivät enää.

– Paljonkos kello on, minä kysyn siltä, noin kokeeksi vain. Tapiolla on ikivanha rannekello, jota se pitää pelkän tikityksen takia; viisarit ovat pudonneet huithittoon jo ennen sotia. On se kello ollut joskus minullakin. Aika uskomatonta.

Veli katsoo rannettaan, huolellisesti.

– Viisituhattakuusisataaseitsemänkymmentäkaksi ja neljä sekuntia. Se rakastaa tarkkoja lukuja.

– Jaaha.

– Ne kaivaa tuolla aarteita, se sanoo. – Rannassa. Kultaa ja tommosta. Sinne ei saa lapset mennä.

– Niin niin, minä sanon.

– Siinä on ollut joku kauhee sotapaikka. Sinne on hiivitty ja sitte siellä