Keskipäivän karhea veisu

By Martti Issakainen

Maatalon työt toistuvat päivittäin samanlaisina, mutta se ei miestä haittaa. Välillä voi kirjoittaa tai soittaa selloa, työpäivät vaimon kanssa ovat aina antoisia. Luonnon tarkkailu on osa molempien elämää. Pariskunta ei kuitenkaan ole ihan nuori – yhtenä päivänä mies tarvitsee ensimmäiset lukulasinsa. Onko syynä ikä vai mikä, mutta miehen mieleen alkaa nousta myös tummia ajatuksia. Mitä järkeä heidän toisteisessa arjessaan on? Ovatko he kuin kaksi harmaata hiirtä ainaisessa työnteossa?Keskipäivän karhea veisu on romaani identiteetistä ja vanhenemisesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 21, 2022
• ISBN: 9788728128329

Book preview

Keskipäivän karhea veisu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1992, 2021 Martti Issakainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728128329

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Toukokuun hämmästyttävä valo

Tekeekö kevät unen jollain tapaa toisenlaiseksi, kevyeksi? Herään kesken yön, raotan silmiä; kello on puoli kaksi, aamupuoli. Kuulen miten hiljainen on talo, näen vappuyön hämärän. Tuo hämärä on melkein kuin jotain ainetta, käsittämätöntä, toden ja epätoden välimailla olevaa. Se on niin kuin jotain henkeä joka rauhoittavana täyttää näitten seinien ja ruutuikkunoitten muodostaman tilan. Tässä hiljaisuudessa mielessäni käy äkkiä kuin kevyenä ailahduksena tuntu siitä, että joku valvoo vaikka kaikki nukkuvat, mikään ei ole tyhjyyttä vaan joku on läsnä kaikkialla.

Käännän kylkeä hyvin varovasti. Hän nukkuu vierelläni, kyljellään, selkä minuun päin, hiljaa hengittäen. Pitkät hiukset kiertyvät tummina vaalealle tyynylle. Valkoisen yöpaidan verhoama linja laskee olkapäältä vyötärölle, kohoaa lantiolle edetäkseen siitä taas loivana pitkin reittä. Minun tekisi mieleni kohottaa kättä, koskettaa tuota ihmeellistä muotoa, tuntea se kevyenä päästä päähän.

Kun seuraavan kerran avaan silmäni, on melkein täysi valo, kellon viisarit näyttävät kuutta. Ajattelen, että toisten nukkuessa voisin hiljaa nousta, puuhailla yksikseni jotain tässä säteilevässä rauhassa, lukea tai kirjoittaa, työntää veneen häikäisevänä päilyvään veteen ja soutaa verkoille, seurata henkeä pidättäen aamun vaihtumista päiväksi.

Mutta hänen silmänsä katsoo nauravana tyynyltä:

– Minne nyt?

Suukotellaan. Suukotellaan uudelleen, ahnaammin. Hän on sylissäni, kädet pujotettuina ympärilleni, puristan häntä itseäni vasten kuin tahtoisin juoda häntä, kuin jokaisesta ruumiimme kohdasta virtaisi jotain hänestä minuun ja minusta häneen. Kuljetan käsiäni häntä pitkin, tunnen hänet sormillani, kämmenilläni, käsivarsillani, sylilläni, kasvoillani, huulillani. Näin hiljaa, raukeasti, monet pitkät kevyesti kulkevat minuutit, maistelevat suukot, hiljaisuus täynnä sanatonta puhetta ja ajatusta.

Hänen paitansa helma nousee koko ajan, käteni menee sen alle, nauran.

– Naarasihminen, sanon. – Omenenkantaja. Ja vielä sanon: – Muukalaislegioonalaisen makein unennäkö. Korpisoturin viimeinen toivo.

– Mitä merkillisiä sanoja sinä keksitkään, hän nauraa.

– Käydäänkö alhaalla ja tullaan sitten takaisin? ehdotan.

Hän katsoo, naurahtaa ilostelevasti, se on päätetty.

Portaissa hänen lantionsa käy minuun, koskettaa reittäni, hiljaisissa askelissa kuiskii nauru. Kurkitaan lämpömittaria, seitsemän astetta. Rannanpuoleisesta ikkunasta nähdään miten kuovi seisoo laiturin päässä, lähtee sitten pitkien siipien keinunnassa pitkin rantaviivaa, tyynen veden päällä. Kun kuljen yli lattian, tunnen että hiljaisessa talossa ei voi paljailla jaloillakaan kulkea niin ääneti etteikö joku lankku narahtaisi.

Palaamme takaisin ylös, riisumme kaikki. Vuoteessa tuntuu vielä yön hyväilevä lämpö. Mikä unen syvä kaivo onkaan mennä häneen siinä, kiireettä, tunnustellen, yhä syvemmä ja lähemmä. Avioliitto on vaikea asia, ajattelen. Silti siinä on jotain mikä maksaa vaivan. Elämä, se on poimittava näin, kärsivällisesti, kiireettä. Ja mitä muuta ihminen voi antaa toiselle kuin oman itsensä.

Vasta sitten puetaan vaatteet ja lähdetään.

Ulkona tulee vastaan aamun avara viileys. Pysähdyn keskelle pihaa, katson ja kuuntelen. Metsän yli tulee heinäsorsapari, sekasortoisesti lentäen ja ränkättäen kiihkeästi tullessaan. Vaivoin hallitussa syöksykierteessä päätyy naaras ladon pärekatolle ja uros maahan nurkan taakse. Vappuaamu niilläkin, nauran. Rastaitten kiihkeä huuto pursuaa metsästä. Navetasta kuuluu nälkäisen vasikan odottava ammahdus. Menen sinne, alan lakaista ruokintapöytää.

Hän tulee, alkaa kauhoa jauhoja ämpäreihin ja kantaa niitä eläinten eteen. Mätän sontaa kouruista lantalaan. Hän kantaa ladosta heiniä ruokintapöydille. Levitän kuivikkeita parsiin. Hän juottaa vasikat. Vien talliin hevosen karsinaan lisää pehkua, juotan hevosen, annan sille heiniä eteen.

Meidän ei välttämättä tarvitse puhua mitään, kumpikin tietää tehtävänsä. Silti hänen äänensä kuuluu tuon tuosta. Hän hyräilee jotain ohi mennessään. Hän pysähtyy kissan luo, silittää sitä, puhuu sille, kissa kiipeää hänen syliinsä painautuen tiukasti rintaa vasten, hän nauraa, lepertää sille. Sitten hän rapsuttaa vasikkaa kaulasta, puhuu sille, nauraa sen nuolemaan kurkottavaa kieltä. Kohta hän saa uudelleen antaa huomiota kissalle, joka on kerjäten tullut hänen jalkansa viereen.

Päivällä viilaan moottorisahan, täytän tankit ja painun rankakasalle. Sahaan pätkiksi, pilkon, mätän liiteriin ja ladon pinoon. Käy hyväilevä tuuli, puolipäivän jälkeen on niin lämmin että tulee kuuma paitasillaankin. Sahaan. Kun sitten välillä pysäytän koneen, kuulen miten lokkien ja tiirojen kirkuna sekä muitten lintujen kiihkeä huuto täyttävät ilman. Suurten valkoisten lintujen parvi havisee pellolle kuin lunta pyörteilevä kuuropilvi.

Sinivuokot ja krookus kukkivat pihalla.

Illalla nappaan telkkarin kiinni, kun ministerit alkavat pitää vappupuheitaan. Täällä etäällä tunnen kummallisesti olevani heidän tietymättömissään, enkä muuta haluakaan.

Olenko minä vapaa, onnellinen?

Luen lehdestä neuvostokirjailijoiden vankeuskokemuksista. Kerrotaan, että huolimatta äärimmäisistä kärsimyksistä he kokivat myös täydellistä onnea, jonka kaltaisesta muurien ulkopuoliset eivät osaa uneksiakaan. Vankeuden keskellä syvältä ihmissielusta löytyy voima, joka on väkevämpi kuin kaikki orjuuttamisen ja kuoleman voimat. Mikään ei tapahdu sattumalta. Ihmisen vapaus on siinä, noudattaako hän vai ei tätä salaperäistä sisäisen äänen kutsua. Ja tarkemmin: tämän sisäisen äänen seuraaminen on uskoa.

Ero vankilaélämän ja muurien ulkopuolisen välillä on ainoastaan pinnallinen ja tilapäinen. – Meidän koko maailmamme on kuolemaantuomittujen vankikoppero, sanoo Solzenitsyn ja jatkaa, että koppero on tupaten täysi, mutta eikö vapaa tahto ole vielä täydempi?

Tulee vielä lämpöisempi päivä. Ajan hevosella sontaa pellolle. Hevosen irtonainen talvikarva pöllyää ilmassa ja leijuu tuulen mukana. Pelto on vielä märkää, se upottaa hevosen kavioitten ja kärryn pyörien alla.

Sydänpäivällä menen mehiläispesille. Niitten talvihorros on päättynyt, nyt käy kiihkeä lento jokaisen pesän vaiheilla. Yhtenä virtana ponnahtaa määrätietoisia työmehiläisiä ilmaan lentolaudalta häipyäkseen seuraavassa hetkessä näkymättömiin. Ja samaa vauhtia niitä palaa raskaasti lastattuina takaisin, takareisien siitepölyvasut pullallaan pajunkissoista ja leskenlehdistä kerättyä hohtavankeltaista siitepölyä.

Seuraan niiden lentoa. Luonnon ihme on hämmästyttävä. Mehiläiset torkkuivat kylmän talven pesässään palloksi keräytyneinä. Jo se, elossapysyminen tuossa ohutseinäisessä laatikossa keskellä kinoksia, pakkasta ja talven viimoja, tuntuu käsittämättömälle. Aikaisin kevättalvella muni emo ensimmäiset uuden kevään munat kennoon mehiläispallon keskelle. Ja nyt, kun lämpimät tulivat, ovat kaikki vironneet eloon ponnahtaen toimeensa täynnä ehtymätöntä voimaa.

Kaikki muut paitsi yksi pesä, joka nyt on epäilyttävän hiljainen. Mikä sillä on? Puhdistuslennolle huhtikuun nuoskahankien aikaan siitä lähti vielä mehiläisiä. Mutta nyt se on aivan hiljainen, yhtäkään mehiläistä ei tule lentolaudalle. Nostan katon ja avaan pesän. Pahat aavistukseni ovat toteutuneet: löydän pesästä vain pari kourallista kuolleita mehiläisiä kennojen väliin takertuneina tai pohjalle karisseina. Osa niistä on työntynyt kennoihin nuolemaan viimeisiä talvisokerin tähteitä löytämättä enää kuitenkaan mitään. Kennot ovat aivan tyhjiä ja keveitä, talviruoka loppui juuri kevään kynnyksellä, päättelen. Tai mikä kaiken kaikkiaan oli tapauksen kulku, aprikoin. Annoinko syksyllä niille liian vähän talvisokeria? Mutta yhtä paljonhan minä annoin kun muillekin pesille. Ryöstivätkö toisten pesien mehiläiset tämän pesän varastot loppusyksyn päivinä? Se on mahdollista. Tai sitten jokin sairaus talvella, jolloin pesän elämä joutui pois raiteiltaan? Kennoilla ja seinämissä näkyy joitakin ulostustahroja, jotka vihjaavat tällaiseen mahdollisuuteen.

Mutta joka tapauksessa lopputulos on murheellinen ja peruuttamaton. Pesä on vietävä pois ja puhdistettava. Tämä harmittaa, tuo mieleen itsesyytöksiä; enkö ollut tarpeeksi huolellinen, laiminlöinkö jotain? Mehiläispesän kuolemakin on kuolema.

Onneksi muut pesät tarjoavat iloista nähtävää. Kun raotan kantta, näen virkeät työssä ahertavat mehiläiset. Kennojen päälle tulee heti tarmokkaan näköisiä puolustajia, jotka kulkevat takaruumiit epäluuloisesti koholla valmiina puolustautumaan. Niiden siivistä nousee varoittava surina. Niinpä varon häiritseviä liikkeitä, aivan hiljaa kohotan pari kakkua nähdäkseni miten pesässä voidaan. Ulkoreunoilla on vielä sokeria ja hunajaa niin kuin pitääkin. Sitten on värikkäitä täpliä siitepölyä, sillä ruokitaan kasvavia toukkia. Näitä näen keskellä sikiöpallossa, jossa erottuu lisäksi vastamunittuja munia, peitettyjä sikiöitä sekä kennoistaan ulos kömpiviä vastasyntyneitä mehiläisiä. Katselen ilo mielessä tuon järjestäytyneen pikku maailman hyvinvointia.

Suljen pesän takaisin rauhaansa. Voin olla huoleti jonkin aikaa. Jos säät pysyvät vähänkään suotuisina, täällä ei ole hätää.

Kahdet tuoreet hirven kavionjäljet vievät ruisoraan poikki metsänreunasta toiseen. Kankaalta tien varresta löydän yhden poropuolukan ja syön.

Näinä päivinä hänellä on aina kiikari tuvassa käden ulottuvilla. Luonto tuo joka päivä jotain uutta nähtävää. Huomaan jäniksen saaren ranta-aukiolla salmen takana. Se on valkoinen, loikkii laiskasti muutaman askelen ja pysähtyy taas. Hän katsoo kiikarillaan.

– Siellähän on toinenkin, hän sanoo.

Silloin minäkin näen sen. Se on ruskea, huonommin erottuva kuin valkoinen toverinsa. Ne viipyvät vähän aikaa, häviävät sitten metsään.

Mutta telkkäpari kiertelee saunarannassa pesäpöntön vaiheilla. Ainakin kerran näen miten naaras yrittää lentää sisään. En huomaa selvään, onnistuuko sisäänmeno ja kelpaako pesä.

Pihalta katsoen ei erotu enää lunta missään. On sadellut vettä ja tuulee koleasti.

Iltahämärissä näemme että jänikset ovat palanneet samaan paikkaan. Syönevätkö rantatörmälle kihonnutta ruohoa vai muuten vain leikkivät tasaisella tanterella? Katselemme niitä ikkunan läpi.

– Kiva kun tulitte siihen, puhuu hän niille. – Miten mukavaa, etteivät metsästäjät teitä syksyllä löytäneet.

Siellä tosiaan kävi metsästäjiä syksyllä, koirat juoksivat haukkuen pitkin rantoja. Ja tarkoittaa hän vähän minuakin, minullakin oli hankittuna jänispaukkuja haulikkooni. Mutta eipä vain tullut lähdettyä pupumetsälle, mistä hän on jänisten puolesta vilpittömän iloinen.

Viileä jatkuu. Se ei kuitenkaan tunnu haittaavan teeriä, joiden kiihkoisa pulputus soi saaren metsistä. Tämä heleä ääni saa minut aamuisin pysähtymään pihamaalle. Siinä on jotain sellaista, jota ei välttämättä yhdistä johonkin lintuun tai eläimeen kuuluvaksi. Tuossa kuulaassa puhtaudessa tuntuu soivan koko tämä kevään valo ja avaruus ja elävän luonnon jalo, täydellinen harmonia. Näin kaukaa kuultuna sen alkulähde tuntuu jotenkin mystiselle. Joskus mieleeni on tullut ajatus lähteä vaeltamaan tuon äänen suuntaan, näkemään kohtaanko teeret todella jostain saaren suolta, vai pakenisiko tuo ääni minua, tulisiko se aina kauempaa, jostain etäisen sydänmetsän tuulista.

Sataa hetken suuria valkeita lumihiutaleita, jotka sulavat heti maahan tullessaan. Pikkutikka on löytänyt mieleisensä rummutuspaikan puhelinpylvään pään suojapelliltä, ärhäkällä kiihkolla se iskee nokastaan sarjoja siihen, rämäkät lemmenviestit kiirivät toivorikkaina maisemaan. Välillä se äkisti pysähtyy ja kuuntelee pää kallellaan kuin odottaisi vastausta. Taustalla soivat koko ajan teeret ja pikkulintujen kuoro. Virralla ui jälleen uusia vesilintuja; silkkiuikkuja, päättelen. Kun on pitkän rupeaman kaatanut rukiinjyviä viskuukoneen kahaan, vääntänyt kampea, täyttänyt säkkejä ja sitonut narulla suita – kun on lopun päivää hakannut halkoja, hoitanut sitten eläimet ja viimein ehtooksi päässyt löysäämään, tuntuu että on rauhansa ansainnut. Ja varsinkaan jos ei tarvitse enää illaksi mihinkään lähteä, tuntuu kuin olisi voittanut jotain.

Panen soimaan vanhaa venäläistä kuorolaulua, istun hiljaa ja kuuntelen. Tuo laulu on kuin valtaisan maan yli tulevaa tuulenhyminää, joka välillä kohoaa kiihkoisaksi myrskyksi.

Missä on se maaperä, josta musiikki imee voimansa ja kasvattaa hahmonsa? Kun ajattelen Venäjää, sen tasankoja, peltoja, jokiuomia, koivumetsiköitä, kyliä ja kaupunkeja vanhoine harmaine taloineen sekä vielä vanhempine kauniine kirkkoineen, saatan hyvin ymmärtää että siellä syntyneet laulut ovat tällaisia. Että kirkkolaulukin on kuin kerroksia jostain hyvin syvältä ja kaukaa, että se hiljaa hymisten rukoilee ja lohduttaa, mutta sitten saattaa yltyä myös hurjaan kiihkoisaan huutoon.

Entä Bachilla? Hänellä on huipussaan porvarillinen työteliäisyys ja kirkas looginen ajattelu. Sielun tunteet löytävät ilmaisunsa niiden hallinnassa.

Me suomalaiset olemme jossain tässä välissä. Meidän lauluissamme tuntuu kivisten kaskimaiden, pettumetsien ja kitkerien lehmisavujen haikeus. Meihin tuntuu kiinnittyneen monenlaisten ristiriitojen patoutunutta latausta. Onko se vain jotain pohjoisten havumetsien köyhää pimeyttä? Me emme taida oikein löytää tuota Bachin selkeyttä emmekä slaavien mystistä tunteenpaloa.

Mistä sitten tuo uusi makea rihkama tulee? Joskus aamuisin kuulen hartaita säveliä, ja Eija Merilä kujertaa kuin hehkeää lempeä viestittävä naaras: ... En jättää sua voo-o-o-oi... Rangaiskoon mua Herra, jos mä sallin jonkin meidät erottaa... Ratkean nauruun pelkästä ällistyksestä. Mutta tuossakin ollaan olevinaan hirveän tosissaan. Kenties joillekin Jeesus on tuollainen hengellinen lemmenkumppani, ja laulut tulevat sen mukaisia.

Kun levy loppuu, otan sellon ja koetan kankein sormin tavoitella Ave maris stellaa. Sellon soittaminen on kuin hyvin intiimiä