Faust 2

By Johann Wolfgang von Goethe and Valter Juva

Tohtori Faust on myynyt sielunsa paholaiselle ja matkustaa nyt elämännälkäisenä maailman ja aikojen halki. Matkoillaan hän kohtaa muun muassa antiikin Helenan ja ryhtyy keisariksi. Mutta mikä on hinta paholaisen kanssa solmitusta sopimuksesta?Tämä on Johann Wolfgang Goethen Faust-murhenäytelmän toinen osa. Goethen runoelma perustuu tuntemattoman saksalaisen kirjailijan teokseen vuodelta 1587, ja sitä pidetään yhtenä saksalaisen kirjallisuuden merkittävimpänä teoksena. Faustissa yhdistyvät muun muassa romantiikka ja klassismi, ja siitä on tehty lukuisia oopperoita, näytelmiä ja elokuvia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2021
• ISBN: 9788726797220

Book preview

Ensimmäinen näytös

viehättävä seutu.

Faust makaa kukkaisella nurmella, uupuneena, rauhattomana, unta kaivaten.

Hämärä.

Henkien piiri, väikkyvässä liikkeessä, viehättäviä pikku olentoja.

ariel,

tuulikannelten säestämää laulua.

Kukkasateena kun väikkyy

kaiken yllä kevätsää,

maa kun lapsillensa läikkyy

siunausta vihreää,

pienten keijuin henkivalta

aina apuun kiiruhtaa,

koidon auttaa vaivan alta,

pyhät, pahat säälin saa.

Tuon otsan vaiheill’, ilman lapset, leijuin

nyt toimeen käykää, työhön kelpo keijuin.

Te sydän viihtäkää, sen tuimat sodat,

pois kääntäin syytösnuolten polteodat,

sen kauhumuistot, puhtaaks sisin saakaa.

Yö neljään vartioonsa hetket vaakaa,

ne joutuin, lempeästi täyttäkää.

Alusen vilppaan ensiks saakoon pää,

hän sitten kylvyss’ uikoon Lethen laineen,

niin uni uuteen päivään virkistää,

vie jäsenistä kouristavan paineen.

Se keijuin kaunein on kutsumus,

niin saa hänet taas pyhä valkeus.

kuoro

yksitellen, kaksin ja monin äänin, vuorotellen ja yhtyen.

Konsa lauhain tuulten juoksut

nukkuu viitaan vihantaan,

hämy tuo jo vienot tuoksut,

utuvaipat ylle maan;

hellin kuiskein heijaelkaa

lapsuusrauhaa sydämeen,

päivän ukset ummistelkaa

eestä silmän uupuneen.

Maill’ on yö jo, tähtivilke

pyhä, ylhä viriää;

suurten hohde, pienten pilke

luota, kaukaa kimmeltää;

kiiluu järven kalvoon käyden,

kirkkaast’ yöstä kipunoi;

levon onnen syvän, täyden

heljä kuu sen kukkuroi.

Sammuivat jo hetket, untuu

uska, onni uinailuus.

Toivut taas, jo oire tuntuu.

Usko: aamu auttaa uus.

Kukkii laakso, kummun kaarre

vehmain lepovarjostoin;

huojuu kypsän viljan aarre

hopeaisin aallokoin.

Mink’ ei toivon rantaan tulla

loiste tuo sun oppaas ois!

Kevyt vain on kahle sulla,

kuort’ on uni, riisu pois!

Riennä rientos rohkein toimin, —

lauma häälyy, haparoi.

Tarmoin taidon aateloimin

jalo kaiken jaksaa, voi.

Suunnaton pauhina ilmoittaa auringon lähestyvän.

ariel.

Kuulkaa! Horain myrsky loitto!

Henkikorviin soi kuin soitto

syntyessään päivänkoitto.

Vuorten portit aukee jyskyin,

Foibon vaunut rientää ryskyin;

minkä pauhun valo toi!

Pasuunat ja torvet räikkyy,

silmä huikee, korva säikkyy,

suunnatont’ ei kuulla voi.

Pian syvään suojapaikkaan,

kupukätköön kukan raikkaan,

vuoreen, viitaan, lehväin taa!

Se, jos kohtaa, kuuroks saa.

faust.

Lyö elon suonet vilkkaan virkeästi

koin siinnett’ armain innoin tervehtäen.

Sa, maa, yön täänkin kestit kepeästi,

uutt’ elpymystä uhkuvan sun näen;

mua riemull’ ympäroit jo, murheellista,

tuot lujaan päätökseen sa voiman, väen:

tavoittaa yhä korkeint’ olemista. —

Kajastus kaukoilmoill’ on jo tuntuin,

soi metsä äänist’ elon tuhansista;

on laaksot, notkot peitoss’ usvahuntuin,

vaan taivaan valkeus jo alhoon ehtii,

ja utukuilustaan, siell’ äsken untuin,

puunlatvat raikkaat esiin puikkelehtii;

on kirjokimalteinen maankin pinta,

kukalla helmi herkkä pisarehtii;

kuin Eeden loistaa luonnon vehmas rinta.

Ylemmäs katse! — Vuori-jättiläiset

julistaa hetkeä jo juhlaisinta,

ikuisen valon saajat ensimmäiset, —

me näämme vasta myöhemmin sen tulon.

Tuoll’ alppiniityt, ahteet viherjäiset

saa huomenhohteess’ uuden, kirkkaan sulon,

ja penger penkereltä varjot haipuu. —

Se ilmestyy! — Kuin suunnattoman kulon

sokaisemana katse väistyy, vaipuu.

Siis niin on: toiveist’ ylimpään kun johti

jo kilvoitus, kaikk’uskaltava kaipuu,

kun auki portit täyttymyst’ on kohti,

sielt’ ikilähteet liekkitulvan valaa,

ja tyrmistyy, ken lähestyä tohti;

tult’ elon soihtuun virittää hän halaa,

ja tulimeress’ ui — ah, mitä tulta!

Vihanko? Lemmenkö? Sen lieskat palaa,

ne tuntuu tuskan, riemun vihlaisulta,

ja katse painuu, suojaks armiaaksi

jää varhaishämyn varjo, maa ja multa.

Niinp’ aurinko siis jääköön selän taaksi!

Tuo vuorikoski, kuiluissaan mi kiehuu,

mua viehtää, saa jo rinnan riemukkaaksi.

Se syöksy syöksylt’ alas rientää, riehuu

tuhansin ryöpyin, suihkuin, vaahto häilyin

kuin valkovaippa korkealla liehuu.

Mut tyrskyn yllä, yhä särkyin, säilyin,

viluista vihmaa uhoo usvasaari:

uduksi haihtuin, heljänä taas päilyin

kuink’ ilmass’ ihana on kirjokaari!

On ihmisriennon kuvastus sen helo.

Tuon tarkoin tajuat, vain ota vaari:

noin kirjoheijastust’ on meillä elo.

keisarillinen palatsi.

valtaistuinsali.

Valtioneuvosto keisaria odottamassa. Torventoitotuksia. Hoviväkeä, kaikenlaatuista, komeissa pukineissa, astuu saliin. Keisari tulee ja asettuu valtaistuimelle; hänen oikealle puolelleen tähtienselittäjä.

keisari.

Kaikk’ uskolliset, rakkaat, teille,

läheltä, kaukaa kertyneille,

nyt terve! — Vierelläni tää

on viisas, minne narri jää?

junkkeri.

Sun vaipui laahuksesi taaksi

se ihraköntti, vietiin pois.

Niin päihtynytkö ollut ois,

vai kupertuiko kuoliaaksi?

toinen junkkeri.

Siin’ ottamaan uus narri sijan

ehätti verrattoman pian;

korean hassu kuosiltaan,

kaikk’ että katsoi kummissaan;

ovelta vahdit tunkeilijan

pois terill’ esti pertuskain —

tuoss’ on se huima houkko vain!

mefistofeles

polvistuen valtaistuimen eteen.

Kirottu, toivottu mik’ ain’ on?

Mi häädetyin ja pyydetyin?

Mi suojan saa ja kohtaa vainon?

Mi soimatuin on, syytetyin?

Ket’ et saa kutsua sa luoksi?

Ken tervetullut kaikist’ ois?

Mik’ istuimesi turviin juoksi?

Mit’ oma pakko ajaa pois?

keisari.

Saat sanojasi säästää vähän!

Ei ongelmat nyt sovi tähän,

ne hoidella saa herrat nuo. —

Sa arvaa! Hauska kuulla tuo.

Pois, pelkään, vanha narri meiltä meni;

niinp’ ota virka, astu vierelleni.

Mefistofeles nousee askelmat ja asettuu vasemmalle puolelle

hoviväen nurina.

Uus narri — Uusi kiusa — Ken? —

Mist’ ilmestyi? — Ken päästi sen? —

Jo vanha vaipui — Vast’ ei juo —

Ol’ aami hän — Nyt tikku tuo —

keisari.

Ja, rakkaat, uskolliset, likin

kuin kaukaisinkin, mistä mikin,

siis tervetulleet! Tähdet takaa,

meill’ ett’ on menestys ja onni vakaa.

Vaan mik’ on syy nää somat päivät,

kun piti häätää huolten häivät,

kujeilla, käydä naamioissa,

kun vartomaan vain ilot jäivät,

kuluttaa ikävissä istunnoissa?

Vaan kosk’ ei mielestänne auta muu,

niin tehtäköön, niin tapahtuu.

kansleri.

Luo korkein hyve pyhään loistohon

sun pääs, oi keisari; sen voimaanpanon

täys valta sull’ on vain, sult’ anon:

tuo oikeus! — Kaikille mi kallist’ on,

mit’ ikävöi he, vaatii, nääntyin janoo,

sun työs on antaa, mitä kansa anoo.

Mutt’ ah, ei auta mieltä oivallus,

sydäntä hyvyys, kättä alttius,

kun valtiota kuume kuohuttaa

ja turma turmaa hautoo suurempaa!

Tään paikan korkeudesta valtakunta

on varmaan katsella kuin kammo-unta,

miss’ epäluoma lyöttyy epäluomaan,

jää kaikk’, ei lain, vaan laittomuuden huomaan,

maailma uppoo eksytyksen uomaan.

Tuo karjat ryöstää, naisen tää,

vie kalkit, ristit alttarilta,

ikänsä kerskuu, — kilpasilta

ei niiltä naarmaa nahkaan hälle jää.

Nyt valittajatulvan eessä

on tuomar’ ylväs tuolillaan,

ja niinkuin kuohut kosken veessä

kapina kasvaa kautta maan.

Saa korskeilla se konnantyöstä,

ken turvaa rikostoveriin;

on syytön helppo syyhyn syöstä,

toist’ onko turvatonta niin?

Hajota maailma noin halaa;

mi sopivaist’ on, sorretaan.

Mi siis sit’ antais mielialaa,

jok’ yksin ohjaa oikeaan?

Jo suostuu oivinkin, kun mailla

imarrus, lahjus mahtaa vain;

ja tuomari lain miekkaa vailla

jää vihdoin riviin rikkojain.

On kuva musta, vaan jos voisin,

viel’ ylle paksun varjon loisin.

Tauko.

Jo toimiin käskeväksi käy tää:

syö toinen toist’, on kaikkein hätä,

se itse majesteetilt’ arvon jäytää.

sotapäällikkö.

Mi vimma riivaa aikaa tätä!

Lyö kukin, toiset vastaan lyö,

ja komentaa on turha työ.

On porvarilla muurit oivat,

ritarit vuorilinnojaan

meit’ uhitellen vartioivat,

ja vahvat liitot vannotaan.

Ja palkkasoturi jo tiukkaan

patistaa palkkojansa pois;

jos saanut ois ne viime hiukkaan,

hän aikoja jo tiessään ois.

Käy, kiellä kaikkein himo! Kuka

viholaispesään pisti pään?

He, valtakunnan turva muka,

sen ryösti, raasti tykkänään.

Saa mellastaa se meno laiton,

jo puolen maailmaa se nieli.

Viel’ ulkopuolla kuninkait’ on, —

»Mua ei se koske», miettii kunkin mieli.

rahanvartia.

Kehua liioin liittokunta

ei kestä. Menneen talven lunta

luvatut apumaksut on.

Myös, herra, laajat maas ken nää

omistaa, hoitaa hallinnon?

Jos kunne käy, siell’ uusi maan on pää;

hän mielii riippumattomuutta,

ja katsoa vain päältä saa;

niin monta soimme oikeutta uutta,

ett’ ei jää meille yhtä ainoaa.

Ja puolueist’ on aikaan tähän

takeita vähemmän kuin vähän;

yht’ on, jos kiittää ne tai soimaa,

vihall’ ei, suosioll’ ei voimaa.

Nyt guelfit, ghibelliinit lepää

salassa kooten voimiaan.

Nyt parhain naapur’ avun epää,

työ täys on kaikill’ omistaan.

On kultaportit lyöty säppiin,

vain kootaan puurtain omaan näppiin,

ja meille kassat tyhjät jää.

hovimarsalkka.

Myös minut pinteestä ken päästää?

On aina meillä mieli säästää,

ja ain’ on tarvis enempää,

uus päivä uutta huolta tuo.

Ei puute keittiöön kyll’ irvi;

jänis ja kauris, karju, hirvi,

kalkkunat, kanat, hanhet, ankat —

on taatut luontaistulot nuo,

ne varat mitenkuten vankat;

vaan viinit loppuun hovi juo.

Miss’ oli kellarimme verrat!

Parasten tarhain parhaat vuosikerrat

ne viime tippaan jalot herrat

jo särpii loputtomin juhlinnoin.

Myös raatikellarin jo vuotaa juomat,

käy tuopein, sarkoin kimppuun kuomat,

kaikk’ alle pöydän valuu noin.

Saan maksaa minä joka lantin;

ja luotot juutalaisen suomat

ne vaatii vastikkeen ja pantin.

Saa nojass’ elää ennakkoin;

jää laihoiks siat silavalta,

on pantattuina patjat alta,

jo syöty leipä heill’ on pöydässään.

keisari

hetkisen mietittyään Mefistofeleelle.

Myös narri tiennee kiusan tuon ja tään?

mefistofeles.

En toki. Katson loistett’ ylhää tuota sun ja

sun jalojes! — Ken siin’ ei luota,

miss’ ehdotonna majesteetti säätää

ja altis voima kaiken nurjan häätää,

saa hyvän tahdon vahvaks ymmärrys

ja viihtyy kaikki toimi, vireys?

Mi turma vois sen luoman onnen poistaa,

mi pimeys, kun moiset tähdet loistaa?

nurina.

Täys veijari — Mi viekas suu —

Noin luirii luo — Mink’ onnistuu —

Jo oivallan — mi juoni onkin —

Mi siis? — Tuo suunnitelman jonkin —

mefistofeles.

Jotakin missä puutu ei maan päällä?

Se siltä, tältä tää, nyt raha täällä.

Sit’ aivan permannolt’ ei kyllä poimi,

vaan syvimmätkin noutaa viisas toimi.

Hae vuorten suonet, tutki muurit, mullat, —

siell’ uinuu lyödyt, lyömättömät kullat.

Ken saa ne valoon, kysytte kenties:

saa luonnon, hengen voimin kykymies.

kansleri.

Vai luonnon, hengen? — Puhe tuo on ansa,

jost’ ateistit perii rovion.

Moist’ ei saa kuulla kristikansa.

On luonto synti, perkeleestä perin

se henki, niist’ on siinnyt sekaverin

epäily, luoma luonnoton.

Niin meill’ ei! — Luonut luokkaa kaksi

maa vanha keisarin vain on

jaloksi vallan vartiaksi:

ne, ritarit ja sääty pyhä,

ne joka myrskyn kestää yhä,

ja palkaks ottaa kirkon, valtion.

Kateus halpa, houreet hurjat

saa harhahenget kapinaan,

kerettiläiset, noidat nurjat,

tuhoojat kaupungin ja maan.

Niill’ ilvein soluttaisit julkein

nää ylhät piirit tänne kulkein,

sydämet turmaverkkoos sulkein, —

ain’ yhtyy narri narrimpaan.

mefistofeles.

Tuost’ oppineen ma herran tunnen kyllä!

Etäällä teist’ on, mit ei sormet yllä;

mit’ ette oivalla te, teist’ on kasku;

jos ette laske te, on väärä lasku;

ei paina, mit’ ei teidän vaakaan panna;

ei päde, mik’ ei teidän leimaa kanna.

keisari.

Pois tuolla muka puutteen meiltä taiot!

Mit’ oikein paastosaarnallas sa aiot?

Ikuinen kuin ja jos mua tympäisee;

ei ole rahaa, hanki, temppus tee.

mefistofeles.

Halunne täyden, enemmänkin hankin.

Työ helppo, silti verta vaikeankin.

Jo valmiin’ on, vaan saada käsiin raha —

ken keksii, miten, sep’ on pulma paha.

Vaan muistakaa: kun ihmistulvat ammoin

maat, kansat hurmein hukutti ja kammoin,

kuin moni kalleimpansa piiloon peitti,

jos peloittikin, ja ne sinne heitti,

ajoista ylvään Rooman tapaan samaan

ain’ eiliseen ja tähän päivään hamaan.

Sen kaiken kätkee syvä, mykkä multa;

maan sisus keisarin on, hänen kulta.

rahanvartia.

Ei narrin puheeks yhtään hullumpaa,

lain vanhan mukaan keisari sen saa.

kansleri.

Nuo kullat paulana on saatanalla,

se menoll’ ei käy hurskaall’, oikealla.

hovimarsalkka.

Jos kaivatut vain hankkii tarpeet hovin,

ei pikku vääryys huolettais mua kovin.

sotapäällikkö.

On narri viisas, kunkin mielen ties;

kun saa, ei kysy, mistä, sotamies.

mefistofeles.

Ja mun jos pettävän teill’ ehk’ on pelko,

tuoss’ astroloogi! Saakaa hältä selko!

Hän tuntee taivaan piirit, hetket, huoneet;

siis lausu, mink’ on enteen tähdet suoneet.

nurina.

Fantasti, narri — toveristuu —

Kaks veitikkaa — kuss’ ylin istuu —

Saa virren vanhan — kulun kuulla —

Nyt hupsu veivaa — viisaan suulla —

tähtienselittäjä

puhuu Mefistofeleen vihjoessa.

On itse aurinkokin kultaa pelkkää;

Merkurius, airut, palkan saa, mi helkkää;

on rouva Venus kiehtojanne parhain,

luo lempikatseen kaikkiin myöhään, varhain;

täynn’ oikkuluuloja on Luna kaino;

jos kohdall’ ei lie Mars, hält’ uhkaa vaino.

On sorjin hohto Jupiterin tähden,

Saturnus suur’ on pieni kaukaa nähden;

suurt’ ei sen metalli saa kunniaa,

se halpaa on, vaan paljon painavaa.

Jos sovuss’ yhtyy Sol ja Lunan helo,

hopea kultaan, hupaisaa on elo;

on muuhun kaikkeen silloin auki ovet,

saat linnat, puistot, nuoret posket, povet.

Mies suuritieto hankkii kaiken tään,

hän mahtaa, mitä meist’ ei yksikään.

keisari.

Sain kahdesti sen sanan kuulla,

en todeks sittenkään voi luulla.

nurina.

No onpas tää — suun pieksäntää —

Täytt’ allakkaa — Alkemiaa —

Se uutta ei — Ain’ ojaan vei —

Mit’ ehkä voi — sen veijaroi —

mefistofeles.

Ei usko löytöä ne suurta,

siin’ aivan ymmäll’ on ne vain,

ken hätään mandragoranjuurta,

ken mustaa koiraa hopottain.

Mit’ on se: toisen suuss’ on sutka,

ja noidaks syyttää toisen suu,

kun jalkapohjaa polttaa sama kutka,

kun varma suunta sumentuu!

Salaista tuntee kukin teistä

ikuisen luonnon toimintaa,

sen syvimmistä syvänteistä

elävä oire uhoaa.

Kun joka jäseness’ on vaiva,

kun paha, outo olo on,

koht’ iske toimeen, kuoki, kaiva,

niin aarteen löydät, aarnion!

mutina.

Kuin lyijypainon jalat sai —

Niin olkaan ottaa —