Huomensynty

By Ain'Elisabet Pennanen

"Vain taivaan tähdet tietää, miten ihminen itkeä voi, niin myrskyisästi ei tuulisyyssateessakaan soi."Huomensynty on runokokoelma, jossa suomalainen ja japanilainen runous kohtaavat. Ain'Elisabet Pennanen on kirjoittanut runonsa japanilaisten haiku- ja tankarunojen malliin.Kauneudesta, kaipuusta ja rakkaudesta kertovat runot muistuttavat lukijaa elämän hauraudesta. Runojen muoto yhdistyy Pennasen kielitaituruuteen ainutlaatuisella tavalla. Lyhyet ja herkät runot koskettavat ja ilahduttavat.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726306972

Book preview

www.egmont.com

Laululinnulleni

Laululinnulleni

Vuodetko siipesi kirjot ne silpoi tyngiksi aivan,

lentäjä kerkeä, sieluni riemu ja telmijä kerta?

Peijaispaikaksi teimmekö kalliosärkän

keskellä aavan?

Lieneekö atrias koskaan kukkurapäisintä ollut,

murheenvauhkona vein sua autionummea, riuttaa,

kuitenkin teiskuit lintusen toimissa kotvan

päivinä kevään.

Luutivat kohta syysyön hyrskyt murjuni mereen,

kulkuriemosi ruumiin kurimot ahnaat nielee.

Pelastu, lintuni! Matkaa, sulho jo löydä,

aaluvat saakaa!

Kankaankutojatar

Auringosta

Auringosta on

pienet hituoliot,

pedot peräisin.

Auringosta peräisin

arvoitus myös: ihminen.

Kankaankutojatar

Kangasta yössä mä kudon, sammui jo kosijain valkeet,

kartanon seinille puhuu tuulen tyyntyvät palkeet.

Kammion seinille heittää kuunvalo kummaa kukkaa,

tanhuten kankaan lointa, hyväillen hempeänukkaa.

Varhain on mieheni kuollut, nuori on kosija armain,

kultaista kangasta aloin, hopein päättänen harmain.

Ikkunan edessä puusta laulaa veljeni sielu,

poikakin manalla ammoin, lemmikin ahmaisi nielu.

Kuolema kuunvalon reessä ajaa syvyyden rantaa,

kauneus karkonnut häilyy haamuna käytävän santaa.

Keväimen aikoja hautoo aatos, mennyttä surren,

muistoista varjoja heittyy haikeiksi kasvoni purren.

Tuttava uupui, hukkasin toisen, yksi on luona:

Kauneus jäi, kun erkani elämän kullasta kuona.

Humina huilunko ilmoja kiirii, nurmea mataa,

rukous mullasta huokuu, toiveet tähdistä sataa.

Kuulitko, vavahti kukka, yössä kun aukeni umpu,

yöllinen helähti ääni kuin orpo hopearumpu!

Maahiset unia kateen, häijyt, nähdä jo mahtaa,

kankaani kuvia täyteen valot ja varjot kun ahtaa.

Varhain on mieheni kuollut, nuori on kosija armain,

kultaista kangasta aloin, hopein päättänen harmain.

Ihana unten on kangas, mielen se tenholla täyttää,

ystävä luokse kun saapuu, jotakin hälle on näyttää!

Peikoissa kävijä

Meni Peikkojen vuorelle puolukkaan

majan matalan neitonen kerta.

Hyvä naapuri huus: — Mene Peikkolaan,

viel’ itkevät näkimes verta!

Läsii lonka päivösen päälle.

Majan valvatti vallaton vastaan huus:

— Mene pellolles! Mettä mä haen!

Nään isommat tammet kuin sun on puus,

minä tarpoa tahdon vaaran laen.

Taas päivä hilpeä säärii.

Palas louhien saloista sanaton,

hymy huulilla kuin kiven kiilto.

— Se saanut puolassa peikkoa on,

käy siitä sen rinnassa viilto —

Hyvä naapuri ristin piirsi.

Mater dolorosa

— Voi, äiti, miksei meillä linnut laula?

— Ne riensi rikkaampien puistoihin.

— Voi, äiti, miksei meillä ruusut tuoksu?

— Ne taittoi