Toukokuu

By Heimo Pihlajamaa

Mark on kirjailija, joka on kotonaan matkustaessaan, olleessaan liikkeessä. Hän kohtaa Mayn, ihanan amerikkalaisen naisen, kirkossa ja antautuu tunteiden vietäväksi. Yhdysvallat tulee tutuksi, maan kulttuuri ja ihmiset. Toisaalla on Marko, suomalaissyntyinen mies, joka matkustaa lasten ja vaimon kanssa Tanskan Odenseen ja kohti Amsterdamia. Pienet makeisista tahmeat kädet tarttuvat isää kädestä. Matkalla kysytään: kuka haluaa pysähtyä jäätelökioskin kohdalle? Uni painaa silmissä, ja elämä on samaan aikaan raskasta ja ihanaa.Toukokuu on kirja matkustamisesta, ihmisten kohtaamisista ja identiteetistä. Ovatko Mark ja Marko sama ihminen – se jää lukijan selvitettäväksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788728110096

Book preview

Ensimmäinen luku

Tuo räsähtävä ääni aivan korvan vieressä? Siihen säpsähtää, eli nykäisee itseään, kuluu hetkiä joiden aikana hän hitaasti kohoaa syvästä unesta pitkät matkat pintaan, avaa silmänsä ja kuuntelee. Muutaman sekunnin kuluttua ääni toistuu, on kuin savipaakun poksahdus ja hajoaminen isoa metallilevyä vasten. Vieressä on parvekkeen suojalevy, mutta tuleeko ääni siitä suunnasta, on epävarmaa. Muutakaan ei kuulu, mutta sama ääni toistuu nyt säännöllisin välein. Varovaisesti, kuin peläten tilanteen muuttuvan tai hajoavan käsistä, hän avaa makuusäkin vetoketjua niin että saa kätensä ulos, hapuilee kelloa joka on kohta kuusi, ja panee sen ranteeseensa. Marjan silmät ovat auki, mutta hän ei puhu. Parveke, jolla he nukkuvat, on toisessa kerroksessa, alla pihaa ja asvalttitietä, pensaita ja kukkaistutuksia, ei muista mitä. Äänettömiä hetkiä, kaikki sumua heräämisen edessä, ja kysymyksiä mielessä. Se voi olla ihminen. Joku varmasti heittää alhaalla hiekkaa parvekkeen levyä vasten. Siten se selittyisi. Vieressä on huone, jossa asuu seitsemäntoistavuotias tyttö, jolla on varmaan ihailijoita. Saisivat vain tietää, että tyttö on jo töissä. Hän on siinä iässä, jossa tanssii myöhään yöhön ja aamulla ennen kuutta on jo töissä, varsinkin kun on pyhäaamu. Ketä muita siihen aikaan saisi töihin, ja sitä paitsi hän on suomalainen. Hitaasti hän kohottautuu katsomaan parvekkeen kaiteen yli antaen näkymän kasvaa vähä vähältä täyteen. Taivas ja puut, pihan takana olevien talojen katot, ikkunat, piha ja lopulta parvekkeen alla oleva kävelytie. Vaikka ainuttakaan elävää olentoa ei satu silmiin, äänet lakkaavat heti.

Parveke on hiukan liian pieni kahdelle. Kääntyminen häiritsee toisen unta. Hän makaa selällään ja kuvittelee kärsineensä vääryyttä, sillä näin rauhalliseen aamuun väkivaltainen herääminen ei sovi; siihen olisi pitänyt liukua hitaasti kaukaa. Hiljaisuudessa on melkein ihmettelemistä, kun odottaa äskeistä ääntä, mutta sitä ei kuulu, ja samoin mieleen jäänyt illallinen ääni, lähistöllä juopotellut ja korttia pelannut miesparvi, on poissa. Hän makaa liikkumatta, hengittäen, keuhkot liikkuen ja vetää makuusäkin vetoketjun kiinni, vahingossa niin pitkälle, että kaulan ihoa jää vähän väliin. Siis kaikki on taas heti aamusta minua vastaan, hän miettii. Kipu tuntuu kohtuuttomalta epäoikeudenmukaisen herätyksen jälkeen. Aamu olisi muuten niin lämmin ja kirkas. Kaulaan jää valkoinen, heti punertuva, ja myöhemmin sinimusta jälki, jota tosin kukaan ei näe parran alta: omalaatuinen lisä hänen salaisuuksiensa sarjaan. Ilmapatja narahtaa. Jostain kuuluu auton lähtö. Voi ajatella, että yövieras siellä lähtee, voi ajatella tyttöä, joka nukkuu jo, isäntää joka nukkuu vielä ja emäntää, joka hymyilee unissaan. Kohta auton ääni on poissa, eikä jälkeenpäin käsitä, minä hetkenä se on lakannut kuulumasta.

Makuusäkissä on lämmin, ja kangas tuntuu hiukan tahmealta ihoa vasten. Rinta on märkä, samoin kainalot, polvissa viileämpi kohta. Kaista sinistä taivasta näkyy, vieressä harmaata suojalevyä, toisella puolella on Marjan hengitys. Tässä ollaan kuin kuopassa. Iso keittiön ikkuna liian pienillä verhoilla kiinni vedetty silmä. Keittiö ja ruokailutila ja sen takana oleva olohuone eivät näe tänne. Aamu on lämmin ja kirkas. On jo hyvä olla, ja ilmapatja narahtaa, kun mieleen palaa tuttu matala nauru kolmen kuukauden takaa. Hän avaa vetoketjun, vetää kumitapit pois ja sihisten patja tyhjenee. Betoni tuntuu kovalta, mutta se ei ainakaan narise ja herätä muita. Sisältä kuuluu vauvan jokellusta, jota aikuisen ihmisen askeleet seuraavat, ja sitten vessan ovi kolahtaa. Joko noustaan, hän kysyy päätään kääntämättä hiljaa. Marja ei tiedä mitä vastaisi nukkuessaan. Hengitys on tasaista. Ilma lämmintä ja kuivaa, tuuli, kevyttä kuin nukkuvan hengitys, tuoksutonta. Kaksi vuotta valmiina ollut vasta hiukan vanhentuneelta vaikuttava mallilähiö ei tunne tuoksuja. Kaikki on lopullista kuin sosiaalipoliitikon päiväuni ja yhtä elämälle vierasta. Katse kyllä viihtyy pilvissä. Vessan ovi käy ja vauvan ja aikuisen askeleet etääntyvät.

Kolme kuukautta on vähän liian pitkä aika. Kerran alkuun päästyään muistot eskaloivat nopeasti. Hänen tummanruskean pitkän tukkansa ylpeä keinunta ei ole tuntemaamme kauneutta, tai ei ollut, eikä sille ollut sanoja silloin. Tukka kiiltää, on pitkä, kihartuu kärjistä, laskeutuu harteille paksuna, valuu selkää myöten alaspäin, sähisee kammatessa. Pään nykivät liikkeet kamman kahistessa läpi. Ripset samaa väriä. Tukka ja lähes kastanjanruskea iho, silmät ja pehmeä jäntevä vartalo, itärannikon todellinen nähtävyys.

Vähitellen töykeän herätyksen syy unohtuu ja alkaa käydä selväksi, että tässä on hyvä olla. Muistot ovat tehneet tehtävänsä, mutta erektio ei tunnu hankalalta; päivästä tulisi lämmin ja kaunis kesäpäivä, jota olisi mukava kulkea kieli keskellä suuta; salaisuuksia paljastuisi ja yksinkertaiset totuudet pitäisivät taas paikkansa: Tunnelmat aina tekoja tärkeämmät. Parempi olla tekemättä kuin tehdä. Parempi istua kuin reuhtoa. Maailmassa yritetään liikaa. Alkaa odottaa ja kaivata äänistä parhaita: junan vihellystä aamun kirkkauteen etäiseltä asemalta, lintujen tauotonta viserrystä toukokuussa, ensimmäisten töihinlähtijäin askelten kopinaa, joka kuuluu aukinaisesta ikkunasta viidenteen kerrokseen katukuilun pohjalta. Mitään ei kuitenkaan kuulu. Silti odottaa, ja odottamisessa säilyy hyvänolontunne. Hyvinvointi unohtuu. Lintujenjälkeinen hiljaisuus on vain kuviteltava ääniä täyteen. Niinkuin ennen sanottiin: on vain opittava elämään pommin kanssa. Ilmaa on hengitettävä, teollisuus, autot, sota, liikakansoittuminen, ja senkin voi sanoa, että tällainen ahdistavaksi muuttuva hiljaisuus on murhaajienkin jokakertaista seuraa. Kun maailma on tällainen, toivoa on vain siinä missä murhaaja tiedetään, mutta hetki sitten Sharon Tate on kuollut ja kohta ihmiset heräävät ja lukevat sen ja tietävät siitä kaikki yksityiskohdat; kaikkialla elokuu, tässä tällainen mies tunnelmanhimoineen matkalla etelään talveksi, nukkunut ja ylösnoussut nyt. Vaatteitaan ei myöskään koskaan löydä vieraassa paikassa. Ei auta, alasti on käveltävä sisään ja pengottava eteisessä matkalaukusta puhtaat, silläkin uhalla, että heti sen jälkeen huomaisi mihin ne on illalla kännipäissään pannut.

Hei. Onko tapahtunut mitään mullistavaa. Kun hän istuu keittiössä lukemassa aamun lehteä, siihen tulee paljain jaloin joku joka kysyy, onko tapahtunut mitään mullistavaa. Sellaiseen pitää vastata: eipä mitään mullistavaa, sillä säännöt vaativat symmetriaa. Kaunis filmitähti on kuitenkin murhattu, verilöyly pantu toimeen. Riitta liikkuu niin että kun sitä katselee, tulee mieleen hiiri, joka nuuskii ilmaa keskellä keittiön lattiaa takajalkojensa päällä istuen, etsii tuttipulloa ja löydettyään sen kaataa siihen maitoa jääkaapista. Murha ei kiinnosta häntä. Hän ei näytä kuuntelevankaan. Lehti kahisee. Marko vaanii häntä sen takaa. Hän on laihtunut, sairastellut, ei ole koskaan osannut pitää itsestään huolta. Esikoisen syntymä ei ole lihottanut häntä muutamalla kilolla kuten usein käy. Kaventuneiden poskien päällikkönä nenä näyttää terävämmältä kuin ennen. Sääret liian laihat, pohkilihakset näkyvät teräväpiirteisinä. Hän on hermostunut ja häntä pelkää kuin äkkiä välähtävää terävää veistä. Jaa, vai sellaiset asiat sinua kiinnostaa. Totta ihmeessä, pidin hänestä.

Luulisi että sinua kiinnostaisi tässä maailmassa vähän muutkin asiat kuin kauniit naiset. Nukkunut raukka huonosti, Marko miettii, vauva valvottanut. Keittiössä vallitsee ukonilmaa edeltävä hiljaisuus. Riita niissä oloissa, kauniina pyhäaamuna ja vielä kesällä, olisi joka tapauksessa osoitus ihmisen kyvyttömyydestä järjelliseen toimintaan. Kun päättää tai lupaa itselleen olla riitelemättä, halu siihen vain kasvaa. Hän nostaa lehteä, ei paljasta kasvojaan, miettii mitä Riitasta tietää. Tiedon vallankumous jonkinlainen uskonto, Markolla tunteen. On tyhmä, lukee suunnattomasti, mutta ei ilmeisesti koskaan ymmärrä lukemaansa. Illat aina kursseilla, hermot riekaleina. Esikoisen tulo, hermot riekaleina. Vaikea tulla toimeen maailman kanssa, yhteentörmäykset aina olleet katkeria. »Moderni», kireä, äreä, kaunis, joka paikassa clartélaisittain mukana eikä kuitenkaan missään niin että näkyisi. Ainoa hyöty kaikesta osallistumisesta: itsetuhon kauneus, mutta miten se voisi olla kaunista? Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi, sehän on aivan järjetön huomautus. Kuolema siinä jutussa on se mitä minä ajattelen eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun ajattelen sitä ja uhreja ja väkivaltaa ja hyödytöntä tuhoamista. Riitta nojaa tiskipöytään, jonka reuna painaa takapuoleen vaakasuoran vaon, maitopullo kädessään. Froteeleninki on boheemiasuksikin mauton. Epätasaisesti miniksi lyhennetty helma on vastenmielinen. Siitä tekisi mieli huomauttaa, sillä hänen vallassaan on olla kaunis tai ruma.

Nähtävästi Riitta on päättänyt olla riitelemättä, sillä hän ei puhu mitään, vaikka huulet liikkuvat aivan kuin muodostaisivat kuulumattomia sanoja. Marko katsoo lattiaan, hiiri on poissa, tietää olevansa punainen. Hän auttaa alkuun. No millaisista asioista minun sitten pitäisi olla kiinnostunut. Hyvä kysymys, Riitta lähtee mitään puhumatta huoneesta, mutta äkkiä Marko tajuaakin, että hän tulee kohta takaisin anteeksi pyytämättä kuin talvi. Se on varmaa. Kun hän tulee, hänellä on kädessään kirja. No esimerkiksi tällaisista. Se on pamfletti luonnonsuojelusta, pitihän se arvatakin. Marko ottaa sen kopiksi ja selaa sitä hetken sieltä täältä. Tuntuu vähän kuivalta, hän sanoo kokeeksi, kun ei oikein tiedä mitä sanoisi. Jaa, niinkö. Ääni tunkeutuu viiltävänä ytimiin saakka. Siltä vaikuttaa, enhän minä ole sitä lukenut. Et kai ole lukenut ellei asia kiinnosta; saisi kiinnostaa. Enhän minä sanonut ettei kiinnosta, sanoin vain etten ole juuri tätä kirjaa sattunut lukemaan. Jos sinä alat haukkua sitä kirjaa niin sanon totisesti suoraan että olet typerä. Ne asiat on niin tärkeitä että jokaikisen velvollisuus on olla kiinnostunut. Siitähän riippuu ihmiskunnan elämä tai kuolema. On aivan rikollista olla kiinnostumatta. On rikollista istua kädet ristissä.

Löytyipä taas sopivalla hetkellä sana rikos, löytyi aivan ehdottomasti. Hän havahtuu vauvan itkuun, ottaa maitopullon taas käteensä ja lämmittää aterian. Marko selailee kirjaa tarkemmin. Asiallista, iskevää tekstiä. Mutta hänellä on tunne kuin baarissa, kun tilaa »kaksi kahvia ja sitten kaksi korvapuustia, mutta ei kovaa», mutta saa kuitenkin kaksi tulista. Hän yrittää selittää, että kirjahan on vain yksi monista asiaa käsittelevistä kirjoista, ja mainitsee, että autossa karttalokerossa olisi yksi ja salkussa toinen samanaiheinen, ja myöntää, että ehkä tämä on parempi, okei, saattaa olla, mutta tuskin mikään raamattu. Riitta yrittää kuunnella ja ehkä tajuaakin selityksestä hiukan, mutta Marko pilaa hyvän yrityksensä lisäämällä pilkallisesti: olen iloinen kun sinäkin olet vihdoin joutunut tekemisiin asian kanssa. Mitä syytä sinun on minua haukkua, minä teen työtä niinkuin osaan, luen minkä ehdin, tajuan minkä tajuan. Enempää en voi tehdä, ja olisi asian pilaamista jos minä yrittäisin »tehdä» jotain. Sekö on rikos jos menee pilaamaan asioita. Onhan asiantuntijoita. Kyllä se on parempi että minä istun vain kiltisti kädet ristissä.

Mikään ei häneen osu. Hän on oppinut olemaan ymmärtämättä. Taito sekin. Sinä et ikinä osaisi kirjoittaa tuollaista kirjaa, jossa joka sana on totta. Ja sen takia siis olen rikollinen. Miten paljon onkaan sellaista mitä en osaa. Ajattelisit vähän ennenkuin puhut. Hänen poskensa hehkuvat, veri kiehuu, mutta hän tietää että nyt on käsillä tilanne, jossa on välttämättä pysyttävä rauhallisena. Sen hän on oppinut opiskeltuaan kahden maan yliopistoissa aineita, joista yksikään ei ole jaksanut kiinnostaa puolta vuotta kauempaa. Minusta se mitä sinä teet, »osaat» tehdä, niinkuin sanoit, on aivan turhaa ellet kirjoita oikeista asioista. Sellainen yleislyyrillisyys jota sinä harrastat, sehän on rikollista, tällaisina aikoina. Eihän kukaan sellaista jaksa lukea. Kuka sitten lukee tuollaisia pamfletteja, mikä on kirjan painosluku. Ohi menee sekin yritys. Np ei ainakaan Hölmölässä kukaan lue, kuka siellä mitään tajuaisi asioista. Kellään ei ole tietoja, ketään ei kiinnosta. Juuri tuo tietojen puuttuminen. Sehän on sinunkin syytäsi. Sehän sinun rikoksesi on eikä se jos joka lause ei mene kauniisti. Hän on ollut niin kauan lehtialalla, että kaikki suhteellisuudentaju on hävinnyt. Mitä hän kuvittelee tietävänsä Hölmölästä, kun ei ole käynyt maassa viiteen vuoteen. Hän naurahtaa. Ja sinäkö sitten olisit perillä siitä mistä siellä puhutaan. Hän ei tajua mistään mitään.

Äänet eivät enää sovi keittiöön: ovia avataan. Marja tulee ihmeissään parvekkeelta, lapset kurkistavat eteisestä silmät suurella. Yleisö ei ymmärrä tilanteesta mitään. Sinä olet niin jääräpäinen ja niin uskomattoman tyhmä että sinulle on turha yrittääkään puhua järkeä, sinä et tajua mitään, et kuuntele, mutta yrittäisit edes, tajuaisit varmasti, ja seuraisit vähän mitä maailmalla tapahtuu, luulisi sen olevan lehtialalla helppoa, mutta ei näy olevan, ja yrittäisit edes hiukan ymmärtää ihmisiä, jättäisit vaikka yhden niistä kaiken maailman tietokirjoista viikossa lukematta ja pitäisit sen ajan silmäsi auki, todella auki, hätäilemättä ja miettisit silloin tällöin.

Jos sinä viet keskustelun tuolle tasolle, minä kiitän seurasta. Riitta on ollut koko ajan rauhallinen kuin maitopullo kädessään. Hän kävelee hitaasti, surullisen mutta voitonvarman näköisenä, pää pystyssä, pois, ovella ihmettelevän miehensä ohi, ja sulkee oven perässään. Poissa, eikä enää tule takaisin.

Hän kokoaa lehden lattialta ja heittää sen pöydälle. Katkeruus, joka tuntuu sydämen hakkaamisena, hikoamisena, ahdistuksena, ei tiedä mihin kävisi kiinni. Sama mitä tässä tekee, puhuu asiaa tai epäasiaa, aina sama epätoivo, hän miettii. Hänen ja hänenlaistensa tehtävänä olisi kuitenkin aina loukata minua, ja ellei minua, toisia kilvettömiä, eikä hän sitä edes myöntäisi, koska ei tajuaisi, sillä hän ei koskaan tulisi järkiinsä, olisi elämänsä ajan kurjempi asia kuin televisio, tyhmempi, sympaattisempi, mutta samaa rotua. Ihmisetkö muka olisivat siitä mukavia että heidän kanssaan voi riidellä. Roskapuhetta. Jos tilaa »kaksi korvapuustia, mutta ei kovaa» saa usein vastaansa hymyn, joka on paitsi kaunis, myös ystävällinen, suudelman etumerkki. Minä on kielessä tärkeä sana. Tästä tulee kaunis päivä heti kun sydämen yletön hakkaaminen asettuu. Mitähän muuta siinä lehdessä oli.

Aamiaisen jälkeen hän alkaa mitään puhumatta raahata matkalaukkuja ja makuusäkkejä autoon. Jaaha, joko te nyt lähdette. Riitta seisoo ovella katselemassa vauva käsivarrellaan. Minusta vähän tuntuu, että meidän on pakko lähteä. On niin kova koti-ikävä. Marko on katumapäällä, mutta jääminen tuntuu mahdottomalta. Heillä on vaikeuksia maailmansa kanssa, hän miettii, mutta kenellä ei olisi. Ehkä he tuntevat epäonnistuneensa, ehkä ovat kateellisia ja siksi katkeria. Rappukäytävä kaikuu raskaan laukun kolistessa kaiteisiin. Autossa ilma on ummehtunutta. Siitä korvaukseksi ei ole kärpäsiä. Hän ottaa sienen ja vesipussin ja pesee tuuulilasin. Aurinko paahtaa jo kuumasti. Hän vaihtaa shortsit jalkaansa. Mäntymetsä ympäröi talojen ryhmiä, mutta ei tule lähelle. Yöllä kukaan ei voisi herätä siihen ääneen minkä oksa ja ikkuna sopisivat keskenään, eikä pihkan tuoksu leviäisi makuuhuoneisiin. Pihalla lasten leikki sivuaa läheltä. Asvaltti tuntuu kuumalta. Kukkapenkit ja pensaat on suojattu matalalla lankkuaidalla. Hän loikkaa yli ja tallaa vähän kukkia. Vahingossa.

Päivästä tulee kuuma. Liikenne on aluksi vähäistä, vasta myöhemmin E-nelosella vilkkaampaa. Marko ajaa ilman paitaa vasen käsi velttona ikkunasta riippuen. Kuiva ja kuuma kesä on tehnyt koivut keltaisiksi, pannut ruohon lakastumaan. Ilmassa on tomua, joka takertuu kurkkuun, ja pakokaasut alkavat kirvellä silmiä. Liikenteen osuus ilman saastumisessa on kuusikymmentä prosenttia. Pakoputkien suitsuttaman lyijyn on epäilty aiheuttavan maksakirroosia, verisuonten kalkkeutumista ja hedelmättömyyttä, hedelmättömyyttä, hedelmättömyyttä. Lyijy ei tapa heti, vaan hitaasti. Maisemat ennen Katrineholmia ovat kauniit. Kuiva kesä, keltaiset koivut. Ruoho melkein kaikkialla palanutta. Ruotsalainen maisema on pehmeä ja melkein koska tahansa kaunis, tiet liukuvat hyvin maisemaan, ajaminen on nautintoa.