Mykkä tytär

By Marja-Leena Mikkola

Kun viisikymppinen nainen saapuu vieraaseen kaupunkiin, hän tunnistaa kyllä sen viehättävyyden. Vanhat rakennukset ja katedraalin, suuret puistot. Nuori ihminen olisi kaupunkiin saapuessaan innoissaan. Mutta nainen ei enää saavuta tunnetta; hänelle unelmointi alkaa olla pelkkiä muistoja, hän ei enää unelmoi mistään. Kaupunki on hänelle vieras, vaikka hän on asunut täällä lapsena muutaman kuukauden ajan. Mutta miksi hän ei löydä vanhaa kotikatuaan? Miksi kaikki lipeää hänen otteestaan? Hän kulkee pitkin kaupungin vanhoja katuja, tekee tiliä itsensä ja kuolleen isänsä kanssa. Samalla hän tutustuu kaupungin omituisiin ihmisiin, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta kotoisin.Mykkä tytär on Marja-Leena Mikkolan taidokas novellikokoelma, jossa on mukana aavistus maagista realismia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728327395

Book preview

Mykkä tytär

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 2001, 2022 Marja-Leena Mikkola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728327395

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

peilejä

ä kkiä; kuin kirkkaana, vähän ylivalotettuna kuvana leviää silmien eteen aurinkoinen huone. Katetun pöydän ympärillä juodaan mitä lie korviketta, maljakossa on päivänkakkaroita, nauretaan hereästi – naurettiinko sota-aikana noin? Kuvaa on katsottava keskittyneesti ja nopeasti ennen kuin se sammuu ja peilin pinta himmenee, hahmot harsuuntuvat ja häviävät jonnekin avaruuteen, ajan ja paikan lakeja polkien…

No niin, ollaan merenrantakaupungissa. Mikäli hän oikein muistaa, sen kaupungin kadut kiertyvät ensin torin ympärille väljäksi vyyhdiksi, ja tuosta vyyhdestä erkanee yksi lanka, pitkä tie kohti merta, ensin kiemurtaen asuintalojen ja puiston viertä, sitten rautatiesillan luona kiristyen ja oieten ja oheten ja lopuksi, aivan meren rannassa, tiukaksi pieneksi kujien keräksi sykertyen. Kujakerän aluetta kutsutaan nimellä Puntti. Ahdistava sana – haisee tunkkaiselta, ilma loppuu… Kujien reunoilla on taloja, ja nyt ollaan yhdessä niistä, yläkerran kamarissa. Se on vuokrahuone ja siinä on niukalti kalustusta – pöytä ja tuolit, heteka, lasten pinnasänky jossa hän, lapsi, nukkuu yönsä, yleensä hyvin ja sikeästi, paitsi tietysti ilmahälytysten aikana. Kamarissa on myös matala ruskea piironki ja siinä merkillinen, kaiken heijastava pinta: peili. Ikkunalla on amarylliksiä ja se avautuu pihalle, ei merelle päin, mutta meri on silti läsnä, tuoksuina ja ääninä. Joskus merenpinnasta nousee sumu joka pyyhkii kaiken näkyvistä, talon, puutarhan, koko näkyvän maailman, ja kaukaa ulkomereltä kuuluu kumeita huutoja ja sumutorven toitotusta. Mutta nyt on kesä, ulkona on helle, ja ikkunan takainen maailma näyttää uivan häikäisevässä valossa. Joku äidin ystävätär on paikalla, äiti juttelee hänen kanssaan hilpeästi – sen täytyy olla Rantasen täti, talvisodan leski, joka asuu tyttärineen toisessa yläkerran kamarissa. Naisäänet laskevat leikkiä, nauravat, supisevat salaperäisesti. Lattialla makaa vatsallaan alati pahantuulinen lettipäinen tyttö tutkimassa jotakin lehteä – Rantasen Elma; joka on jo niin iso ettei enää viitsi leikkiä pienempänsä kanssa. Siksi kai Elmasta ei ole jäänyt kovin selvää muistikuvaa – tuoksu kyllä tulee heti mieleen, kirpeä, vähän pesemätön, silti jotenkin raikas.

Hän, pikkutyttö, on neljävuotias ja juuri sillä hetkellä sanomattoman onnellinen. Hän seisoo auringonläikässä ja katselee ylöspäin, kohti tuota vaaleaa, kiiltävää, tavoittamatonta jota kutsutaan peiliksi. Hän on nähnyt sen monta kertaa, mutta vasta nyt peili hämmästyttää häntä. Sen pinnalla näkyy kuva huoneesta, ja tuo huone on samanlainen kuin se jossa hän juuri on, vain paljon kauniimpi ja kiinnostavampi. Hän katselee onnellisena ympärilleen: ei epäilystäkään, peilissä on se kaikki, seinät, lattia, auringonläikässä seisova tyttö. Maailmassa on kaksi tyttöä jotka katsovat toisiaan ihmeissään. Sitten toinen sulkee silmänsä ja samassa kaikki katoaa, jäljelle jää vain valopilkkuja jotka kiertelevät pimeässä, mutta kun tyttö avaa silmänsä, hän näkee taas kaiken niin kuin äskenkin.

Siitä hetkestä alkaen lapsen ympäristö herää uudenlaiseen elämään. Se muuttuu ja täyttyy jostakin arvoituksellisesta, käsittämättömästä, kun sitä on äkkiä valaissut tietoisuuden ensimmäinen pilkahdus. Niin, tämän täytyy tosiaan olla hänen tietoisen elämänsä ensimmäinen päivä. Ennen sitä ei ole mitään, vain pimeää, pelkkää tyhjää ei-olemista. Tästä hetkestä alkavat hämärät, irralliset, unen kaltaiset muistot varhaislapsuudesta.

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Hänellä on tunne että peiliin katsominen keskeytyi. Ehkä tuli ilmahälytys, kaikki juoksivat kellariin ja peili tyhjeni. Tai ehkä pommitusta ei tullutkaan, hänet vain kutsuttiin jostakin syystä pois peilin edestä. Hän on monta kertaa yrittänyt muistaa mistä äiti ja Rantasen täti puhuivat, mille he nauroivat ja kuinka tuo päivä loppui, mutta se ei onnistu, ja hän voi olla varma vain yhdestä asiasta: sinä päivänä hän hämmästyi peiliä ja aloitti pohdiskelun.

Seuraava muistikuvakin on peilikuva, ja edellisen tavoin sekin pyrkii pakoon; jollei pidä varaansa se on äkkiä poissa, porhaltaa jossakin avaruuden porteilla, tavoittamattomissa… Siis: taas on ulkona kaunis kesäpäivä. Lapsi on vanhentunut vuoden. Taas ovat katetun korvikepöydän ympärillä äiti ja Rantasen täti, ja nyt on hänet ja Elmakin kelpuutettu mukaan nauttimaan pöydän antimia, kuivattuja porkkananlastuja, ruistaikinatorttuja joiden päälle on survaistu kiekko jotakin punertavaa, kitkerän makeaa, kuin oksennusta. Mutta keitä muita pöydän ympärillä istuu? Ei, älkää kadotko, antakaa kun katsotaan! Mukaan tunkee joku mies, nuhjaantuneessa sotilaspuvussa josta on poistettu kauluslaatat. Unski. Ehkä on heinäkuun viides ja Unton päivä, tuona kellastuneen utuverhon peittämänä sotavuotena neljäkymmentäkolme. Vai onko jonkun syntymäpäivä? Ehkä kestit on pantu pystyyn noin vain, ilman syytä? Ja taas nauretaan, nainen kirjavassa, sotaa edeltävän ajan kretonkileningissä – Rantasen täti? – on kumartunut pöydän yli ja hekottaa valtoimenaan. Onko naapuritalon alivuokralainen Unski-setä, kiiluvasilmäinen ja elähtänyt mutta komea roikale – kuinka merkillisen selvästi sedän raukea sudennaama onkaan jäänyt pikkutytön mieleen – juuri kertonut puolituhman vitsin?

Niitähän tuo mies kertoo aina kun on mahdollisuus. Happamalla, ikään kuin kärventyneellä äänellä. Kenen lause tuo on? Pöydän päässä istuu kankeana ja jäykkänä, pitkulaiset kasvot ankarina ja ilme paheksuvana isokokoinen romuluinen nainen – alakerran kaupantäti Alina Sulander, talon omistaja. Unski-setää ja kaupantätiä ei enää tämän kerran jälkeen voi kutsua samaan aikaan kylään, täti ei suostuisi tulemaan, ei sen hävyttömän roiston läsnäollessa. Elma on tästä vain tyytyväinen, hän ei pidä Unski-sedästä. Aina se on kimpussa, Elma on kertonut lapselle, nyhtää ja irvailee, antaa partaa niin että poski kirvelee punaisena – mitä se oikein tahtoo?

Lapsi ei enää hämmästy peiliä eikä raaputa sen pintaa nähdäkseen mitä sen takana on. (Raape seuraa peilin mukana muuttokuormissa, hevoskärryissä, kuorma-autojen lavoilla, läpi lapsuuden ja varhaisnuoruuden kohtalokkaiden käänteiden, kunnes peili jossakin vaiheessa putoaa ja särkyy ja myöhemmin koko piironki heitetään pois tai unohdetaan jonnekin.) Lapselle on selitetty, että peili on lasia ja elohopeaa.

Elohopea – sitä on kuumemittarissa. Kuume tekee elohopean villiksi, se nousee nousemistaan tulikuumassa kainalossa, ja silloin lapsen näkö tulee oudon kirkkaaksi, näkökenttä väreilee, peilistä ilmestyy outoja olentoja, lapsi huutaa… hän hourii. Jos mittari menee rikki ja elohopea pääsee vapaaksi, se hyppii ja liikkuu lakkaamatta alustallaan, ja jos sitä pantaisiin uunissa kypsyvään perunalaatikkoon, ruoka pomppaisi ulos astiasta, Rantasen täti sanoo.

Mutta peilissä elohopea pysyy hiljaa paikallaan. Tyynenä, salaperäisenä se heijastaa liikkuvia ihmisiä, äidin joka kumartuu kaatamaan korviketta kuppeihin, Elman joka levottomana järsii porkkanamarmeladilla siveltyä vaneria, sota-ajan näkkileipää. Tässä kuvassa on jälleen vain kaksi naista, ei muita, ja nytkin kuuluu naurua, naiset pilailevat, yrittävät unohtaa sodan, vaikka Rantasen täti on talvisodan leski ja äidin mies on siellä jossakin.

"Niin mutta missä isi on?"

No siellä jossakin, kulta, johan minä olen sanonut monta kertaa!

Elma ei kysele mitään eikä vastaa kysymyksiin, hän istuu umpimielisenä pöydässä ja järsii vanerilevyään.

Unski-setä on sika, Elma sanoo yht’äkkiä, kuin unessa, ja tuijottaa eteensä ilmaan.

Nyt sie olet hiljaa, Rantasen täti sanoo, ihan hiljaa.

Unski-setä kiipeää aidan yli ja ryömii yöllä meidän äidin viereen alapetille, Elma sanoo ja tuijottaa häijysti eteensä, on siinä meillä kessu. Virkaheitto kessu.

Nyt sie olet ihan hiljaa tai kävelet ulos tästä huoneesta, Rantasen täti sanoo ja hänen kasvoilleen ja kaulalleen kohoaa puna, ja kotona sie saat kyllä koivuniemen herraa kintuillesi.

Elma säntää pystyyn. Unski on sika, se kusee ja paskantaa housuihinsa, on siinä meillä kersantti! Elma huutaa ja juoksee ulos huoneesta ja peilistä.

Herranjestas sentään, Rantasen täti sanoo ja pitää kättään kaulalla, jos se alakerran vanhapiika kuuli!

Ei kuullut, äiti sanoo, ei se ole nyt kotonakaan. Mutta kyllä sinun sietää olla varovaisempi, täällä päin puhutaan niin paljon pahaa ihmisistä. Unskihan melkein asuu teillä, siitä juorutaan jo. Kaikki on täällä länsirannikolla niin erilaista kuin Itä-Suomessa. Voi että minun on joskus ikävä itäsuomalaisia, uskotko?

Kun alakerran kaupantäti Alina Sulander vuorostaan kutsuu äidin ja pikkutytön kahvipöytäänsä – ja siinä tosiaan on tarjolla oikeaa kahvia, pilkkopimeästä ja hengenvaarallisesta Mustasta Pörssistä salaa siepattua – lapsi huomaa heti että siellä alakerran salissakin on peili. Valtava peili riippuu kultakukkakiemuroin kehystettynä seinällä ja kuvastaa koko huoneen, suuren tumman astiakaapin ja lasin läpi hohtavat pöytähopeat ja maljakot, suljetut kaapinovet joiden takana on varastossa ties mitä, teetä, marmeladipurkkeja, piparkakkuja, kauraryynejä. Se heijastaa tummat möhkälemäiset nahkahuonekalut ja palisanterilipaston ja vielä osan makuuhuonettakin, liinavaatekaapin jossa on pellavalakanoita ja pyyheliinoja, tiukasti suljetun tammisen vaatekaapin, korkeaksi kummuksi sijatun vuoteen. Seinällä valokuvassa valvoo tädin velivainaja Jalmari Sulander, kauppias ja upseeri, viirien, ansiomitalien ja kunniamerkkien keskellä – sieltä silkinhohtoisesta varjosta katsovat viikset, silmälasit, suu…

Kaupantädin mielestä olisi parempi jos äiti ei niin paljon oleilisi sen Rantasen lesken kanssa. Minä olen kuullut että hänessä on Kannaksen ryssien verta, täti sanoo (onko äänessä täti vai puhuuko hänen veljensä seinältä?) rouva Rantasella on juuri sellaiset ryssänruskeat vilkkusilmät. Niillä hän sitten veikistelee nypittyjen kulmiensa alta ja keikkuu ohi puukorot kopisten, hyi olkoon, viekas ja ovela nainen joka viettää huonoa elämää minun kattoni alla.

Äiti maistelee kahvia pienin kulauksin, hänen silmänsä painuvat raolleen nautinnosta.Rouva Rantanenhan on niin viehkeä ja sirpakka nainen, äiti sanoo raukeasti, kahvin huumaamana.

Kaupantäti rypistää kulmiaan ja siirtyy toiseen aiheeseen. Pitää varoa täitä ja luteita ja muita syöpäläisiä, hän varoittelee, ja jos niitä tulee, täit pitää hävittää siten että pää kääritään yöksi sabadilla-etikkaan kastettuun pyyhkeeeseen ja heti aamulla pestään tukka perusteellisesti kuumalla vedellä ja tervasaippualla, ja luteet siten että patjat ja sänky pestään heti lipeäkivisaippualla ja valellaan tulikuumalla vedellä. Täti ei siedä että taloon tulee minkäänlaisia syöpäläisiä. Jos ilmestyy torakoita, pitää heti suorittaa rikkikärytys, polttaa tulikiveä rauta-astiassa. Ei sitä tiedä mitä loisia mikin tulija levittää ja mitä tauteja on uhkaamassa.

"Ennen täällä Puntissa oli aivan toisenlaista, minäkin järjestin kesäaikaan pihajuhlia veljeni metsästysseuran herroille, vasikanpaisti onnistui aina tavattoman hyvin, oli aina kaunis ilma ja rhododendronit kukkivat ympärillä. Minä olen varma että kun kesä tulee täältä varastetaan kukatkin pihalta."

No tuskinpa sentään, äiti sanoo vaimeasti, silmät puoliavoimina, hän on kuin puoliksi unessa, hänelle on kaadettu toinenkin kupillinen kahvia ja kehotettu ottamaan sokeria, ja lapsellekin on annettu oikea sokeripala joka sulaa suuhun…

Kaupantäti panee sokerin huuliensa väliin, nostaa kupin suun eteen ja puhaltaa, hänelle kahvi ei ole mitään erityistä, hän juo sitä salaa joka päivä. "Kun itäpuolen sakkia tuli tänne junalla kokonainen karavaani, niin minä katselin ja ajattelin että minne tuo lauma majoitetaan, ei minun talooni ainakaan, niitten kärrytkin oli lastattu kaikenlaisella rojulla ja kitisivät ohi mennessään niin että korviin otti, ja entäs niitten hevoset sitten, vauhkoja, silmiään väläytteleviä koneja. Ja tulijat täysin holtittomia, täysin välinpitämättömiä ulkoasustaan ja ympäristöstään vaikka olivat sentään säilyneet hengissä. Niitä ryssien tapoja. Mutta ihmisten nurkkiinhan ne oli kaikki asutettava, tuli määräys, en kai minä muuten olisi vuokrannut toista yläkerran kamaria tälle rouva Rantaselle. On skandaali, että se virkaheitto alikersantti, se elostelija… Täti alentaa ääntään ja kuiskaa jotain äidin korvaan. Äiti pudistaa päätään. En, en ole nähnyt, kyllä te nyt olette väärässä", äiti sanoo ja maistelee toista kahvikupillistaan pienin hitain kulauksin.

Kaupantädillä on alakerran huoneissaan valkoiset maata laahaavat pitsiverhot – kuin morsiuslaahukset, Rantasen täti sanoi, ainoat laatuaan sen vanhanpiian elämässä – ja suljetuissa komeroissaan pahvilaatikoita, joissa hauraan silkkipaperin välissä säilytetään kauhtuneita iltahansikkaita, helmin koristeltuja hyödyttömiä kukkaroita, nuhjaantuneita tekokukkia. Hänen vaatekaapissaan riippuu useita kiiltäväpintaisia tai harsomaisia pukuja… ja nyt siinä valtavassa peilissä kultaisten kehysten sisällä on kaksi tyttöä, iso ja pieni, Elma on houkutellut hänet, pienempänsä, pahantekoon kun täti on jossain asioillaaan. Kaappien ovet retkottavat auki, laatikot on myllätty, niiden sisältö ajelehtii lattialla ja tuoleilla kuin hehkuvana sotkuisena köynnöksenä. Millaisen puvun Elma on valinnut itselleen, mitä hänellä on yllään – sinistä sifonkia, vihreää taftia, kullankimalteista pitsiä? Hetkinen – jotain säihkyvää lameeta. Ja pikkutytön harteilla on kiiltävä kaapu, ehkä itämainen pyjamantakki, ja kädessä koruommeltu pikkuruinen kukkaro, muka iltalaukku, ja hänen säälittävän pieni kätösensä on verhottu kuluneeseen, hopealle hohtavaan juhlahansikkaaseen, lapselle tietysti naurettavan väljään. Ja nyt Elma on avannut kaksi pöllyävää puuterirasiaa, toinen on keltainen ja sen kannessa on kukkakori (Houbigant Paris, Elma tavaa) ja toinen mustan ja punaisen kirjava, kannessa tumma kaunotar viuhkoineen (Maja Murugia Espana). On ihanaa huiskia hyvänhajuista puuteria poskille ja tarkastella vaalenneita kasvojaan peilistä, nyt Elma avaa palmikkonsakin ja kääntyilee ja katselee itseään joka puolelta, ja lapsi matkii häntä. Miten kaunista, Houbigant Paris ja Maja Murugia Espana! Mutta äkkiä lapsi kompastuu kaapuunsa ja kaatuu, puuteripurkki putoaa ja sen sisältö leviää lattialle ja siitä kaikkialle muuallekin, sitä ei voi mitenkään estää, puuteri on niin omituista ainetta, hyvänhajuista, sitkeää, pöllyävää tomua!

Äiti jynssää sitä irti alakerrran tädin lattiasta ja matoista joka ilta viikon ajan töistä tultuaan.

"Tämä on skandaali", kaupantäti sanoo ankarana, huulet valkoisina, vain rouva Rantasen tyttäreltä saattoi odottaa sellaista. Ja teidän pikkutyttö on pantava kunnon lastentarhaan, täysin järjetöntä jättää lastaan Elma-huitukan vahdittavaksi, putoaa lapsi vielä kalliolta mereen. Äkkiä tädin ilme mustuu, hurjistuu: Ja minä en ainakaan tuommoisia huonosti kasvatettuja kakaroita suostu pitämään silmällä!

Lapsi seisoo valtavan peilin edessä, näkee äidin kumartuneen selän ja raivosta kangistuneen tädin seisomassa hänen takanaan. Sitten äiti nousee riepu kädessään, hikisenä ja uupuneena. Ei tarvitsekaan, äiti sanoo, jokos tämä siivous kelpaa vai vieläkö minä jynssään, otanko veitsen ja raaputan seinänraotkin?

Lastentarhassa ei ole peiliä, ei ainakaan sillä korkeudella että pikkutyttö voisi ulottua siihen. Millainen se lastentarha siis oli? Mieleen valahtaa pelkkää pimeyttä, lysolinhajuista ankaruutta, harmaan kuluneen huovan hiirenhajua, sitten äkkiä kuusenoksalla häilyviä hopealankoja, talikynttilän kipinöitä, paketti joka sisältää piparkakun (joulujuhla?). Muuten yhtä käskyä ja kieltoa ja pakkoa. Lasten on pakko laulaa tätien edessä heikoilla piipittävillä äänillään, heidän on pakko mennä päiväunille koville lavitsoille, tiukasti vieri viereen, ja unet ovat pahoja ja päättyvät itkuun. Sänky syttyi tuleen! Olkaa hiljaa, lapset, tädit hokevat, hiljaa nyt. Ja lapset ovat hiljaa. He tietävät että heiltä voidaan kiskoa koipi tai käsivarsi irti, niin kuin vanhoilta räsynukeilta, ja heidän päästään voidaan pöllyttää ulos kaikki sahajauhot ja viskata lopuksi koko holtiton ruumis roskiin. Siksi lapset ovat liikkumatta ja ääneti, hiiskumattoman hiljaa.

Kunnes äidin työpäivä päättyy kangaskaupassa – siellä myydään kaikkea muuta mutta ei kangasta, sitä nyt ei ole vuosiin nähtykään – ja äiti tulee hakemaan lasta kotiin. Silloin lapsen suu aukeaa ja ulos tungeksii sanoja. Äiti, minä en tykkää olla täällä! Hys, äiti sanoo, tuota minä en usko. He astuvat kadulle ja kulkevat ensin puiston viertä, sitten he ohittavat Palokunnantalon. On ilta, kaupungin keskusta vaikuttaa tyhjältä. Tuuli kahisuttaa pääkadun puita, natisuttaa kauppojen ovia ja ikkunoita. Keikkuvan katulampun alta sukeltaa esiin kumarainen olento, sitä seuraa vaappuva varjo joka saa lapsen tarttumaan äidin käteen. Sitten katuvalot jäävät taakse, on käveltävä tuo pitkä, nauhamainen, kiristyvä, kapeneva tie päästä päähän pimeässä ja jatkettava vieläkin pimeämpää Puntintietä pitkin. Jostakin tulee vastaan kostea tuulenpuuska