Liisa ja Veikko ihmemaassa

By Marja-Leena Mikkola

Miten Liisasta, kuulantyöntöä harrastaneesta pienen paikkakunnan tytöstä tuli tämä nainen? Nyt Liisa poseeraa miestenlehden kuvissa ilman rihmankiertämää ja ansaitsee elantonsa prostituoituna. Liisa on tottunut kohtaamaan työssään mitä erilaisimpia miehiä ja ihmiskohtaloita. Kun Liisan lapsuuden tuttu Veikko näkee lehdessä kuvan Liisasta, hän on hämmennystä täynnä. Pian Liisan ja Veikon tiet kohtaavat – mutta mitä heidän välillään oikein on? Liisa ja Veikko ihmemaassa on traaginen kuvaus ilotytön elämästä 1960-luvun Suomessa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728327333

Book preview

Liisa ja Veikko ihmemaassa

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1969, 2022 Marja-Leena Mikkola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728327333

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Mitä varten minä tällaista unta näen? ajatteli Liisa sillä kohtaa, kun alkoi hitaasti herätä. Uni oli alkanut sekavina kuvina, palapelinä, jossa osat olivat hitaasti asettuneet paikoilleen: Hän seisomassa jonkun satamakaupungin köyhässä korttelissa, autio katu, suljetut ikkunaluukut, ei ainoatakaan ihmistä. Sitten ajaa paikalle musta umpiauto, siitä astuu ulos mies, ottaa häntä käsipuolesta tietäväinen ilme kasvoillaan. Mies avaa oven, jossa on punainen lasi ja kirjoitus Yleinen Porttola. Sisällä on pieni salonki, jossa on korituolit. Mustaan verkkoon pukeutunut ilmeetön nainen kulkee huoneen läpi paljain jaloin ja avaa heille vielä yhden oven. Liisa huomaa olevansa alasti, hän on yleisessä saunassa. Vastaan tulee valkotakkinen saunottajanainen, joka vilkaisee häntä arvostelevasti ja nyökkää sitten. Komea tyttö, saunottaja sanoo ja nauraa. Hänen suussaan ei ole hampaita.

Ihmiset pesevät itseään ankarasti eri puolilla saunaa, juuriharjoilla ja karkeilla sienillä. Likaiset vaahtovirrat pyörivät Liisan jalkojen ympärillä. Tämä on se Albertinkadun yleinen sauna, jossa minä aina ennen kävin, hän ajattelee unen ja valveen välimailla; mutta kuinka täällä nyt on miehiä ja naisia yhdessä? Onko tämä ilotalo? hän kysyy ääneen. Saunottaja nyökkää ja sanoo: onpas teillä komeat tissit, oikein muhkurat; ja samassa Liisa herää kokonaan.

Hän ei pysty pitkään aikaan nousemaan vuoteestaan. Ikkunaverhot ovat kiinni. Tuntuu kuin suu olisi täynnä saunan lattialla virrannutta likavettä. Se on se että minä ryyppäsin eilen, hän ajattelee.

Hän nousee istualleen vuoteessa. Päätä alkaa heti särkeä. Hän asettaa jalkansa lattialle, hitaasti. Iho tarttuu kiinni parkettia jäljittelevään korkkimattoon. Hän tavoittelee jaloillaan aamutohvelit vuoteen alta. Yöpaita on noussut vyötärön ympärille ryppyiseksi möykyksi. Hän istuu vielä vähän aikaa vuoteen reunalla, aamutohvelit puolittain jalassa. Kello on kymmenen. Hän nousee hitaasti ja kävelee kylpyhuoneeseen.

Sitten hän ajaa taksilla setänsä Urpon luo, joka asuu syrjäkaupungilla yhdessä hellahuoneessa vihkimättömän morsiamensa Mailan kanssa. Heillä on tärkeää neuvoteltavaa.

II

— Minä sanoin Äijälle: katso Matias tätä kuvaa. Kiinnostaako tämä neiti sinua? Se katsoi, sen väri muuttui, se katsoi ja katsoi, Urpo jutteli. Liisa istui hänen vieressään hetekalla. Maila, joka oli ompelija, viimeisteli jotain sinisen jakkupuvun napinläpeä.

— Minä näin heti sen tulen, joka Äijän silmissä leimusi. Minä tiesin että se on sillä sikari.

Liisa katsoi miestenlehteä, joka oli avoinna pöydällä. Keskiaukeamalla oli hänestä suuri kuva. Hän oli ilman vaatteita, mutta kummankin rinnan päälle oli maalattu suuret viidenkympin setelin kuvat, ja vatsan alimman osan yli kulki suuri maalattu snellmanni. Niin, kyllä se oli hän, kasvot osittain peitettyinä, hajasäärin, ei alasti ja kuitenkin alastomampana kuin alaston.

— Minä en viitsinyt Matiakselle kertoa, että se oli nähnyt sinut pienenä tyttönä Vanhan Rouva Parosen puutarhassa, ettei sille olisi tullut mitään omantunnonvaivoja. Katso minähän tunnen ihmiset, osaan käsitellä ihmisiä. Minä sanoin: kyllä sinunkin Matias kannattaisi jo viimeinkin vähän vapautua ja ottaa elämästä irti se minkä siitä yleensä irti saa. Tämä neiti on mitä herttaisin ja sivistynein ihminen, joka ymmärtäisi tällaisen suhteen luonteen aivan täysin. Katsokaas naiset, minä tunnen paitsi teidät myös miehet. Paronen joutuu elämään puutteessa. Hänen rouvansa asuu aivan eri puolella taloa. Koko Parosen elämä on mennyt Parosten merkeissä: työtä työtä työtä. Ei koskaan mitään huvituksia. Ainaista uskollisuutta vaimolle. Ja mitkä mahdollisuudet sillä olisi ollut huvitella, matkustella huvikseen eikä aina liikeasioissa. Jos se menee Sveitsiin, se ei mene Alpeille, vaan neuvotteluhuoneisiin tapaamaan Maailmanpankin isoja pontsoja. Jos se menee Argentiinaan, se ei mene tanssimaan Rion rytmejä, vaan perustamaan Parosen tytäryhtiötä. Minä sanoin: no juokse liikeasioissasi, mutta pidä Suomessa hauskaa aina silloin tällöin.

Liisa katseli kuvaa vielä kerran. Ihan kuin se ei olisi hän, vaan joku toinen, melkein kuin mulattinainen. Maila ei vilkaissutkaan lehteä. Hän ei katsellut tuollaisia kuvia.

Urpo oli vähän nukkavierun näköinen, niin kuin on äskettäin vankilasta päässyt mies, nukkavierussa ympäristössä, Mailan hellahuoneessa.

— Miettisitte tekin jotain kunnollista ammattia ja elämäntapaa joskus, Maila sanoi ja katkaisi langan.

Mitä kunnollista, mitä, Urpon kihara tukka heilahti. Eikö tämä ollut kunnollista? Hän saisi paikan monistustoimiston hoitajana, ja he pääsisivät tästä luolasta kunnon asuntoon, Liisa saisi vakinaiset hyvät tulot eräänlaisena sihteerinä ja pääsisi raskaasta ja pienipalkkaisesta työstä ja ainaisesta rahattomuudesta, jota hänen oli pitänyt kohentaa erilaisilla tilapäisillä sivutuloilla vähemmän miellyttävällä tavalla, ja Matias Paronen, mahtava, ankarasti työtä tekevä vanheneva Paronen, jonka äitiä Urpo oli aina syvästi kunnioittanut, saisi vihdoinkin maistaa vähän elämää ja nauttia nuoren naisen suomista suloista. Mailan piti vähän laajentaa maailmankuvaansa eikä aina kitsastella; Mailahan oikeastaan kitsasteli kaikessa.

— Minä saan taas maalata, minä saan soittaa ja laulaa, Urpo sanoi.

— Kun minä menin sitä vastaan vankilan portille, Maila puhui ja aloitti uuden napinläven, niin se tuli niin kun kahden varjon välistä valoon, ja sen valon poikki juoksi musta hännätön kolmijalkainen koira. Se on paha merkki. Kyllä sinut vielä paha perii.

Urpon tukka heilahti taas. Maila oli mahdoton. Tuo oli taas tyypillistä: mikään ei muka tapahtunut koskaan järjellisesti, kaikkialla Maila vainusi yliluonnollisten voimien vaikutusta, valonhämyjä ja varjoja ja höpsötyksiä. Ensinnäkin tuo vankilajuttu: se nyt oli ihan lyhyt tuomio ja sitä paitsi täysin väärä tai ainakin langetettu väärälle henkilölle. Hänellä, Urpolla, sen paremmin kuin Matias Parosella, joka nyt ei mitään tuomiota kyllä saanutkaan, ei ollut tämän niin sanotun valuuttarikoksen kanssa mitään tekemistä. Pääsyyllinen oli itse Ukko Paronen, Kaarlo, kylmä mahtimies, ja hänen terävä-älyinen vakoleukainen vaimonsa ja heidän vakoleukainen poikansa; tässä kolmikossa ei ollut niin mitään taiteellista, ei mitään herkkää. Ne tämän valuuttarikoksen olivat tehneet ja syyttäneet siitä sitten Matiasta ja häntä, Urpoa, ja hän oli ihan Matiaksen takia mennyt vankilaan. Mutta nyt se oli ohi, hän taas Matiaksen suosiossa, ja se suosio vain kasvaisi Liisan myötä.

— Minä tiedän Liisa, sinä olet tullut minuun, sinä ymmärrät eräitä elämän perustotuuksia, sinä tulet ymmärtämään nyt tulevan ajan erinomaisesti ja käyttäytymään sen mukaisesti. Voi Liisa, minun veljeni tytär, minä vielä teen sinusta maalauksen. Alaston Maya, juuri sen tyyppisen. Kohta minä pääsen taas ostamaan kangasta ja väriä!

Maila neuloi napinläpeä. Liisa katsoi kuvaansa. Urpo poltteli tupakkaa ja hyräili.

Sitten Liisa nousi.

— Tämä on sitten selvä juttu, Urpo sanoi ja hymyili. — Anna minun valita sinulle puku, joka ylläsi menet tapaamaan Matiasta.

— No, kai minä sittenkin valitsen itse, Liisa sanoi. — Minä tarvitsen yhden uuden puvun jo tänään. Minä menen Antille.

— Ai sille kirjailijalle, Urpo sanoi. — Kerro kuule hänelle minun kunnioittavat terveiseni. Hän on mielenkiintoinen ja värikäs kirjoittaja. Minä olen jatkuvasti lukenut hänen teoksiaan, Sietämätön kesä esimerkiksi, Unelmatyttö, Poikamiehen viimeinen vapaapäivä, Insinööri Virtanen rakastuu, Kulkumies ja päivänkukka. Voisinkohan minä saada nimikirjoituksen johonkin niistä?

III

Veikko katseli kuvaa. Kyllä, se se oli.

Joku oli pistänyt lehden hänen käteensä kun hän oli lähtenyt televisiosta. Se oli tuollainen monivärinen miesten kuvalehti, amerikkalaismallinen. Hänkin oli siihen joskus kirjoittanut kriittisen kirjoituksen Suomen armeijassa vallitsevasta turhan kovasta kurista ja saanut solvausryöpyn silmilleen. Hän oli vastannut ryöppyyn samassa lehdessä, kuvan kanssa, niin kuin hänen tapansa oli. Hän hymyili kaikissa kuvissa, hän oli kehittänyt erityisen avoimen hymyn. Joskus häntä pelotti että hän tulisi hymyilemään aina, että hän ei enää saisi muuta ilmettä kasvoilleen.

Tämä nainen tässä lehden sivulla, monivärikuvassa, tämä iso nainen ei hymyillyt. Se oli kääntänyt päätään vähän poispäin, tumma tukka peitti osan poskea, mutta kyllä sen tunsi. Sen tunsi myös vartalosta, suurista, melkein kuin paisuneista rinnoista, joita nyt peitti kaksi maalattua viisikymppistä, ja sen tunsi voimakkaasti pyöristyvistä lantioista ja sääristä, jotka olivat tanakasti levällään kuin kiekonheittäjättärellä, ja hartioista, jotka olivat naisen hartioiksi vähän liian leveät; mutta ennen kaikkea sen tunsi tuosta asennosta. Se oli heitetty siihen jostain sivustalta, setelinkuvat paljaalla pinnalla, ja se oli hitaasti, välinpitämättömästi muovautunut tuohon asentoon. Se ei keikistellyt eikä näytellyt tyhmää, siinä ei ollut mitään ammattilaismaista, se vain oli. Siitä uhosi voimaa, sen kiekonheittäjättären hartioista uhosi voimaa.

Vai sotkiko hän nyt asioita? Eihän se kiekko ollut, se oli kuula. Piikkilän kauppalan Piikkikankaan asuma-alueen palokunnan kesäjuhlat. Niitä oli edeltänyt palokunnan ruiskutusesitys kivisillalla, ja sen jälkeen oli siirrytty koko joukolla palokunnan lavalle ja urheilukentälle. Kaunis heinäkuinen sunnuntai. Hän, Veka, katselee Liisaa, joka seisoo vanhempiensa kanssa sivummalla ja kuuntelee setänsä Urpo Halmeen lauluesityksiä: When Johnny comes marching home ja laulun Gildasta Put the blame on Mame boys ja pari laulua elokuvasta Toukokuun päiviä, kaikki Urpo Halmeen amerikansuomalaisen kauden satoa. Liisa näkee, ja hän, Veka, näkee miten Liisa näkee, kun selluloosatehtaan insinööri tulee esityksen loputtua Urpon luo ja pyytää tätä joskus laulamaan Vanhalle Rouva Paroselle, tehtaanomistajattarelle, joka on saanut synkkämielisyyskohtauksia. Liisa näkee, miten Urpo pokkailee.

Ja Veka miettii muistaako Liisa, kuinka he olivat yhtenä kesäpäivänä seisseet Piikkilän matkustajalaiturilla, Veka, Liisa ja teurastaja Nuutisen neljä lasta, ja heidän edessään oli seissyt tuo insinööri odotellen kesävieraita, joita höyrylaivan piti tuoda läheisestä kaupungista. Sillä aikaa kun insinöörin tyttäret olivat seisseet isänsä vieressä valkoiset hameet yllä ja valkoiset rusetit hiuksissa, oli Liisa mennyt insinöörin tomuuntuneen auton luo ja piirtänyt sen pintaan kuvan. He kaikki olivat sitten piirtäneet niitä kuvia, auto oli lopulta niitä täynnä, ja sitten he olivat juosseet läheiseen metsikköön. Sieltä he olivat katselleet, kun insinöörin kesävieraat, yhteiskoulun matematiikan lehtori vaimoineen, nousevat laivasta, kättelevät vastaanottajia, ja sitten hilpeä seurue saapuu auton luo. Tuo lähtemätön kuva, kuin sämpylä, viiva keskellä ja auringonsäteitä ympärillä, moninkertaistettuna auton pinnassa; ja näkyy kun kesävieraat kohmettuvat, ja insinöörin tyttärien rusetit jäykistyvät huutomerkeiksi, ja insinööri kiskoo ovea auki, vieraat katsovat muualle, insinööri ottaa autosta rievun ja pyyhkii, pyyhkii, hikisenä ja sanoinkuvaamaton ilme kasvoillaan.

Liisan kasvoilta ei näkynyt mitään, ei näkynyt koskaan mitään, ei silloinkaan, kun hän, Veka, oli voittanut kuulantyöntökilpailut niissä kesäjuhlissa, ja kun Liisa viisi vuotta nuorempana, ja tyttönä, oli mennyt kilpailun päätyttyä ulkopuolisena heittämään samaa kuulaa;