Kuka halusi murhata kirjailijan?

By Pertti Hemánus

Suuren maakuntalehden toimittajat hikoilevat kesähelteellä, kun kylmäävä uutinen tavoittaa heidät. Lehden entinen toimittaja ja Finlandia-ehdokkaanakin ollut kirjailija Paula Harju on löydetty kotoaan murhattuna. Rikoskomisario Heikki Erkinheikki tutkii kuolemaa ja saa selville, ettei kirjailijan eroottisin romaani olekaan puhdasta fiktiota. Erkinheikki kohtaa muitakin mojovia yllätyksiä selvittäessään, kuka Paula Harju todella oli ja kuka hänet murhasi.Pertti Hemánuksen satiirinen dekkari leikittelee faktan ja fiktion välisellä rajalla ja kuvaa työpöytiensä takana tuskailevia toimittajia sekä kirjailijoita, joilta oikeat sanat pakenevat.Komisario Heikki Erkinheikki ratkoo rikoksia professori Pertti Hemánuksen nokkelissa ja satiirisissa dekkareissa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 2, 2022
• ISBN: 9788726349245

Book preview

Kuka halusi murhata kirjailijan?

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1996, 2021 Pertti Hemánus and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726349245

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

"Tämä on paha, paha, paha, paha maailma.

Siitä on tehty elokuvakin."

Stephen Greenleaf

Henkilöt

Yrjö Arffman, Sanomien päätoimittaja jolla on vastenmielinen pilkkanimi Persetohtori ja joka pitää punaviinistä.

Merita Ekfors, Sanomien toimitusjohtaja jolla on vaikeuksia (kellä ei olisi?).

Heikki Erkinheikki, rikoskomisario joka viihtyy kirjastossa siinä missä muut kapakassa.

Sinimarja Erkinheikki, edellisen vaimo, peruskoulunopettaja joka saa aiheen ihmetellä itseään ja omaa käytöstään.

Erno Eteläpää, Sanomien kunnallistoimittaja josta pitävät kaikki.

Paula Harju, jolla on yllättävä lempinimi Somali; ex-toimittaja ja nykyinen kolumnisti, kirjailija ja pienkustantaja, menestyvä nainen jos kukaan.

Roosajuulia Harju, edellisen tytär, tuleva lääkäri joka on kerran tiennyt mikä on elämän tarkoitus.

Ahti Saari, jonka naseva lempinimi on Pressa ja joka Sanomien taloustoimittajana penkoo vakavissaan vaikeita asioita.

Elina Suikki, ex-konttoripäällikkö jolla on yksi ainoa heikkous (eikö meillä useimmilla ole monta?).

Tapani Tammikoski, vapaa toimittaja joka kirjoittaa moneen lehteen omalla tai salanimellä, työn sankari.

Martti Virtanen, vanhempi rikoskonstaapeli joka saattaa tehdä esitutkinnan johtajalle tarkistuksia jo ennen kuin tämä on pyytänyt niitä.

Sivuhenkilöitäkin on, Sanomien toimittajia joita ei edellä ole mainittu, satunnaisia pubien asiakkaita ja henkilökuntaa sekä sen sellaista väkeä; edelleen kaksi Ari-nimistä nuorehkoa miestä jotka aiheuttavat esitutkinnassa sotkua sekä kaksi itsensäpaljastajaa, joista toinen saadaan kiinni ja osoittautuu vaarattomaksi.

Melodraama tapahtuu runsaan viikon aikana alkukesästä 1995 keskellä helleaaltoa, josta yllä luetellut henkilöt eivät kuitenkaan ehdi paljon nauttia.

Tapahtumapaikka on suomalainen kaupunki, meidän mittapuittemme mukaan suuri mutta kansainvälisesti ottaen pieni.

Lukijaa varoitetaan ottamasta tarinaa väärällä tavalla tosissaan. Tämän hetken toimittajat tuskin istuvat kapakoissa sen enempää kuin suomalaiset keskimäärin. Toimittajat ovat pitkälle niin sanottuja tavallisia ihmisiä, jotka tuskailevat asuntolainojaan ja lastensa korvatulehdusta, he juoksevat kaupoissa erikoistarjousten perässä ja pistäytyvät matkatoimistoissa kyselemässä edullisia etelänmatkoja. Varmaa tietoa ei ole edes siitä, kuinka moni maamme lähes yhdeksästä tuhannesta toimittajasta haaveilee kirjoittavansa joskus kirjan.

1

Rivoilu on hauskaa.

Helsingin Sanomien nimimerkki Pii

Kevät viivytteli tuloaan, vielä toukokuun puolessavälissä satoi lunta. Kaupungin valtalehti keksi säiden oikuille vastavedon: se teki etusivulta alkavan jutun, jonka mukaan paikkakunnan kolmestasadasta kapakasta keskiolutpubit mukaan lukien ainakin puolella tulee olemaan terassi. Mikä uutinen. Mikä ilo.

Ja nyt kesäkuussa odotukset olivat täyttyneet. Bar Celonan terassi oli illansuussa melkein täynnä väkeä ja iloista puheensorinaa. Mutta se katkesi äkisti, kun sisään ponnisteli keskimittainen hyvin ylipainoinen mies, jolla oli tummat aaltoilevat hiukset, turpeat kasvot ja ilmeinen lonkkavika.

Mitä ihmettä, oluenjuojat kummastelivat. Tekeekö Hän tuollaisiakin maakuntamatkoja? Sellaisia joista ei kerrota etukäteen? Ilman puolisoa ja turvamiehiä?

– Onko tässä vapaata?, tulija kysyi hoikalta tummalta keskiikäiseltä mieheltä, jolla oli hyvin hoidetut viikset ja lyhyt parta.

– On toki, mies vastasi kieltämättä hämmästyneen tuntuisena.

Tulija pyysi isoa tuoppia tarjoilijatytöltä, jonka ilme kuvasti pelästymistä. Saman tien hän korjasi tilaustaan: paras ottaa kaksi kerralla.

– Katsot minua sen näköisenä kuin tuntisit, tulija sanoi pöytäkumppanilleen.

– Totta kai tunnen.

Tulijan kasvot sulivat leveään hymyyn.

– Mainio juttu. Sinäkin olet siis lukenut Eero Pasasen dekkarin Kunnes tuli Kononen. Minä olen sen päähenkilö, Martti Kononen, rikoskomisario. Väittävät että minulla on kaksoisolento.

– Niin ne uskovat. Varmaan minunkin on tarpeen esittäytyä.

Mies ojensi kätensä ja sanoi:

– AhtiSaari.

Nyt oli tulijan vuoro hämmästyä.

– Presidentin sukua?

– Ei. Jos ääntäisin nimeni niin kuin kuuluu, käsittäisit. Etunimeni on Ahti ja sukunimeni Saari. Eipä silti, kyllä minua joskus kutsutaan Pressaksi.

Tarjoilija toi oluet. Kononen kaiveli takataskustaan lompakkoa, mutta tyttö sanoi ujosti:

– Talo tarjoaa. Ravintolapäällikkö päätti niin.

– Mainio paikka, ilmaiset kaljat, Kononen kiitteli ja kaatoi juomat kurkkuunsa uskomattoman lyhyessä ajassa, valitti junan lähtevän kohta ja alkoi ponnistella kohti naapuritaloa eli asemaa.

Hänen lähdettyään ylimeikattu hieman horjahteleva tyttö tuli kysymään Ahdilta lähes hysteerisenä:

– Sano heti näenkö minä aaveita vai oliko se Hän.

– Rauhoitu, totta kai se oli Hän.

Ahti lisäsi puoliääneen:

– Kononen.

Suttuinen mies tuppautui Ahdin pöytään. Hänellä oli mukanaan puoliksi juotu oluttuoppi, ja kun yritti nostaa sen huulilleen hänen kätensä vapisi hirvittävästi.

– Sinä olet toimittaja.

– En ota kantaa. En minäkään kuljeskele täällä juttelemassa toisten ammateista.

– Joo mutta minulla on asiaa. Pyro… pyro… mikä se sana on, pyrokraatit häätävät köyhän työttömän perheineen kaupungin asunnosta. Tee siitä juttu, tee kova juttu.

– Köyhä työtön istuu varmaan siinä kaljalla.

Mies ärsyyntyi.

– Vittuilet. Saa työtönkin virkistyä. Kysytään vaikka Jaakonsaaren Liisalta.

– Sen kun kysyt. Yksi tarkistus vain: köyhä työtön on varmasti maksanut vuokransa ajallaan?

Mies julmistui.

– Jumalauta, ei kai pikku viivytys silloin tällön ole häädön syy. Ei sinusta jätkä ole jutun tekijäksi, pyrokraattien ja kapitalistien asialla sinä juokset niin kuin koko lehtesi.

Hetken aikaa näytti siltä, että köyhä työtön olisi lyönyt Ahtia. Tämä ei varautunut kääntämään toistakin poskeaan, vaan lyömään takaisin. Mutta köyhä työtön leppyi nopeasti.

– Annetaan olla. Ei riidellä. Ollaan kavereita ja puhutaan mukavia. Tiedätkö ketkä ovat nykyisen hallituksen rivoimmat ministerit?

– En tiedä enkä välitäkään tietää.

– Minä kerron. Huttu ja Vii…

– Perkeletto. Minä en noin tyhmiä juttuja välitä kuunnella, Ahti tiuskaisi, joi tuoppinsa tyhjäksi ja käveli ulos koko Bar Celonasta.

Aivonsa juoneen alkoholistin vielä ymmärtää, Ahti tuumi, mutta kun lapsellisia rivouksia ovat alkaneet julkaista lehdetkin ja kuulemma niitä harrastavat myös jotkut professorit, kukaties ministerit iltakoulussaan.

Ahti pistäytyi Hupeli-pubin ovella, mutta siellä istui vain pari kuusitoistavuotiaan koulupojan näköistä nuorta juomassa yhdeksän markan olutta, kaupungin halvinta. Ravintolan vastaava, tumma nainen josta kukaan ei tiennyt muuta kuin että hänen lempinimensä oli Lepa, hymyili Ahdille mutta tämä jatkoi matkaansa.

Tapaamispaikaksi oli sovittu vasta avattu pubi Janoinen pässi. Ehdolla oli myös sen kilpailija ja seinänaapuri Hullujenhuone, mutta yksi toimittajista oli pistäytynyt siellä ja todennut että se oli pettymys. Siellä näki vain siivoja ihmisiä, psyykkisesti täysin terveen oloisia.

Pässissä istui jo Teijatalvikki Talvisaari, kulttuuritoimittaja joka kirjoitti mieluiten teatterista mutta joutui tekemaan paljon muutakin. Hän oli hyvävartaloinen punapää, jolla oli pyöreät rillit, yhden tiedon mukaan Vihreän Liiton äänestäjien tunnus. Teijatalvikki osasi taitavalla meikkauksella häivyttää pois lähes kymmenen vuotta noin kolmenkymmenenviiden vuoden iästään, ja hän kertoi mielellään että vielä vuosi sitten häneltä oli kapakassa kysytty papereita.

– Nyt sitten tarjoat sen kaljan, jonka olet luvannut, Teijatalvikki ehdotti.

Ahti nyökkäsi innottomasti ja kävi hakemassa juoman.

Lupaus josta Teijatalvikki muistutti koski Ahdin kaikkia työtovereita sen jälkeen kun hän oli saanut valtion tiedonjulkistamispalkinnon, parikymmentätuhatta markkaa verotonta rahaa. Se tuli kuuden laajan jutun sarjasta, joka käsitteli Suomen pankkikriisin taustaa. Tutkivan journalismin yhdistys oli kuukautta aiemmin antanut samasta suorituksesta hänelle Lumilapio-palkintonsa, joten Ahti alkoi olla maan huomatuimpia taloustoimittajia.

Juhliessaan palkintoaan Ahdilla oli ollut jo varaa uhota:

– Eipä taida enää kukaan tulla sanomaan, että niin kuin kaupassa myydään erikseen nakkeja ja talousnakkeja, on ero myös toimittajilla ja taloustoimittajilla.

Yksi työtoveri, ulkomaantoimituksen puolelta, oli tullut sanomaan suoraan, että hän ei pitänyt Ahdin töitä palkinnon arvoisina, vaan mieluummin olisi pitänyt palkita tuo tai tuo tai tuo. Tai huomauttaja itse, joka oli tehnyt neljä aukeaman laajuista juttua entisten derkkujen eli itäpuolen ihmisten asemasta yhdistyneessä Saksassa. Muut työtoverit olivat vain terveellä tavalla kateellisia.

– Taitaa olla sopiva aika sanoa, että yhtä asiaa sinun palkituissa jutuissasi en voinut käsittää. Sinähän puolustit pankkeja ja pankinjohtajia. Aika erikoista entiseltä taistolaiselta, Teijatalvikki aloitti.

– Miten niin taistolaiselta?

– Älä nyt hermostu, tiedänhän minä sinun taustasi. Minulla on tuttuja, jotka opiskelivat seitsemänkymmentäluvulla Tampereella samaan aikaan kuin sinä.

– Ja itse kävit silloin koulua. Kahdeksankymmentäluvun puolella luit Oulussa kirjallisuutta ja kieliä. Mitä sinä minusta muka tiedät?

– Sanoinhan jo että ihmisillä on tuttavansa. Mutta ei kiistellä, vaan selitä yksi asia. Onko tavallinen kansa aivan väärässä, kun se uskoi ennen sinun juttusarjaasi ja uskoo varmaan yhä, että pankkikriisin aiheuttivat pankinjohtajat itse panemalla valtavia summia omaan taskuunsa?

– Jos olisit lukenut tekstini kunnolla, tietäisit vastauksen. Pankkikriisiin liittyi myös ilmiselviä rikoksia. Niitä tekivät sellaiset luotonsaajat, jotka eivät koskaan kuvitelleetkaan maksavansa lainojaan takaisin. Jotkut vielä väärensivät asiakirjoja saadakseen vakuutensa näyttämään arvokkaammilta, he tekivät mökistä kartanon. Oli myös joitakuita pankinjohtajia, jotka kuuluivat samaan mafiaan ja saivat varmaan provikan myöntämistään lainoista, mutta sen todistaminen on yleensä mahdotonta. Haastattelin näistä asioista pitkään Ari Huhtamäkeä ja luin kaiken, minkä hän on kirjoitt…

– Huhtamäkeä? Joka nuorena oli töissä Skopissa ja on siksi jäävi?

Ahti katsoi Teijatalvikkia hetken aikaa myötämielisesti.

– Tuossa oli koko sarjan ainoa heikko kohta. En vain voi mitään sille, että Huhtamäki on maan paras pankkikriisin asiantuntija.

– Mutta sano nyt sitten, missä jemmassa ovat ne rahat joita pankit ovat vailla ja tarvitsevat miljarditukea. Me veronmaksajat sen maksamme.

– Totta kai. Mutta miten niin jemmassa? Jos sinä poltat rahasi, se muuttuu tuhkaksi. Sitä ei enää ole olemassa, ei missään jemmassa.

– Puhut vertauksin kuin Jeesus, miksi et puhu suoraan?

– No otetaan esimerkiksi äsveeuuällän suuri hanke kasinopelin hulluina vuosina. Liitto keksi teettää lainarahalla Vantaan korpeen ylisuuren kauppakeskuksen ylikalliiseen hintaan, ja kun se alkoi olla valmis suhdanteet muuttuivat. Liitto ei saanut vuokralaisiksi liikkeitä käyvällä vuokralla eikä enää alennetullakaan, saati että kukaan olisi ostanut rakennusta.

– Ehkä joskus tulevaisuudessa ostaa.

– Et siis muista, että kuulin jutussa parhaita vähittäiskaupan ja myös kiinteistöalan tuntijoita. Kummatkin nauroivat sille mahdollisuudelle, että joku joskus ostaisi korven keskeltä kauppakeskuksen sellaiseen hintaan, jolla katettaisiin rakennuskustannukset ja korot ja saamatta jääneet miljoonavuokrat ja lämmityskulut ja hoitokustannuk…

– Ymmärrän.

– Ymmärrä myös. Rahat eivät ole kenenkään huijarin salaisella tilillä, vaan ne ovat menneet hukkaan yhtä varmasti kuin jos ne olisi sytytetty tulitikulla palamaan. Pankkien ongelmat ovat niiden asiakkaiden ongelmia.

– Eikä tämä ole pankinjohtajien puolustamista?

– Päin vastoin. Tyhmyys ja ammattitaidottomuus luottojen myöntämisessä ovat vähintään yhtä vakava asia kuin löyhä moraali. Jos rahat olisivat huijaripankkiirien kätköissä, olisi ainakin periaatteellinen mahdollisuus saada ne vahingonkorvauksina takaisin. Nyt ei ole sitäkään.

Teijatalvikki vaikeni, mutta tavallisesti sulkeutunut Ahti innostui jatkamaan.

– Et kai sinä ole niitä, jotka sanovat että pankit olisi pitänyt päästää konkurssiin? Et kai kuvittele, että luottoa ottaneet saisivat silloin velkansa anteeksi? Konkurssipesä alkaisi tosiasiassa heti kiristää velallisia ja siinä menisi tuhansilta perheiltä koti alta ja yrityksiä nurin pienistä suuriin. Totta kai pankkituen maksaminen on ollut hirvittävän raskasta, mutta vielä katastrofaalisempaa olisi ollut yhdenkin suuren pankin vararikko. Suomen koko pankkilaitoksen uskottavuus olisi kärsinyt pahasti ja pääomat alkaneet paeta ulkomaille. Luota esimerkiksi Esko Seppäseen.

Ilmeisesti Teijatalvikki luotti Esko Seppäseen, koska hän ei sanonut vastaan.

Erno Eteläpää puuskutti paikalle. Kolmikko oli koossa.

Ernon puskutus johtui ylipainosta ja liikunnan laiminlyömisestä. Lääkäri olisi todennäköisesti puistellut päätään hänen habitukselleen. Tarkistamattoman tiedon mukaan Erno oli iältään korkeintaan neljänkymmenenviiden, mutta varhain alkanut kaljuuntuminen teki hänestä vanhemman näköisen.

Erno oli Sanomien toinen oman kaupungin kunnalliselämään erikoistuneista toimittajista. Tehtävänsä hän hoiti täsmällisesti, joskaan ei loistokkaasti. Samalla hän oli toimituksen pääluottamushenkilö, ei pääluottamusmies jolla saisi feministit vastaansa. Siihen rooliin hänellä oli erinomaisia ominaisuuksia: hyvät hermot, kyky kuunnella kärsivällisesti toisia ja taito muotoilla kompromissiehdotuksia.

– Eikö olisi jo aika soittaa?, Erno esitti.

– Minusta olisi, Teijatalvikki vastasi.

Soittaminen oli sovittu Ahdin tehtäväksi. Syyn hän lienee arvannut itsekin: juorujen mukaan hänellä ja lehtiyhtiön toimitusjohtajan sihteerillä Tiiatuulia Tiitisellä oli ollut keskenään vipinää. Rohkeimman väitteen mukaan joku oli yllättänyt heidät pikkujoulun jatkoilla kaikkein pyhimmästä eli hallituksen huoneesta itse teossa.

Ahti siis soitti. Tiiatuulia kertoi juuri tulleensa kotiin lehtiyhtiön hallituksen kriisikokouksesta.

– Ei Ahti hyvä, ei käy. Minun rooliini ei alkuunkaan sovi kertoa kokouksen päätöksistä.

Ahti yritti vängätä vastaan.

– Ei kuule, ei. Mutta hallituksen puheenjohtaja siellä juuri väsää nimitysuutista. Tiedän että se kestää, mutta onhan se johonkin aikaan luettavissa kun menet talossa käymään.

Tähän Ahdin oli tyytyminen.

Teijatalvikki ja Erno lähtivät heti työpaikalleen, Ahti ei. Toiset tiesivät syyn.

2

"Diplomaatti on rehellinen ihminen, joka on

lähetetty valehtelemaan isänmaansa hyväksi."

Vanha sananparsi

Ahti ei ehtinyt tyhjentää yhtään tuoppia yksinään. Pöytään tupsahti Villeveikko Sarkama, kotikaupungin kasvatti ja tuttu jo yhteisiltä kesätoimittaja-ajoilta.

– Mitä vakuutusmies?

– Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu, Villeveikko vastasi vain hieman sammaltaen.

Villeveikko oli ajat sitten jättänyt toimittajan työt, muuttanut Helsinkiin ja siirtynyt sukulaisammattiin – näin hän itse sanoi – eli tiedottajaksi. Vihdoin hän oli ylennyt kokonaisen konsernin eli Vakuutus-Väinämöisen tiedotusjohtajaksi huippupalkalla.

– Puhu sitten.

Ja Villeveikko puhui. Hän myönsi että hänen alallaan on pikku vaikeuksia. Sitä Ahti ei epäillyt.

– Joskus kuukausi sitten käsittelin uutissähkeen, jossa kerrottiin suomalaisten kuluttajien viime vuonna nostamista oikeusjutuista. Niitä taisi olla jotain kaksituhattakuusisataa ja alakohtaisesti ykkönen oli vakuutusyhtiöt, matkatoimistot toinen tai kolmas.

– Turha kieltää.

Villeveikko halusi korostaa ripeätahtisen oluenjuontinsa lomassa, että paljolti syy on vakuutuksenottajien itsensä. He eivät vaivaudu lukemaan kunnolla vakuutusehtoja, tai jos lukevat eivät ymmärrä, tai jos ymmärtäisivätkin eivät halua ymmärtää.

Mitä vakuutuksenottajat eivät tajua? Aina ei edes omavastuun käsitettä, Villeveikko väitti. Tai ei ainakaan sitä että omavastuita on viime vuosina nostettu, jotta vakuutusmaksut pysyisivät kurissa. On myös muita rajoituksia, joiden vuoksi korvausta ei makseta täysimääräisenä tai ollenkaan.

– Puhuin näistä asioista tänään täkäläisille vakuutusmyyjille. Sellaista on minun työni, diplomaatin hommaa.

– Vakuutusmyyjät ovat huolissaan tulokehityksestään?

– Totta kyllä. He myös ihmettelevät, miksi heiltä myyntityössä enemmän kuin koskaan tiukataan, kuinka suuren osan vakuutusmaksuista esimerkiksi juuri Väinämöinen käyttää korvauksiin ja kuinka suuri osa menee kuluihin ja voittoon.

– Mitä neuvoit heitä vastaamaan?

– Pidetään se liikesalaisuutena. Mutta vastattava on. Sanattomaksi ei saa jäädä.

Villeveikko nouti uuden oluttuopin.

– Ohimennen sanoen kävin ensin toisessa pubissa, jossa pubin koko idean vastaisesti oli pöytiintarjoilu. Siellä istui ryhmä ydinfyysikkoja ja tarjoilijatyttö toi heille olutta paljon tiheämpään tahtiin muille, arvaatko miksi?

Ahti ei arvannut.

– No kun seurue hoki puheissaan koko ajan sanaa isotooppi, isotooppi.

Ahti nauroi kuivasti. Kaverukset siirtyivät takaisin vakuutusasioihin.

– Sinä siis annat ymmärtää, että alan kaikki vaikeudet ovat vakuutuksenottajien syytä.