Luota minuun

By Esa Sariola

Tutkija Pauli Saskian elämä ei ole ollut kaikista tyypillisin. Tyttöystävä Liisalla on lapsi, ja Pauli ei ole varma onko lapsi hänen vai Paulia edeltävän miehen. Liisa ei halua sitoutua liikaa, ja siksi Pauli ja Liisa eivät näe joka päivä. Kun Pauli pääsee yllättäen mukaan uuteen tutkimusprojektiin, työ vie hänet mukanaan. Pian projekti alkaa kuitenkin käydä pelottavaksi. Projektissa tutkitaan pääkaupunkiseudulla esiintyvää erikoista tautia – mutta miksi myös projektin tutkijoiden käytös muuttuu yhä erikoisemmaksi ja erikoisemmaksi? Tilannetta ei helpota, että myös Paulin ja Liisan suhde hankaloituu entisestään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728137468

Book preview

Luota minuun

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1994, 2022 Esa Sariola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728137468

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Loppuvuodesta , varhaisena tiistaiaamuna löydettiin Tuusulan moottoritien pientareelta ryömimästä vaikeasti loukkaantunut mies. Mies makasi vatsallaan Helsingistä poispäin vievän kaistan reunalla vähän ennen kehä ykkösen liittymää. Hän oli niin heiveröinen, että oli vaikea käsittää, kuinka hän ylipäätään oli voinut selvitä hengissä. Silminnäkijöitä ei ollut. Kukaan ei ilmoittautunut yliajajaksi. Tiellä ei näkynyt jarrutusjälkiä eikä mitään muutakaan onnettomuuteen viittaavaa kuin mies itse.

Elettiin myöhäistä syksyä. Ennen aamunsarastusta kaupungin pohjoistaivaan olivat peittäneet paksut, violetinväriset pilvet ja aamuruuhkan jo alkaessa ehtyä uhkaava taivas jatkoi yhä vyöryään kohti eteläisille niemenkärjille rakennettua keskustaa. Paikalle pysähtynyt taksinkuljettaja hälytti ambulanssin ja yritti jututtaa miestä nähdäkseen oliko tämä tajuissaan, saamatta vastaukseksi muuta kuin käsittämätöntä pihinää. Hän kävi napsauttamassa mittarin pois päältä ja esitti yhä hermostuneemmaksi käyvälle kyydittävälleen, sitten paikalle ehtineille poliiseille ja ambulanssimiehistölle ja lopulta iltapäivälehden reportterille oman epätarkan diagnoosinsa, joka tapauksen saamassa lyhytaikaisessa julkisuudessa jäi vallitsevaksi totuudeksi. Taksikuski arveli, että miehen kaularanka oli murtunut, koska hänen jalkansa eivät liikkuneet ja niistä puuttui tunto. Otsassa oli kuhmu hiusrajasta aina umpeen muurautuneeseen oikeaan silmään saakka. Kuhmun alla täytyi olla kallonmurtuma, sillä turvotuksen altakin näkyi, että luu oli lievästi painuksissa. Mies näytti kiskoneen itsensä ojasta tienpenkalle käsivoimin. Hänen kyntensä olivat lohkeilleet, sormenpäät veriset ja likaiset ja vaatteet ryvettyneet mätänevissä lehdissä, kuolleessa ruohossa ja pinnasta rapeaksi jäätyneessä mullassa, jonka hitaasti tienpenkkaa kohti ryömineen miehen ruumiinlämpö oli pehmentänyt ja liisteröinyt vaatteisiin lähtemättömästi. Juuri käsien käytön vielä onnettomuuden jälkeen olisi pitänyt paljastaa lääketieteestä kiinnostuneelle taksikuskillekin, että vaurion täytyi olla alempana selkärangassa. Kaularangan murtuma olisi halvaannuttanut myös kädet.

Sairaalaan toimitettaessa mies oli tajuissaan. Hän ei sanallakaan selittänyt mitä oli tapahtunut, katseli vain ääneti auttajiaan vailla hämmennystä tai itsesääliä. Papereita hänellä ei ollut eikä hän suostunut paljastamaan henkilöllisyyttään. Vain sukunimen hän kertoi murtuneella, käheällä äännähdyksellä, josta saattoi päätellä hänen olleen pitkän aikaa puhumatta. »Hämäläinen», hän korahti tarjoten verille naarmuuntunutta mukaista kättään kysymyksen esittäneelle poliisille, joka hämmästyneenä tarttui siihen kertoen oman nimensä.

Vasta kun likaiset vaatteet sairaalassa leikattiin auki, löydettiin vammat jotka tekivät yliajoteorian mahdottomaksi. Kummankin polvitaipeen jänteet oli katkaistu syvillä viilloilla. Haavoista valunut veri oli liimannut housujen kankaan ihoon niin tiiviisti, ettei kukaan ollut aikaisemmin huomannut lahkeiden takaosaan siististi leikattuja reikiä.

II

Lindströmin päivä oli alkanut ikävästi. Hallinnointi oli ikävää aina, ja kaikkein ikävintä se oli silloin kun piti kesken toimivuotta laatia raporttia aikaansaannoksistaan ja tehdä esitys oman laitoksensa alasajosta. Priorisoida. Sitä sanaa ne rakastivat, se luki jokaisessa budjetinkiristyskirjeessä jonka hän näinä aikoina sai. Psykiatrisen avohoidon jakamattomia toimintoja oltiin lopettelemassa, ja se tiesi Lindströmin tutkimus- ja selvitysosastollekin vaikeuksia, kenties lopullisia. Luultavasti lopullisia. Kaiken toimeenpanovallan siirtäminen aluepäälliköille tiesi sitä, että Lindströmin tehtävät katoaisivat kokonaan, eikä sitten olisi jäljellä enää mitään muuta kuin varhaiseläkkeelle siirtyminen. Alaiset kyllä saisivat töitä, heidät siirrettäisiin vain peruspiireihin tekemään samaa kuin ennenkin taikka jotakin muuta, mutta yhtään uutta päällikkölääkäriä ei kukaan kaivannut. Ei ainakaan Lindströmiä. Kaikki tähänastinen jäisi kesken. Lääkekulutuksen seuranta, potilaskäyntien frekvenssin rinnakkaisprojekti, terapiamuotojen tehovertailu, resurssitarpeen arviointi, diagnoosiryhmittäinen käyttäjävertailu, hälytyskäyntien määrän kehitys verrattuna järjestäytyneisiin sairaalaan toimittamisiin, ja lopuksi myös koulutustarpeen painopistealueiden ennusteen laatiminen. Kaikki hänen omia luomuksiaan. Sama kuin jos olisi pitänyt päättää, minkä lapsensa antaisi ensimmäisenä tapettavaksi. Sitä paitsi ne olivat kuulleet hänen lukuisista viran ohessa hoitamistaan yksityisistä konsultaatioista, joihin hän oli unohtanut hakea sivutoimilupaa. Koko sotku kaadettiin hänen syliinsä kerralla, koska ne uskoivat hänen olevan heikoilla, kaikkein helpoimmin lyötävissä. Kehityssuunta kulki yleensäkin pois jakamattomista toiminnoista, ja hänellä tiedettiin olevan ilmoittamattomia sivubisneksiä.

Hän oli aikojen kuluessa kahminut itselleen konsultoivan työterveyslääkärin tehtäviä kymmenistä yrityksistä ja, erityistä lahjakkuutta osoittaen, myös kaupungin omista laitoksista. Hän oli hyvä seuramies ja kekseliäs organisoija, ja nämä ominaisuudet olivat vuosien mittaan auttaneet häntä rakentamaan erinomaiset yhteydet lähes kaikkialle muualle paitsi omaan virastoonsa, jossa hänen urankehityksensä oli aikaa sitten lopullisesti pysähtynyt. Hänen suurpiirteisyyttään ja ketterää siirtymistään aihepiiristä toiseen oli alettu pitää huolimattomuutena ja lyhytjännitteisyytenä. Vuosikertomukset viivästyivät ja olivat puutteellisia, selvitykset eivät tulleet aikanaan, nimikirjoituksia odottavat paperit kasautuivat työpöydälle ja hän oli huono vastaamaan kirjeisiin ja soittopyyntöihin. Häntä ei pidetty jämäkkänä linjajohtajana. Huhuttiin, että hänellä oli runsaasti luvattomia poissaoloja. Oltiin tietävinään, että hänen päivänsä tuppasivat venymään illasta joskus päivänkoittoonkin saakka hilpeässä seurassa, eikä aamulla nukkumaan kömpiessä ensimmäiseksi tullut mieleen soitella työpaikalle, ettei tässä nyt jaksa hommiin lähteä kun pitäisi välillä nukkuakin. Lindström oli itsekin kuullut näitä huhuja, mutta niitä vastaan oli vaikea puolustautua.

Hän ei ollut mitenkään ihastunut runsaisiin työpaikkakonsultaatioihin. Psykiatriin suhtauduttiin kuin järjestyspoliisin sivutoimistoon, jonka tehtävänä oli rauhoittaa ja selvittää kummalliset riidat ja päättömät tempaukset, töistä kieltäytymiset ja harhaiset syytökset, joita organisaatioissa esiintyi. Hän oli se, jonka oletettiin keksivän jokaiselle häirikölle tautinimike ja siihen sopiva hoito, arvioivan sairaslomien ja määräaikaiseläkkeiden tarvetta.

Lakkautusuhka oli muuttanut kaiken. Ne luulivat naruttavansa hänet noihin vanhoihin sotkuihin, vähäpätöisiin laiminlyönteihin, mutta hän oli keksinyt kuinka kääntäisi ne edukseen. Ahdingossaan hän oli saanut oivalluksen. Hän aikoi taistella.

III

Seinänaapurina asuva viikonloppujuoppo oli sietämätön. Tai ei mies itse vaan hänen itämaisen näköinen vaimonsa, joka aina pakeni kotoaan jyskyttämään Höökin ovea kun oli aikansa riidellyt miehensä kanssa. Höök joutui menemään ovelle rauhoittelemaan naista ja irrottelemaan miehen sormia hänestä, kun mies yritti väkisin kiskoa vaimoaan takaisin kotiin, ennen kuin Höök sai hänet sen verran rauhoittumaan että hänen kanssaan saattoi puhua.

– Poliisi, poliisi! Apua! Pelastakaa minut tuolta väkivaltaiselta hirviöltä, naisella oli tapana parkua niin että porraskäytävä raikui.

– Se tappaa minut!

Höökiä harmitti. Kuinka monta viikonlopun vapaavuoroa he olivat häneltä pilanneet?

– Mene sinä nyt kotiis siitä, hän aina niissä tilanteissa sanoi miehelle. – Minä tuon sen kohta.

Ja mies vaikeni ja irrotti valkeiksi puristetut sormensa vaimosta, ja vaimo kietoi käsivartensa kalpean, pikkuvanhan pojan hartioille ja ohjasi hänet sisään Höökin ovesta, ja Höökin vaimo keitti kahvia ja lohdutteli naista, kunnes nainen arveli miehen jo nukahtaneen ja urheasti henkäisten kokosi taas itsensä, pyyhki kyyneleet leveiltä poskipäiltä ja ohjasi totisen pojan takaisin kotiin lupaillen hyvitykseksi jäätelöä ja limonaadia nyt kun isä vihdoinkin nukkui.

– On se tuokin tapa viettää viikonloppua, Höök aina sanoi vaimolleen naisen mentyä.

– Onhan se ihan kamala mies, Höökin vaimo aina vastasi.

– Oma vikansa, sanoi Höök. – Miksei ota eroa?

– Tyypillistä miehen puhetta, vaimo tuhahti. – Olenko minäkään sinua jättänyt?

Höök oli enemmän miehen puolella vaikkei ymmärtänytkään, minkä takia tämän piti aina rähjätä. Mies oli aivan asiallisen näköinen, hänellä oli tumma puku ja suora jakaus preussilaismallisissa ristiverisissä hiuksissa, loskasäällä kalossit ja kesällä pellavahousut. Sovinnainen ja kohtelias mies kaikin puolin. Jokin osuus siinä rähinässä täytyi vaimollakin olla. Höökiä suututti, että oma vaimo piti yksipuolisesti naapurin vaimon puolia myöntämättä, että tämä luultavasti ärsytti miestä tahallaan. Se oli epäoikeudenmukaista. Sitä paitsi mies ei edes ollut juoppo, vaikka Höök häntä mielessään juopoksi nimittelikin. Höökin tiedossa ei ollut ainuttakaan tapausta, jossa naapuri olisi maistanut alkoholia. Riitojen yhteydessäkään hänestä ei porraskäytävän tasanteella koskaan haiskahtanut vähäisinkään alkoholin lemahdus. Talon miesten yhteisessä lenkkisaunassakaan ei mies maistanut olutta – ei tosin käynyt lenkilläkään, vaikka saunaan tulikin – eikä hänelle kelvannut edes terästetty glögi taloyhtiön osakkaiden pikkujoulussa. Hän oli viikonloppujuoppo ilman viinaa. Selittämättömästi hän joka perjantai-ilta räyhäsi samalla tavalla kuin kuka hyvänsä perjantaipullonsa tyhjentänyt öykkäri, oli yhtä väkivaltainen ja arvaamaton, ja toisaalta aina yhtä ennustettava. Joka perjantai alkoi seinän takana sama huuto, ja joka perjantai vaimo ja poika pakenivat Höökille odottamaan, kunnes mies olisi nukahtanut ja ryömivät sitten takaisin pesäänsä marttyyrimaisen surkeina ja tahmaisina, niin että Höökiä sekä inhotti että säälitti, mutta enemmän kuitenkin inhotti. Hän toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin enemmän heidän hyväkseen.

IV

Pauli Saskia heräsi oudoista unista kahvin ja vastaleivotun leivän tuoksuun ja keittiöstä kantautuviin pieniin ääniin: veden kohinaan, pöydän kattamisen aiheuttamiin heikkoihin kolahduksiin, lusikan kilahteluun lautasella, lapsen yskimiseen, tuolinjalkojen raapiviin ääniin lattiaa vasten. Hän kuuli postiluukun kolahduksen Liisan hakiessa lehden ja tiesi saavansa päiväuutiset jos nousisi nopeasti. Liisalla oli tapana aloittaa lehtensä lopusta, Paulilla alusta.

Joinakin aamuina hän vierasti Liisaa. Se meni tavallisesti ohi kun hän heräsi kunnolla. Ei heillä riitaa ollut, joskus vain tuntui ettei hän tuntenut kumppaniaan, jonka viereen oli illalla käynyt kaikessa sovussa. Sellaisina aamuina hän ei tosin ollut aina varma itsestäänkään, eikä kenestäkään.

Uutisista Pauli sai aamuisen adrenaliininsa, kärsimättömän vihanhohteen, joka nousuhumalan tavoin valaisi hänen tiensä halki ruuhkaisten aamukatujen oikuttelevassa autovanhuksessaan, katujen tulvillaan sietämättömän hitaita liikennevaloista liikkeellelähtijöitä, röyhkeitä vilkkua käyttämättömiä kaistanvaihtajia ja typerän varomattomia jalankulkijoita, jotka loikkivat katujen yli mistä sattuu ymmärtämättä, etteivät parhaatkaan jarrut kykene pysäyttämään autoa niille sijoilleen samassa silmänräpäyksessä kun joku päätön säntäilijä saa päähänsä vaihtaa kadun puolta sivuilleen vilkaisematta.

Tytön nimi oli Nelli. Paulista se oli koiran nimi, mutta hänellä ei ollut päätösvaltaa. Nelli Kallio oli Liisan tytär ja kulki Liisan sukunimellä ja tiesi sen itsekin. Hän oli kaunis pieni enkeli, kuin äitinsä lapsuudenkuva kirjahyllyn albumista, jota hän mieluusti selasi. Hän söi puuroa kirkkaanpunaiselta muovilautaselta. Liisa auttoi toisella lusikalla keräilemällä klönttejä pöydältä ja Nellin kouruliinasta ja työntämällä ne Nellin suuhun hänen omien lusikallistensa välissä, joilla oli taipumus osua nenään tai poskeen ennen kuin löysivät tiensä oikeaan osoitteeseen.

Nelli oli ehkä Paulin oma lapsi, ensimmäinen pitkästä sisarussarjasta, jonka Pauli toivoi heidän saavan. Hänen isyytensä oli mahdollinen mutta ei varma, eikä Liisa suostunut verikokeeseen asian selvittämiseksi. Nelli oli saanut alkunsa Liisan elämän myrskyisässä taitteessa, yhden vaikean miehen tehdessä lähtöä ja toisen, ei ehkä yhtä vaikean, tuloa hänen elämäänsä. Pauli oli alusta asti tiennyt, että Liisan elämässä oli ollut toinen mies. Hän ei ollut mustasukkainen väistymään joutuneelle rakastajalle. Tai joutuvalle. Hän ei tiennyt, minkä verran mies vielä piti yhteyttä. Liisa muuttui epämääräisen ärtyneeksi kun Pauli otti asian puheeksi, mutta Pauli ymmärsi.

Pauli yöpyi Liisan luona kolmasti viikossa, muuten omassa vuokra-asunnossaan, tai missä tahansa kunhan ei Liisan luona. Niin määräsi Liisan sanelema keskinäisen vapauden koodi. Liisa ei halunnut yhdessä nukkumisen lipsahtavan säännölliseksi yhteiselämäksi. Ei yhteistä osoitetta, yhteisiä velkoja eikä yhteisiä ystäviä. Hän ei halunnut olla kenenkään miehen avec eikä raahata ketään mukanaan omille kutsuilleen. Hän ei vahtinut Paulia eikä sallinut Paulin vahtivan häntä. Tilivelvollisuutta ei ollut ja rakkauden ehtona oli vapaus.

Työpaikkansa Pauli oli monien muiden kaltaistensa vähemmän tarmokkaiden, sattuman ajelemien valtiotieteilijöiden tapaan osunut saamaan siksi, että teki gradua sopivasta aiheesta. Tutkielman otsikko oli Eräiden rock-lehtien maailmankuva ja ihmiskäsitys verrattuna peruskoulun ET-opetuksen