Yhtä suurta perhettä

By Esa Sariola

Markus Antikainen on mies, joka ei kaihda keinoja uralla edetäkseen. Hän on päässyt hyvälle paikalle suuressa lehtikonsernissa. Olennaista on, että hän on hyvää pataa konsernin omistajan Arno Tannerin kanssa. Eikä sekään ole pieni asia, että Antikaisen puoliso on tätä nykyä Tannerin sukua hänkin... Aitiopaikalta Antikainen pääsee tarkastelemaan Tannerin perheen elämää ja valtasuhteita. Mitä suuren sukuyrityksen pyörittäminen vaatii? Kuka käyttää valtaa ja kuinka pysyvää vallankahvassa oleminen on?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 14, 2022
• ISBN: 9788728137475

Book preview

Yhtä suurta perhettä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1991, 2022 Esa Sariola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728137475

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I OSA

MARKUS

Siinä naurettavassa majassa istuminen harmitti minua. Koija, heidän koijansa, niin kuin Keskuspuiston ja Mankkaan ja minkä vielä juopoilla. Se oli totisesti teeskentelyä. Mutta Paulin silmät loistivat niin, että minä ymmärsin hänen siirtyneen heidän puolelleen. Siinä oli kanssa yhdenlainen isänsä poika, syntynyt kultalusikka suussa ja saanut töitä papan firmasta, ja sitten piti istua täällä kaatopaikan laitamilla hökkelissä neuvottelemassa näiden maailmanparantajien kanssa, joilla ei ollut mitään syytä heilläkään tulla tänne hienostelemaan, kun kummallakin oli kaupungissa oma koti. Mutta tämä oli vallankumouksellista. Paulia piti kuljettaa täällä varmuuden vuoksi, ja hänkös innostui, otti kamerankin mukaan. Paul halusi ohjata tapahtumien huimana vyöryvää virtaa, kontrolloida yhteiskunnan muutosta, tuhota rakenteita ja luoda uusia, ja hallita kaiken päälle vielä tiedottamista. Paul halusi. Mutta isä oli tiellä, ja minä heidän välissään, kummankin uskottuna.

Kolmen viikon ajan olin joutunut säästämään sanomalehtiä lukeakseni ne ennen kuin heitän pois, mutta vielä ei ollut aika riittänyt lukemiseen. Työpaikalla en ollut käynyt koko aikana, tai sen verran kääntymässä, että huomasin niiden ottaneen minun pilttuuni tupakkanurkkaukseksi. Pöydälle oli kertynyt monta ylitse vuotavaa tuhkakuppia ja pinttynyt haju leijui sen ympärillä, mutta minä en välittänyt. En aikonut jäädä sinne. Ei minulla heikosti mennyt, päin vastoin, mutta en halunnut enää käydä siellä. Ei vain huvittanut. Tämä oli täysin tietoinen, hallittu valinta. Minulla oli voimaa jäljellä vaikka mihin, luopumiseenkin. Tiesin, että Arno ei minua pois panisi eikä antaisi muidenkaan panna, Bergmannin tai Mäkisen, kun meillä oli se yhteinen juttukin. Ja Hélène. Hélènekin oli yhteinen. Siitä ei ollut huolta. Ei minua mikään muu kaduttanut kuin se, että olin päättänyt esitellä Paulin Frankille ja Avangardille. Siinä olikin katumista yllin kyllin, Paul oli niiden vietävissä, vaikka se ei ollut ollut tarkoitus. Minä olin jäämässä ulkopuolelle, ja se nyt ei varsinkaan ollut ollut tarkoitus.

Paul oli hullu nero. Kenestäkään ihmisestä en ollut muuttanut mieltäni niin nopeasti kuin Paulista. Muutama päivä aiemmin hän oli minun mielestäni ollut lattea keskinkertaisuus. Valokuvaaja, jota kukaan ei kaivannut. Sitten Arno oli esitellyt meidät. Paul oli heti päättänyt tehdä minusta liittolaisensa ja vienyt minut pitkälle kävelylle Anjalan puutarhaan, ja entinen käsitykseni hänestä oli murtunut ja rapsahdellut sinne kuivien lehtien ja kulottuneen ruohon sekaan. Tottunein sanoin hän oli purkanut isänsä perustaman lehtitalon liberalistisia toimintaperiaatteita ja silmät kiiluen maalaillut sitä tehoa ja vaikutusvaltaa, joka hänen omilla metodeillaan olisi mahdollista saavuttaa, kunhan Arno vain ymmärtäisi väistyä hänen tieltään. Tästä alkoi minun kalenterissani hänen neroutensa vaihe. Hulluus tuli mukaan joitakin päiviä myöhemmin.

Hulluus alkoi siitä kun Paul ei ymmärtänyt, ettei hänen olisi pitänyt itse mennä sotkeutumaan Frankin ja Avangardin operaatioihin. Jos hänellä olisi ollut järkeä, hän olisi antanut minun hoitaa yksin kaikki yhteydet, kun minä kerran tunsin Frankin nuoresta saakka ja meillä oli muutenkin paljon yhteistä. Sitä paitsi minä olin lehtimies. Värivalon reportteri. Oli luonnollista, että minulla oli yhteyksiä ja tapailin monenlaisia ihmisiä. Paul taas oli pelkkä valokuvaaja, toistaiseksi, ja kun Frank ja Avangard eivät missään tapauksessa sallineet itseään kuvattavan, oli aivan typerää, että me menimme sinne yhdessä heitä tapaamaan. Entäs jos jotakin sattuisi ja pojat murtuisivat ja poliisi tulisi kyselemään. Mitä hän muka oli siellä tehnyt kameroineen? Missä olivat kuvat? Ja hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa se sopi vielä huonommin kuin valokuvaajan ammattiin.

Avangard tiettävästi osasi rakentaa pommeja. Frank oli kertonut, Avangard itse ei paljon puhellut. Ja Frank uskalsi viedä niitä mihin tahansa, mutta he eivät olleet koskaan tehneet mitään typeryyksiä, siis tosi typeryyksiä. Ei ennen tätä. Jotakin pientä kyllä, mutta ei vakavaa. Sikäli he olivat turvassa, etukäteen heitä ei varmasti napattaisi kiinni. Sehän minua huolestuttikin. He olivat liiaksi turvassa, ehtisivät päästä niin pitkälle, ettei heillä enää olisi paluuta. Olkoot kuinka päättäväisiä hyvänsä, he eivät olleet ammattilaisia eikä heillä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä siitä, mitä olivat aikeissa tehdä. Ja Paul tietoineen ja rahoineen heitä opastamassa ja yllyttämässä, kulkemassa isänsä poikana kameroineen tehtaissa ja telakoilla, puhdistamoissa ja liikenteenvalvomoissa. Ei suunnitelma sinänsä huono ollut. Se oli oikeastaan minun suunnitelmani, mutta Paul oli varastanut sen minulta, ja se teki siitä huonon. Se oli muuttanut luonnettaan niiden maanikoiden käsittelyssä. Minä olin ajatellut hoitaa asian ilman pomminsirpaleita ja verta, rakentaa verkon vihjauksista, peloista ja mahdollisuuksista, mutta näille kavereille kaiken piti olla totta ihan yksi yhteen. Minua alkoi hirvittää. Olin samassa veneessä hullujen harrastelijoiden kanssa, enkä ollut ammattilainen itsekään. Olin luullut olevani, mutta nyt totesin erehtyneeni. Olin luullut, että asiat ovat minun ohjannassani, mutta sillä hetkellä kun jokin naksahti Paulin päässä, sillä hetkellä kun hän siellä koijassa hymyili sitä hypnotisoitua hymyään, aloin pelätä pahinta. Hänen olisi pitänyt jättää kaikki välitystehtävät minulle. Niin oli puhuttu. Minä olin puhunut. Olisin rakentanut verkoston ja ohjannut poikia, ja Paul olisi pysynyt puhtaana. Kukaan ei olisi voinut yhdistää häntä mihinkään. Minut taas oli huoletta saanut yhdistää mihin hyvänsä, koska kirjoittelin niistä aiheista ja valmistelin Arnon pyynnöstä elokuvakäsikirjoitustakin, tai keräsin ainakin materiaalia. Minun kuului kiertää niissä laitoksissa. Se oli minun tehtäväni, joka avasi minulle pääsyn kaikkialle, niin kuin ihmisen verenkierrossa virus pääsee kaikkialle. Virus pääsee kaikkialle ja saa aikaan vastaaineiden kehittymistä elimistössä. Jos ei se tapa, se vahvistaa.

Ymmärsin oman tehtäväni kirkkaasti. Minun piti pelastaa pojat tekemästä tyhmyyksiä. Frank ja Avangard olivat viettäneet liikaa aikaa keskenään, heidän todellisuudentajunsa oli selvästikin sumentunut, ja Paulin minä olin yliarvoinut pahasti. Vaikka Paul oli pelottavan älykäs, hän oli poissa raiteiltaan. Hänen sujuvat analyysinsa ja tulevaisuudennäkynsä eivät olleet tästä maailmasta. Katselin heitä kolmea siinä, niin ihastuneina toisiinsa kuin vastanaineet häämatkallaan ja päätin vakaasti, etten sallisi mitään pahaa tapahtuvan heille.

HÉLÈNE

Muuta ei äidistä isän elämään jäänyt kuin kartanon nimi. Niin no, me lapset tietysti. Ainakin Paul ja minä. Se talo nimettiin äidin mukaan, huvila meren rannalla. Anjala. Saman nimisen paikkakunnan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Nimeä ei isä sentään vaihtanut, eikä ikinä ole yrittänyt estää äitiä siellä käymästä. Isä on hyvin anteeksiantavainen. Anjala on vielä jäänyt perheen yhteiseksi paikaksi, vaikkei siellä yhdessä käydäkään.

Moneen viikkoon ei isää oltu taas nähty, ja minusta oli koko ajan menty huonompaan suuntaan. Kaikki puhuivat, että isä joi nyt jo joka päivä. Siltä se kevään perustamisjuhlissa näytti. Kaikki ne juovuksissa olivat, Valentin ja Marjakin, mutta jos isä sillä tavalla juo joka päivä, ei hänellä elon aika pitkä ole. Aina isä on viinasta tykännyt, mutta on myös osannut pitää varansa. Jos viikon joi, niin kuukauden urheili.

Anjalassa isä käveli, ui, heitteli kiviä rannalla, kärräsi multaa ja sahasi oksia. Äiti kertoi, että nuorena isä jaksoi kantaa hänet ja kaikki meidät kolme lasta yhdellä kertaa rannalta sisälle ja yläkertaan, makuuhuoneeseen. Isä otti äidin syliin, minä ja Paul oltiin äidin sylissä ja Vincent ratsasti isän niskassa. Miksei siitä ole kuvia? Varmaan siitä on kuva jossakin äidin kätköissä.

Ilman äitiä ei isä olisi tätä menestystä luonut, näitä lehtiä. Mutta kun se loppui heidän välillään, se loppui kerta kaikkiaan. Kuitenkaan isä ei osaa elää ilman naista vierellään. Nyt se on sitten se Marja, muka, mutta ei Marja pysty siihen mihin äiti. Ei se näytä saavan aikaiseksi edes lasta, mitä asiaa minä en kylläkään valita.

Isä ei ollut hyvä kirjoittaja, mutta hänellä oli innoitusta. Alkuaikoina äiti aina stilisoi hänen juttujaan ja oli ensimmäisenä yleisönä. Mutta isä keksi näkökulmat, isä löysi aiheet ja uskalsi ottaa riskit. Hän sai toisetkin innostumaan, paremmat kirjoittajat. Isä oli aina ensimmäinen myöntämään, jos joku toinen oli häntä itseään parempi. Isä ei ollut pikkumainen eikä kilpaillut alaistensa kanssa. Voisi luulla, että isä oli lepsu kun hän antoi niin auliisti tilaa toisten ajatuksille, mutta hän piti ohjat käsissään ehdottomasti.

Marjan syytä kaikki. Ihan kuin isä olisi jäänyt eläkkeelle. Matkustelee etelässä, ruskettaa nahkaansa ja juopottelee. Ja antaa Marjan hoitaa asioita Valentinin kanssa. Mitä siitäkin tulee, että toimitusjohtaja ja ilmoituspäällikkö johtavat kahdestaan lehtitaloa? Täytyy olla näkemys elämästä, pitää ajaa asioita, sanoi isä aina. Ilman kiinnostusta ei synny hyvää juttua. Mitä sanonee nykyisin? Päästää vaimonsa huseeraamaan. Marjalla ja Valentinilla ei ole toimitustyön kunnioitusta.

Marja juottaa sitä tahallaan saadakseen touhuta rauhassa. Myrkyttää hengiltä. Kun sen tekee viinalla, ei kukaan epäile rikosta. Ei sitä voi millään näyttää toteen. Itse joi itsensä kuoliaaksi, kyllästyi elämään. Taikka saa Alzheimerin taudin tai Korsakoffin syndrooman, ja sitten on rouvalla vapaus eikä tarvita viinaakaan. Voi eristää isän laitokseen. Kyllä sen tietää, kun ihminen on juomakierteessä, ettei se sitä itse saa poikki. Me ei Paulin kanssa päästy sisälle vanhaan kotiin isää katsomaan. Marja vahtii sen niin tarkkaan, ei varmaan edes kertonut, kuka ovella kävi. Eristää isän lapsistaan. Mutta isäpä osasi yllättää. Minä olin monta viikkoa miettinyt, miten saisin isän pois Marjan ja Valentinin otteesta ja lopettamaan sen tolkuttoman juomisen, kun isä karkasi. Lähti livohkaan sen nuoren miehen kanssa. Se oli niitä Mäkisen uusia miehiä, pitkä ja laiha, näytti sosialistimaan kirjailijalta valmisvaatteineen ja huonosti leikattuine hiuksineen. Huomiota herättävän iso rusetti kaulassa. Sen täytyi olla suunniteltu juttu, niin näppärästi se kävi. Mutta kenen suunnittelema se oli?

MARKUS

Tannerin juhlissa muistelin isoisää. Katselin meluisaa joukkoa syrjemmältä, välttelin ihmisiä ja mietin omiani. Isoisän kuolemasta oli jo aikaa, talokin myyty yli vuosi sitten ja kesäpaikka kunnostettu äidille, vaikkei äiti sitä aikonut pitää, sitäkään. Minä en ollut käynyt siellä vaarin kuoleman jälkeen. Sellaiset talojen kunnostamiset eivät ole minun alaani, ja kun isoisä oli kuollut romunsa keskelle niin tyystin, ettei häntä pitkään aikaan oltu etsinnöistä huolimatta edes löydetty sieltä, sentään omasta tuolistaan, ei minua huvittanut raivata hänen aarteistojaan enemmälti. Ties mitä muuta sieltä olisi löytynyt. Kaupunkitalo oli eri asia, siellä minä kyllä kävin, järjestelin paikkoja ja myin vähin erin divariin vaarin kirjastosta kaiken, mitä äiti ja minä ei haluttu omiin hyllyihimme. Se talo oli kaikin puolin parempi ja sivistyneempi paikka aikuiselle ihmiselle. Mutta lapsena viihdyin paremmin maalla.

Kun minä aloitin isoisän kanssa, varsinaisesti vasta isän kuoltua, isoisä oli vielä keski-ikäinen, tummatukkainen mies, jolla oli aina musta parransänki. Se näkyi aamulla parranajon jälkeenkin aivan selvästi. Monena vuonna äiti antoi minut kesälomaksi maalle isoisän haltuun koko kuukaudeksi, ja isoisä antoi minun ajaaolemattoman partani samalla kun ajoi omansa vanhanaikaiseen tyyliin partavaahtoa ja veistä käyttäen, kuumaa vettä alumiinivadissa. Se oli minun ensimmäinen miehinen rituaalini, kun minulla ei ollut veljiä eikä kavereita, joiden kanssa pissata korkeutta takapihan seinään, ja isäkin makasi vuoteenomana viimeiset vuodet ennen kuolemaansa. Muunlaisena minä en häntä edes muista, enkä kovin hyvin edes sellaisena. Isä oli hiljainen mies, joka kärsi ja kävi äidin kanssa iltaisin vaimealla äänellä pitkiä keskusteluja kun minun odotettiin nukkuvan, ja äiti tyrski itkuaan nenäliinaan, kunnes isä hermostui ja vaiensi hänet.

Minä totuin isän kuolemaan jo paljon ennen kuin hän kuoli. Vaari oli äidinisä, ja hän tuli minun lomaisäkseni vasta isän kuoleman jälkeen. Muut ajat me enimmäkseen vietimme äidin kanssa kahden, milloin en ollut koulussa ja hän työssä.