Ruusuja ja trasselia

By Marja Kuusela

Kuinka käy, kun ihmissuhdekiemurat ja liiketoimet sekoittuvat keskenään?Raina ja isä ovat asuneet kahdestaan äidin kuoltua. Raina on pyörittänyt tädin kanssa äidiltä jäänyttä kukkakauppaa, ja isän vastuulla on ollut raskaan liikenteen korjaamopalvelu. Nyt isä on kuitenkin vanha ja vähän vaivainenkin, ja hän haluaa myydä korjaamon. Raina haluaisi jatkaa yritystä, mutta häneen ei uskota, vaan liikkeen johto siirtyy kuumottavalle, ärsyttävälle ja arvoitukselliselle Tuomas Nurmiselle. Onneksi Rainalla on rinnallaan huikean komea ja vauras Ari Bergholm. Mikään ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Raha ja rakkaus on aina huono yhdistelmä, mutta jokin tolkku tilanteeseen on saatava!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788727066226

Book preview

Ruusuja ja trasselia

Cover image: Shutterstock & Midjourney

Copyright ©2001, 2023 Marja Kuusela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727066226

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Trasseliprinsessan surut

K iiltävä laattalattia kopisi kolkosti askelteni alla. Vaikka kuinka yritin hillitä juoksemisen halua, saatoin kuulla, miten kengänkorkojeni naputus kävi yhä kiihtyneemmäksi. Henkeä pidätellen hoin itselleni kerran toisensa jälkeen, ettei ollut mitään syytä hätäillä. Selviäisin hienosti, kunhan vain keskittyisin tarpeeksi.

Kaikesta järkeilystä huolimatta en pystynyt poistamaan pakokauhua kokonaan mielestäni, vaikka sainkin pidettyä sen kohtuullisesti hallinnassa. Minä yksinkertaisesti inhosin sairaaloita liikaa tunteakseni oloani niissä luontevaksi. Ei, inho oli aivan liian lievä sana. Minä vihasin sairaaloita! Jo pelkkä niiden hajukin sai minut voimaan pahoin. Itse potilaaksi joutuminen oli painajaisistani pahimpia.

Tiesin hyvin, mistä kammoni johtui, mutta sekään ei auttanut. Pikemminkin päinvastoin. Se, että sairaalakammollani oli tavallaan kasvot, teki siitä vielä vaikeammin käsiteltävää ja varsinkin vaikeasti unohtuvaa.

Jos kyseessä olisi nytkin ollut joku ystävistäni, en takuulla olisi astunut jalallanikaan lähellekään keskussairaalan kaltaista paikkaa. Mieluummin olisin vaikka valehdellut heränneeni juuri sinä aamuna Pariisista unelmieni uroksen vierestä tai jotain muuta yhtä uskomatonta.

Isä oli kuitenkin eri asia. Hänen vuokseen olin valmis tekemään mitä tahansa. Isän takia en sinä iltana olisi mistään hinnasta suostunut pysymään poissa.

Pysähdyin nelososaston kanslian kohdalle. Lasiluukun takana tietokonetta naputteleva nainen nosti katseensa näyttöpäätteestä.

– Mistähän huoneesta mahtaisin löytää Hannes Kangasmäen? kysyin ja kaikesta pinnistelystä huolimatta kuulin ääneni värähtävän.

Hoitaja huomasi hätäni varmaan yhdellä vilkaisulla. Rohkaisevasti hymyillen hän neuvoi minua kulkemaan käytävän päähän ja kääntymään sieltä vasemmalle.

Kiittäen lähdin kulkemaan osoitettuun suuntaan, katse tiukasti lattiaan painettuna. Jokainen vastaan tuleva ihminen nostatti mieleen liikaa kipeitä muistoja menneisyydestä, eikä minulla juuri nyt ollut aikaa antaa tilaa surulle. Isän takia piti pysytellä vahvana.

Meillä ei ollut enää muita kuin toisemme, minulla ja isällä. Se oli surkean vähän, ajattelin löydettyäni viimein numeroltaan oikean oven. Kohotin käteni koputukseen, mutta laskin sen sitten saman tien alas. Aiempi kiire oli äkkiä poissa. Pelko yritti tunkea väkisin muiden tuntemusten yli. Sillä hetkellä olisin ihan totta antanut melkein mitä vain, jos sen kaiken olisi pystynyt taikomaan pelkäksi pahaksi uneksi.

Jouduin vetämään vielä pari kertaa syvään henkeä, ennen kuin onnistuin lopulta pakottamaan itseni tarttumaan ovenkahvaan. Nopeasti, etten enää ehtisi jänistää, harppasin huoneeseen.

Harmi vain, hädissäni en tullut ottaneeksi huomioon liikenteen voivan olla myös kahdensuuntaista. Heti huoneen kynnyksellä tömähdin vasten jotain, joka oli yhtä aikaa kovaa sekä pehmeää. Törmäsin johonkin, joka sairaalan tunkkaisen ominaishajun jälkeen tuoksui suorastaan taivaiselta.

– Kas, kas, ja naisia sen kun sataa syliin! Minähän alan tätä vauhtia melkein jo harkita muuttoa tänne päin Suomea, jos koko kaupungissa on sama tyyli, se jokin naurahti matalalla, huvittuneella äänellä laskien painavat kämmenensä lanteilleni.

Kosketuksessa oli jotain melkein tunkeilevan tuttavallista, ja minä suorastaan loikkasin kiukkuisena syrjemmälle niin nopeasti, kuin vain pystyin.

– Suksi suolle! kiljaisin pysähtymättä hermostukseltani edes katsomaan, keneen olin törmännyt. – Jos sinun syliisi joku nainen vapaaehtoisesti juoksee, niin sen täytyy olla tosi epätoivoinen yksilö!

– Hämmästyisit, jos tietäisit, miten pullollaan maailma sellaisia epätoivoisia onkaan, mies vastasi järkkymättömän huolettomaan sävyyn. Sitten hän kääntyi ja katosi, ennen kuin ehdin kunnolla edes nähdä korkealla keikkuvista kasvoista mitään muuta kuin naurua kuplivat pähkinänruskeat silmät.

Apua, mitä ihmettä minä taas olinkaan suustani päästellyt? Ja ihan tuntemattomalle ihmiselle! Nolona pinkaisin miehen perään käytävään. Tavoitin kuitenkin enää vilauksen hisseille harppovasta, mustiin pukeutuneesta, hoikasta hahmosta, jolla oli hiekanvaaleat, niskasta paidankauluksen päälle kihartuvat hiukset.

Vasta takaani huoneesta kuuluva vaimea, naurunsekainen rykäisy palautti minut todellisuuteen. Syyllisesti hätkähtäen pyörähdin ympäri.

– Älä sinä Tuomaksesta välitä. Kyllähän sinä Raina tiedät, millaisia pojat ovat. Puhuvat vähän mitä sattuu, ihan tavan vuoksi vaan.

Jotain myöntävää mutisten kiirehdin nolona ikkunaseinälle sijoitetun sängyn viereen ja kumarruin halaamaan isää. Sydämeni tuntui kipristyvän kasaan, kun istuuduttuani katsoin häntä tarkemmin. Olimme tavanneet viimeksi vasta pari vuorokautta aiemmin, ja siinä ajassa tapahtuneen muutoksen suuruus järkytti minua.

Sairaalasängyn sinisten lakanoiden välissä makasi pelkkä surkea varjo siitä isosta, voittamattoman vahvasta miehestä, jonka minä tunsin. Kesän aikana kasvoille kertynyt rusketuskin oli haalistunut lopullisesti, iho oli muuttunut harmaan kalpeaksi. Kattoon ripustettujen loisteputkien kirkas valo piirsi armottomasti esiin joka ikisen hienon, hienon rypynkin muistuttaen tylysti siitä, miten jopa minun isänikin, teräsmies Hannes Kangasmäki, oli sittenkin vain tavallinen kuolevainen.

Käänsin kiireesti huomion lakanoiden keskeltä törröttävään, paksusti paketoituun jalkaan pitääkseni liikutuksen piilossa. Kipsi kumahti ontosti, kun kopautin sitä rystysilläni. Ääni sai isän naurahtamaan.

– Tekivät komeaa työtä täällä, vai mitä?

Olin tarkastelevinani kipsiä huolellisesti.

– Niin, mutta eihän tässä lue mitään! Kaikissa elokuvissa miespuolisten sankareiden kipsit ovat heti täynnä naisten nimikirjoituksia, sydämiä, ja kaikkea sellaista.

– Vai vielä sydämen kuvia tämmöiselle vanhalle ukolle, isä hörähti. – Jos tässä jotain nimiä kirjoittamaan ruvetaan, niin kyllä ne taitavat pikemminkin kauppakirjoja olla.

Vilkaisin pelästyneenä isää. Jokin hänen äänensävyssään viestitti, ettei kyseessä ollut mikään vitsi, lauseen kevyestä alusta huolimatta. Samaa kertoi kasvojen riutunut, anteeksipyytävä ilme. Silti yritin parhaani mukaan lyödä asian yhä leikiksi.

– Nyt olet tainnut saada yliannoksen jotain kipulääkkeitä. Eihän firmaa vielä yhden katkenneen sääriluun takia myymään tarvitse käydä! Kunhan pari kuukautta kuluu, olet taas täydessä vauhdissa. Sen aikaa pärjätään kyllä. Et sinä sentään niin korvaamaton voi olla!

Isä puisti päätään. Silmien tuskainen ilme pehmeni aavistuksen hänen tavoitellessaan kättäni. Sormeni puristuivat suuren, karhean kämmenen sisään olemattomiin, aivan kuin olisin vieläkin ollut pelkkä pikkutyttö, enkä suinkaan 25-vuotias aikuinen nainen.

– Älä nyt pelästy, Raina-pieni, mutta kun tässä taidetaan olla pakon edessä. Ne tarkistelivat minusta muutakin kuin tuon jalan, eivätkä paljon ruusuja kiitokseksi antaneet. Vanha on vanha, minkäs teet. Kuljetusalan kannattavuuskin on ollut viime aikoina niin heikko, että viisainta olisi jättäytyä ajoissa eläkkeelle tai vaihtaa kevyempiin hommiin. Sitä ei tiedä, kuinka kauan meilläkään enää riittää asiakkaita, kun sillä puolella menee monella tutullakin aika huonosti.

– Et voi olla tosissasi! sihahdin järkyttyneenä tajutessani viimein, miten tosissaan isä asiaansa esitti. – Sinähän olet aina paasannut, miten firma pidetään suvussa, kun se on sillä 30-luvulta saakka kestänyt. Jos nyt kerran on niin hirveän huonot ajat taloudellisesti, miksi ei odotettaisi vähän? Ja epävakaista tai ei, asiakkaiden autot hajoavat välillä väkisinkin. Kyllä hinausautoa ja korjaamoa tarvitaan!

– Voi Raina, kun se olisikin noin yksinkertaista, isä huokaisi. – Tottahan minä mielelläni säilyttäisin firman vaikka seuraavat sata vuotta, jos eläisin ikuisesti. Enkä epäile, etteivätkö pojat pari kuukautta pystyisi pyörittämään bisneksiä omineenkin, mutta mitä se pidemmän päälle muuttaa? On tästä puhuttu pajallakin jo moneen kertaan. Minun jälkeeni ei kuitenkaan ole enää ketään jatkamaan.

Tunsin, miten isää kuunnellessa kaikki sisälläni alkoi mennä sekaisin entistä enemmän. Yleensä kirkkaina soljuvat ajatukset puuroutuivat sitä pahemmin, mitä pidemmälle isä selityksissään pääsi. Niin kauan, kun saatoin muistaa, kaikki olivat pitäneet itsestään selvänä asiana, että isän aikoinaan perimä kuljetusliike toimisi jossain muodossa iän kaiken.

Omista rekoistakin oli luovuttu jo melkein kymmenen vuotta aiemmin nimenomaan vakaan tulevaisuuden varmistamiseksi. Kaikkien muiden satsatessa laajentamiseen isä oli kääntänyt suuntaa kokonaan ja keskittynyt enemmän raskaan kaluston korjaamotoiminnan kehittämiseen. Omaa pajaa oli kasvatettu palvelemaan vieraiden tarpeita, ympäri vuorokautta lähtövalmiina oleviin hinausautoihin saakka.

Muistutin tosiasioista isääkin.

– Vaikka minä en juuri nyt välttämättä olekaan kovin hyvin perillä asioista, opin ajan myötä varmasti kaiken tarpeellisen. Niin, ja ainahan voi palkata ammattiapua, ellei pärjää! Voi isä, onhan tätä suunniteltu tuhannesti!

Isä huokaisi syvään, taas kerran.

– Usko minua Raina, minä tiedän mitä teen, isä vakuutti. Hänen ääneensä alkoi nousta vanha tuttu tästä asiasta ei keskustella enempää -sävy. – Syistä, joita en nyt jaksa tarkemmin sinulle selittää, Tuomas vastaa firmasta seuraavat viikot. Katsotaan sitten Tuomaksen arvion jälkeen, miten saadaan jatko järjestymään.

Kinaamisemme rasitti vasta aamupäivällä leikattua isää selvästi enemmän kuin hän tahtoi minulle näyttääkään. Huomasin sen tavasta, jolla rintakehä hengittäessä nousi ja laski vähän turhan kiivaaseen tahtiin. Sovittelevaa hymyä kasvoilleni pingottaen kumarruin hipaisemaan isän poskea huulillani.

– Hyvä on, tehdään sitten niin. Pääasia, että paranet.

Vielä muutaman sanan muista, vaarattomammista käytännön järjestelyistä juteltuamme hyvästelin isän ja lähdin. Kävellessäni hisseille olin edelleen päästäni aivan pyörällä. Vasta pysähtyessäni kaivamaan auton avaimia taskustani alhaalla parkkipaikalla tajusin senkin, etten ollut ulos tullessani muistanut edes kauhistella ympärillä leijuvaa sairaalan hajua.

Ja se, jos mikä, riitti kertomaan, miten järkyttyneeseen tilaan isän uutiset olivat minut saattaneet.

A lunperin olin suunnitellut meneväni sairaalasta suoraan kotiin. Vähän matkaa ajettuani huomasin kuitenkin suuntaavani heti ensimmäisestä risteyksestä aivan toiseen suuntaan, ulosmenotielle. Pysäköidessäni kaupungin laitamille levinneen teollisuusalueen vanhimmassa osassa sijaitsevan hallin eteen en voinut estää karheaa palaa kohoamasta kurkkuuni.

Istuin kauan autossa ja vain katselin korkeimpien pariovien päälle kiinnitettyä mainostaulua. Kangasmäen korjaamo ja hinauspalvelu – apua 24 tuntia vuorokaudessa, jo haalistumaan alkaneet suuret, punaiset kirjaimet lupasivat rehvakkaasti.

Juuri se rakennus oli vuosien mittaan muodostunut erottamattomaksi osaksi elämääni. Äidin kuoltua yllättäen aivoverenvuotoon olin suorastaan asunut hallilla, tullut sinne heti koulusta. Yksinäisyyden sekä surunsa oli sillä tavalla kestänyt jotenkin paremmin kuin pihan toisella laidalla olevassa, painostavan hiljaisessa mökissä.

Toisinaan en ollut mennyt kotiin edes yöksi, vaan nukahtanut toimistohuoneen sohvalle isää ajosta odotellessani. Muiden lasten kinastellessa sisarustensa kanssa lukurauhasta minä olin nyhrännyt läksyjäni isän kuluneen konttoripöydän ääressä. Jos olin tarvinnut apua, joku paikalle osuneista työntekijöistä oli ratkonut tehtävät kanssani. Joskus olin kauhean kärttämisen jälkeen päässyt mukaan ajoonkin tai huoltopuolelle ojentelemaan jakoavaimia.

Muistoilleni hymähtäen nousin autosta. Pihalla oli autiota, sisälläkin paloi vain himmeä yövalo. Isompaa hinausautoakaan ei näkynyt, joten luultavasti pojat olivat myöhäisellä keikalla. Annoin toimistopuolen