Pieni hyvinkasvatettu tyttö

By Tytti Parras

Anu alkaa aikuisena keriä auki omaa lapsuuttaan ja historiaansa. Miksi hän on sellainen kuin on? Jälkikäteen ajateltuna hänen lapsuutensa 1950-luvun porvariskodissa tuntuu hieman kuin teatterikulissilta. Menestynyt isä oli lääkäri, ja suomenruotsalaista sukua oleva äiti käytti aikansa hyväntekeväisyystyöhön. Kaiken piti vaikuttaa ulospäin hyvältä; vaikeista asioista vaiettiin. Todellisuudessa lasten kasvatuksesta huolehti kotiapulainen Irja, ja isällä puolestaan oli sivusuhde vastaanottovirkailijansa kanssa...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726537536

Book preview

www.egmont.com

1

Aina minä olen hyppäävinäni ruokasalin ison mustan kaapin päältä. Leijun ikuisuuden hämärässä, kauhuissani, henkeä pidätellen, ja tömähdän lattialle.

Sydämentykytystä, kristallilasien etäistä kilinää.

Makaan unen kovalla permannolla ja unen esiin manaama perhe seisoo ympärillä ja paheksuu minua: äiti, sylissään nuorempi veljeni, yllään viisikymmenluvun hame jossa on tiukka vyötärö ja metrikaupalla helmoja.

Äiti selittää jotain isälle, joka takista päätellen on tullut suoraan vastaanotolta. Isän lasit heijastavat valoa, takki on valkoinen ja silmät. Isän vieressä seisoo Irja, meidän apulaisemme, jumalisen näköisenä niin kuin aina. Irjan oikealla puolen on isoveli, jolle esitän aina parastani.

Kaikki tuijottavat, vain veli avaa suunsa:

– Jaaha, se sanoo niin kuin kymmeniä kertoja todellisuudessa, juututtuani ojarumpuun kun olen halunnut näyttää että uskallan ryömiä niinkin ahtaassa, tai kiivettyäni puihin joista en pääse enää alas, munattuani aikuisena, hankkiuduttuani rakkauksiin joista ei kunnialla selviä. – Jaaha, ipanalla on vaikeuksia taas.

Vaikeuksia, veljeni. Unessakaan minä en osaa muuta kuin maata rähmälläni, saamatta kurkusta pihaustakaan. Painajaisessakin olen selvästi pilannut jotain. Äidin ompeluseura on ehkä juuri tulossa, kalkattava lauma naisihmisiä neulomaan, kutomaan, nimikoimaan pakolaislapsille jotka asuvat sellaisissa kaupungeissa kuin Berliini tai Varsova tai Rooma ja joiden kodit ovat tuusan nuuskana. Ompeluseura on ehkä tulossa tai sitten muita vieraita. Katson hädissäni ruokasalin tupakanruskeita tammipaneeleja, korkeita moniruutuikkunoita. Isänhuoneen kello rykäisee, lyö sitten kaksikymmentä yhdeksän kertaa hartaasti ja epäröiden niin kuin tosiseikka, joka noudattaa unen logiikkaa, menneisyyden, pelon ja epäluuloisuuden johdonmukaisuutta …

Eikö näin?

Tätä rataa tämä voisi mennä, luottamuksellisesti, hiljaisella äänellä. Istunhan vanhalla lääkärinsohvalla, lamppu valaisee vain pöydän, kello tikittää, ulkona on jo pimeätä.

Minä pidän tämän sohvan hajusta, vanha nahka tuoksuu … se tuoksuu, odottakaas, kohta sanon miltä … Meillä kotona oli samanlainen. Isäni potilaat istuivat siinä neiti Bergin tai neiti Hytösen, keitä ne nyt kaikki olivatkaan, silmän alla ja lukivat kippurakulmaisia Allerseja. Ja kun isoveljeni Hans valmistui juristiksi, sohva siirtyi hänen toimistoonsa ja asiakkaat lukivat vanhoja Suomen Kuvalehtiä.

Muut paitsi minä.

Sillä minulla oli pitkään tapana kotona riideltyäni livistää yöpymään Hannen sohvaan. Ja kun veli aamulla tuli se oli yleensä kankkusessa. Nyreissään minusta mutta tyytyväinen jostain toisesta naisihmisestä. Hans, hurvittelija tai ei sentään: käsitykseni veljestä muuttuu koko ajan. Samoin kuin serkustani Rabbesta. Tai käsitys itsestäni. Tai tytöstä nimeltä Ange, josta tuli veljeni nainen.

Mutta Angea en mieti. En mieti vielä.

Minä yritän nähdä Rabben ja Hansin sellaisina kuin he siihen aikaan olivat, molemmat aika vaaleita, kapeat takapuolet ja mukavan luiset olkapäät; leveät valkoiset hampaat, suora nenä kummallakin, siniharmaat silmät, nauru joka tulee äkkiä ja peittää koko naaman.

Se miestyyppi, siitä minä en pääse eroon ikinä.

Minä olen kasvanut laihojen leveäsuisten kanssa, saanut niiltä turpiini tai peltohiiren lasipurkissa. Minä olen valehdellut niille, tapellut niitten puolesta. Kun nykyisin tapaan sellaisen miehen, se tuntuu heti tutulta ja minä haluan sänkyyn sen kanssa. Aikailematta ja ilman selityksiä.

Senkö vuoksi minun unenikin ovat niin yksinkertaisia? Kaikki omilla nimillään ja tekemässä samaa kuin todellisuudessa.

Minun isäni ei ole laukkaava hevonen, se on isä.

Koskessa syöksyvä kanootti ei takuulla ole äiti. Äiti näyttää unessakin äidiltä ja johtaa Punaisen Ristin naistoimikuntaa.

Viinaan menevä Rosi-moster juo unessakin vermuttia Tammirinteen yläkerrassa. Tammirinne on meidän sukumme kesäpaikka Lohjanjärven niemellä, kaksikerroksinen, parvekkeita vähän joka suuntaan.

Kansallisromantiikkaa, sanoo Moster. Vinksahtanutta kansallisromantiikkaa, sanoo isä.

Mutta yhtä kaikki: Tammirinteessä on aina ajateltu eri lailla kuin kaupungissa. Siellä ovat sängyt vähän kosteat ja lakanoilla hiekanmurusia. Kesäisin maito piimii nopeasti ja näkkileipä rupeaa kukkimaan ruokaskafferissa. Ovet narisevat ihmisen äänellä. Pienenä minä luulin että se oli riikinruotsia, sellaista jota puhuttiin Tukholmassa. Rafael väitti niin, kusin Rabbe, joka suomeksi kuulosti vaikka miltä. Unessa minä ja serkku joko tappelemme tai olemme sovussa ja sykkyrässä peiton alla, kuuntelemme järveä, harjun tuulta tai veljeäni joka jytistää yläkerrassa jonkun naisen kanssa.

Kurkataanko? Ei kurkata. Minä tietäisin kolon kyllä. Tammirinteessä oppi kuukaudessa sen mitä koulussa koko talvena, tekisi mieleni sanoa: koko talvilapsuutena.

Talvet olivat pitkiä ja hiljaisia, talvella minä asuin talossa joka on myyty ja nykyisin asusteliikkeenä. Yhdeksän huoneellista naisten hameita, puseroita, hepeniä. Isäni painajainen, jos minun isäni eläisi vielä.

Viime viikolla kävin siellä. Emmin, seisoin ja tuijotin seinää ja ikkunoita, menin entisestä paraatirapusta.

Vuosiin, vuosikausiin minä en enää ollut tullut siihen huusholliin oven kautta.

Tavallisesti minä kävelin sinne läpi seinän, kömmin esiin lastenhuoneen komerosta, salin pianon takaa, sohvan alta ja muutaman kerran – joulupukin myöhäissyntyisenä muunnoksena – takan savuhormista.

Takka on paikoillaan. Ja seinät ja lattiat.

Mutta kaikki mikä ennen oli puhdasta ja kiiltävää on nyt talsittu, raavittu, laahustettu kuopille ja raapamille.

Näillä parketeilla minulla oli tapana esittää villasyylingeissä taitoluistelua: olin Sonja Henie ja Kuoleva Joutsen joka inisi falsetissa Tiikerihaita. Tein syöksyjä ja piruetteja ja löin nenäni takan kulmaan. Veri on vielä jäljellä, erotan tumman läikän grafiitinharmaassa vuolukivessä. Ja miten sitä hangattiin siitä! Minun parkuni on vielä jossain ja isä kamferttikääreineen ja äiti joka uhkaa että saan kyllä konkonenän. En saanut, mutta kun näen viisitoista vuotta vanhan vereni syvällä huokoisessa kivessä, ajattelen taas että aika, menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus ovat jotain stabiilia, jatkuvasti olemassaolevaa; vähän niin kuin se filmikela, iso musta kakku, jonka juoksupoika kiidätti Bio-Biosta Kinemaan heti ensimmäisen näytännön päätyttyä. Paitsi että tämä kela on minun päässäni. Tai vatsassani. Tai jossain joka tapauksessa; sillä vaikka koko huoneistossa ei ole enää ainoatakaan pöytää tai tuolia meidän ajaltamme, se on yhä kalustettu.

Ei tarvitse kuin katsoa salin nurkkaan niin tietää miltä tupakanruskea sametti näyttää hämäränä talvi-iltana, jolloin lamput on sytytetty ja lumi töyssyttää ikkunoita vasten.

Äiti istuu ja kutoo iänikuista angorapuseroaan, keskittyneesti, suu supussa, lennokkaat ohimoita kohti suippenevat silmälasit aika alas nenälle valahtaneina. Hän luo silmukoita ja kaventaa, tekee nurjaa ja oikeata loputtomasti, loputtomasti. Senkö takia minä, hänen tyttärensä, en tänä päivänäkään osaa yksinkertaisinta tumppua edes? Äidin puikot kilisevät, solmiutuvat muihin ääniin: kelloihin, pendyyliin, etäiseen rahinaan keittiöstä. Irja, meidän apulaisemme, raastaa siellä korpunmuruja. Ja minun pikkuveljeni työntää perunalle tulitikuista jalkoja, jotta sekin voisi juosta, sitten silmät vielä muruista, noin, ja potaattieläin karauttaa maitokannun taakse.

Isä viipyy vielä praktiikkansa puolella, tekee virtsa-analyysiä, takki auki ja tupakka suupielessä niin kuin aina kun viimeinen potilas on kävellyt ulos. Neiti Berg, vastaanottoapulainen, kysyy onko vielä jotain, ja tulee sen jälkeen omaan huoneeseensa. Se on minun kämppäni vieressä. Makaan rähmälläni vuoteella, luen Texiä tai Avaruuden Sankareita; Burt Clean on juuri löytänyt kuun luolista oudon kolmikulmaisen jalanjäljen. Vaikka ainoa tutkimusmatkailija sillä hetkellä on isoveljeni, joka ottaa Luontokerhossa selvää, onko tytöllä oikeat vai onko se pannut sinne avuksi pari nenäliinaa.

Leppeys, hiljaiset äänet, Johnsonin puunivaha, koko familiäärinen sinfonia, lapsuuden uponnut manner jota minä yhä raahaan mukanani. Kävelen huoneesta huoneeseen talossa jota viidentoista vuoden aikana totuin sanomaan kodikseni. Pujottelen vaatetelineiden lomitse. Tiirailen itseäni milloin minkäkin kokoisena: esiliinassa ja liian tiukoissa villasukissa, Luciakaavussa, ensimmäisissä nailoneissa, jotka sihisevät kuin käärmeennahka hameen alla ja joiden saumoista näkee onko tyttö huolellinen vai mikä.

Permanentti ja lannevanne. Teräväkuonoiset Peter-Pan-rintsikat ja niin monta tärkättyä alushametta että ovi tekee tiukkaa. Kotihipat, joissa heti vanhempien häivyttyä väki lakoaa sohviin, laiskanlinnoihin, nurkkiin nuohoamaan rintaliivejä ryttyyn leuan alle.

»Destenyyy!» kiljuu Anka levysoitinkaapin tiikkioven takana ja kaikki tekevät parhaansa: kaksi tuntia sekasortoa, kiihkeätä kiistaa siitä kuka saa pitää alusvaatteensa ja kuka kättään missä; kuminauhan sillä vai tällä puolen, napit auki vai napit kiinni, ilman kieltä vai kielen kanssa. Pöyhintää, kähinää, rapisevaa riisitärkkiä alushameista. Ja sitten tietysti ne jotka muitta mutkitta suunnistavat lähimpään makuuhuoneeseen ja lukitsevat ovet. Ja ne jotka hakevat vielä kaksi voileipää ja coca-colaa, mamikset oikein, joita ei seuraavalla kerralla enää varmasti kutsuta kyllä. Tuoltako ajalta on peräisin vastasilitetyn miehenpaiden, sen hajun, kauluksen kovan reunan kiihottavuus? Ja senkö takia pidän yhä eniten vähän makeista hiusvesistä. Suave ehkä? Se imelä tökötti jota pojat siihen aikaan lätkivät päähänsä? Ovatko dongarit minulle sitä mitä viikset ja miekka isoäidille? Glenn Miller ja sukkanauhat saavat minun veljeni riehaantumaan, minun mahassani jysähtää kun näen kapean takapuolen sinisissä farmareissa, vastasilitetyn paidan ja vähän luiset hartiat. Seksuaaliattrappi menneisyydestä? Minkä minä sille mahdan?

Minä olen siihen aikaan hyvinkasvatettu pieni tyttö jolla on puhtaat polvisukat ja kirkkaat silmät eikä ainoatakaan reikää hampaissa. Minä en riitele enkä tappele, minut olisi hyvin voinut laittaa jatkoksi Ruotsin prinsessakaartiin vaikka. Joka joulukuun kolmastoista minä seison meidän hämärässä ruokasalissamme ja minun havuseppeleeni valaisee ja tiputtaa steariinia minun päähäni, mutta minä en valita. Minä soitan viululla Du gamla du frian ja Händelin Largonkin melkein ja minun viulunsoitonopettajani, joka toivoo pitkää liksaa, sanoo että pikkuisella työllä, pikkuisella työllä tämä tyttö konsertoi vielä alta kahdeksantoista. Markus-sedälle minä lausun runon niin että mikrofoni tärisee ja Suomen Yleisradio, lasten ikioma radio saa taas ihka uuden tulkinnan Aleksis Kiven Isänmaasta. Niin että mitä ihmettä minä teen kahtakymmentä vuotta myöhemmin ventovieraan pojan kanssa puolipukeissani sovituskopissa? Tai viittätoista vuotta myöhemmin puolihullun ranskalaisen kanssa Versaillesin metsässä, jossa joudun huitomaan karahkalla, jottei minua raiskattaisi? Tai mitä varten minä kyyhötän kaksitoista vuotta myöhemmin siinä saksalaisessa komerossa ja kuuntelen miten Klaus-Peter-Wolfgang, mikäsenytoli, selittää Mutilleen ettei se suomalainen tyttö ole käynyt kesämajalla päinkään. Ja edelleen ja edelleen: mitä helvettiä minä teen tukholmalaisessa yömajassa vain kymmenen vuotta lapsuuteni jälkeen?

Jonka ovi on mennyt lukkoon muuten.

Noin vain, ihan käsittämättömällä tavalla. Sulkeuduttuaan miljoona kertaa ihan kiltisti se napsahtaa yhtäkkiä lukkoon, kun minä satun olemaan toisella puolella. Iso tavallisennäköinen valkoinen ovi Skeppsgatan yhdeksässä. Messinginvärinen kahva ja messinginvärinen avaimenreikä ja avaimenreiässä tietymättömänvärinen silmä yrittämässä tiirailla minua.

Kahvaa käännellään, ovea jyskytetään. Haluavat että avaan, luulevat että minä olen tahallani lukinnut itseni tänne. Lukinnut? Herrajumala, minä en ole nähnyt vilaustakaan avaimesta. Minä olen kuudentoista, livahtanut Tukholmaan tapaamaan serkkuani, joka onkin Englannissa joillain kielikursseilla niin että siinä minä sitten seison Kungsgatanilla tasan kaksitoista kruunua taskussa. Ynnä rasiallinen suomalaista Sisupastilleja, ainoa ateriani vuorokauteen. Koska muita sukulaisia minä en välitä tavata. Enkä jäädä siihen Engelbrektinkadun hehtaariasuntoon Östermalmille.

Olen liesussa ja pysyn liesussa. Olen itsenäinen, makaan Ruotsin Frälsningsarmén harmaaraitaisen, lysolilta hajahtavan huovan alla. Ilman yöpukua, hampaat pesemättä. Öppna fröken! Öppnaaa! Fröken öpnatkoon nyt tällä sekunnilla tai tulee poliissen. Mitä fröken tekee siellä? Eikun makaa. Hoitakaa saamari ovenne niin etteivät mene takalukkoon. Hyvinvointivaltio tämä on vai mitä? Jos ei ole ollut kahteensataan vuoteen tietoakaan sodasta, pitäisi pystyä huolehtimaan siitä että vieraat pääsevät ovista milloin haluavat. Vai onko niin että esineet vainoavat minua? Yhden onnettoman lukon takia minut palautetaan viivana Suomeen vanhempieni kuranssattavaksi. Kuuntelemaan isän ryintää, katsomaan miten äidin sieraimet värähtelevät.

Mitä Olinkaan kirjoittanut nimeksi pelastusarmeijan vieraskirjaan: Ange Häntäkärpänen.

Sekin vielä, voihki äiti. Milloin sinä Anu lopetat?

Lopetan minkä äiti? Häntäkärpänen sattuu nyt vain olemaan se nimi jolla isoveli kutsui minua ties miten monta vuotta. Ja Angesta minun ei tarvitse puhua. Tai en saa puhua, Angesta ei halaistua sanaa enää meidän perheessä.

Siksi että se tyttö oli tuhota minun isonveljeni uran ja elämän. Siksi että kaikki minun vaikeuteni johtuvat siitä että minä otin mallia Angesta enkä äidistä, kukut, kuule, vai pitäisikö olla kuulkaa, minä sanon nyt samalla tavoin kuin Ange: ja kukut.

Minun olisi pitänyt ottaa vielä sata kertaa enemmän mallia siitä tytöstä. Minä olisin tällä hetkellä paljon kokonaisempi ihmisenä, tyynempi, monta hemmetin kömmähdystä paitsi, mikäli olisin käyttänyt järkeäni ja tunteitani sen sijaan että yritin miettiä mitä minun oletettiin tekevän.

Angen reseptin mukaan: jos pelastusarmeijan ovi juuttuu kun satut olemaan toisella puolen, niin lauleskele. Ja jos olet ventovieraan kanssa alasti pukukopissa ja toinen on lämmin ja haisee hyvältä niin nai ihmeessä jos mielesi tekee. Tai lyö korvalle sitten. Mutta älä jumalantähden herrannimessä ihmettele. Nyt minä haluaisin välillä vettä kyllä.

2

Marjukka, Ange?

Kun se tyttö ilmestyi minä olin kolmentoista ja niin sanotusti hankalassa iässä.

Minussa itsessäni tapahtui sen verran että maailmaa katsoi syrjäsilmällä. Olin luopumassa leikeistäni; tosikkomainen, lapsellisempi kuin ikinä. Kului kauan ennen kuin oivalsin että toisetkin tuijottelivat kuumana riippuvaa taivasta, polttivat nenänsä, huitoivat paarmaa pyyheliinalla.

Tai keräsivät kasveja niin kuin minä.

Ne sinikellot ja nätkelmät ovat tummuneet, mutta minä muistan Angen niistä. Sillä vaikka se tyttö – äitini mukaan – raunioitti puoli huushollia, ei hänestä juuri ole merkkejä. Tai ehkä Tammirinteen tarkoin tutkimalla löytäisikin: kirjojen kulmia on käännelty, piirongin laatikonpohjaan kirjoitettu. Ei mitään monimutkaista, lyijykynällä on vaikea raapustaa. Pelkkä veljeni nimi ehkä. Tai vain sana KESÄ ja vuosiluku.

Sillä kesätytöksi Ange meille ensin tuli, hirmu helteisessä heinäkuussa.

Lehteen oli pantu ilmoitus, tyttö valittu, ei Angea vaan joku toinen, joka paukaisi polkupyörällä ojaan ja sai kipsin jalkaansa. Äitini kirjoitti siis hakijalle numero kaksi, neiti Marjukka Ihavaiselle Orimattilaan, että häntä odotettiin kuun alussa. Jälkeenpäin Ange kertoi veljelleni, miten oli ollut kahden vaiheilla: kemikaalikaupasta olisi tarjottu työtä ja Mustiolla oli paikka jonkun vanhan rouvan taloudessa. Mutta vaaka kallistui meidän hyväksemme lastenhoidon ja ruotsin kielen vuoksi. Ja edelleen siksi että Ange luuli Tammirinteen olevan meren rannalla.

Niinpä.

Paimennettavia ei meillä enää ollut, ruotsia ei puhuttu kuin suutuspäin ja silloinkin niin nopeasti ettei siitä selvää saanut. Ja huvila taas oli järven niemessä.

Mutta aloitti Angekin eksymällä.

Hän oli ajanut ensin Snappertunaan asti, kääntynyt, ottanut kyydin päinvastaiseen suuntaan, jäänyt väärässä tienhaarassa, lähtenyt vika koivukujaa, raahannut kassiaan hirmuisessa helteessä ja teräväkärkisissä italialaisissaan meidän naapureillemme Starckeille kolmen kilometrin päähän; ilmoittautunut siellä uudeksi kesätytöksi, valistettu, lastattu lopulta Starckin sedän autoon.

Ange oli harhaillessaan repinyt risuihin nailoninsa, oli takuulla hiestä läpimärkä, janoissaan, väsyksissä.

Hän hymyili tullessaan aurinkoisesti.

Itse olin juuri silloin kontillani Tammirinteen terassilla ja purin kasviprässiäni: maksaruoho oli taas piruvie alkanut itää imupaperien välissä. Sitä