Tasoissa

By Sirkka Laine

Insinööri Jopi Koivun elämässä ei ole kaikki hyvin. Alkoholi on alkanut maistua ja pikkuhiljaa miehen ote elämään on kadonnut. Työpaikka ja perhe ovat menetettyjä. Mutta mikä Koivun mieltä oikein painaa? Miksi hän haluaa juoda? Pikkuhiljaa Koivu alkaa perata esiin lapsuuttaan ja traumoja, jotka liittyvät sodasta palanneeseen isään sekä odotuksiin, joita lapsi ei ole voinut täyttää. "Tasoissa" on Sirkka Laineen koskettava psykologinen romaani vuodelta 1983. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2021
• ISBN: 9788726567885

Book preview

Karille

I

Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja markii.

Paivani kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.

Muista, etta minun elämäni: on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.

Job 7:5-7.

En tiedä mikä minut herättää.

Luultavasti se on aurinko, joka on nukahtanut suuren rakennuksen takaa ja vihloo nyt silmissä, niin että tekee mieli ummistaa ne uudelleen. Se on vielä pahempaa, luomien alla oleva uni ei ole hellittänyt, enkä minä halua palaa poroksi. Unessa olen ollut olevinani juhannuskokossa poltettava vene, jolla on soutaa kitkutettu monen selän yli. Sellaisia unia minulla on ollut viime aikoina enemmän kuin tarpeeksi. Terva kihisee kupeissani milloin mistäkin syystä, hankaimet hehkuvat ja kokka loimottaa ja huokailee. Maaksi sinun on jälleen tultava, veden ja tulen lävitse käyneenä.

Mutta tässä minä vielä olen ja kaivan varpaani syvemmälle ruohikkoon. Se on onneksi viileää aamukasteen jäljiltä ja muistan kansakoulun sementtitasanteen, jossa kaavin savet nilkoistani pärelastulla. Johtajaopettaja katsoi minua kerran, tai ennemminkin varpaitani, jotka ovat niin pitkät kuin niistä olisi alunperin aiottu tehdä sormet. Koulussa pitää olla kengät, se sanoi, ja seuraavana päivänä menin tuohivirsut jalassa ja sain rakkoja kantapäihini.

Ilmassa on selvästi ukkosta. Aina, kun on ukkosta, eikä sitä vain kuulu, muistan kaikenlaista kuin joku kiristäisi hermoja pään sisällä, eikä armoa ole. Tahdon voi vielä murentaa mutta muistin laita on toisin. Se on meillä suvussa.

Selma se vasta on hyvä muistamaan vaikka on tullut ulkopuolelta. Se muistaa minutkin vielä näiden vuosien jälkeen, on lähettänyt kirjeen Poste Restanteen ja kun eilen satuin siellä käymään, antoivat. Maannut siellä iät ja ajat, kirje niin kuin Selmakin kotipuolessa, ja minun piti lähteä sitä katsomaan saman tien. Täällä se on vielä taskussa, rypistynyt kuori silkkipaperivuoreineen. Jumalan kiitos, etten ole kadottanut.

Maa viettää mutta minä haron tennistossut jalkaani kaiken uhallakin. Yksikään syreeninlehti ei lepata, yksikään ruohonkorsi ei kahise mutta kallionkieleke väreilee niin oudosti, etten uskalla astua sille. Menen alakautta, suoraan talonmiehen luudan edestä ja näen, miten kirjastovirkailija katsoo ikkunasta. Kuvittelenko minä vain, vai onko se se sama nainen, jolta aikoinaan sain lainauskortin ja joka sen aikoinaan sitten otti minulta pois? Kirjat taisivat jäädä Kaijan asuntoon, enkä minä niitä ole kaivannut.

Apteekissa on jonoa ja juon muutaman lasillisen vettä karahvista. Reseptilääkkeiden odottajat istuvat penkillä, joka liimaa niiden takapuolet itseensä ja hiki virtaa minunkin selässäni. Tuuletin pyörii, kaksikin, mutta kun annan etusijan parille vanhalle mummolle, penkilläistujat valittavat, että en saa jäädä seisoskelemaan turhan tähden. Kuulen kuinka ne supisevat, että pilaan niiden ilman.

Pulverinmaku suussani on tuttu ja se leviää veden mukana pitkin ruokatorvea kuin sielläkin olisi makuaisti. Pajunkuoren alla oleva niljainen puu, ruskeiksi värjäytyvät hampaat ja lopulta pilli, josta tulee puhdas ääni!

Vaasankadulla Henkka tulee vastaan.

Vähältä pitää, etten kävele sen ohitse, kun ajattelen vain Kaijaa ja varsinkin Kaijan istuma-ammetta, johon minulla on tarkoitus päästä. Istumaammeessa ihminen on kuin valtakunnanpäällikkö, tai lapsi kohdussa – ihan miten vain. Pitkiin aikoihin minulla ei ole ollut toivoa Kaijan suhteen mutta minä en luovu yrittämästä.

– Mitä insinööri? Henkka sanoo ja läppää olalle. Se on lihonut sitten viime näkemän ja jotenkin harmaantunut. – Onks rusketus Kanarialta?

– Karhupuistosta, minä sanon ja käännyn samaan suuntaan, mistä olen tullutkin ja minun on vaikea pysytellä sen perässä, vielä vaikeampi kuin ennen.

Se rupeaa kyselemään Kaijasta, kun kuulee, mihin olen ollut menossa ja muistaa tietysti hyvin, miten Kaija vaihtoi keväällä asunnon lukon, kun me olimme juuri tulleet kaljakassin kanssa rappuja ylös. Se oli nolo juttu. Jenkkikassi ja pahvilaatikko olivat hissin edessä ja minun nimeni niiden päällä suurilla tussikirjaimilla raapustettuna. Mihinkäs niitä, painavia kirjoja täynnä olevaa laatikkoa ja vaatekassia muuallekaan olisi vienyt kuin Henkan luo Ruskeasuolle. Ja sitten oli vielä se kaljapuolikin. Oli otettava taksi. Henkan Kerttu on onneksi toisenlainen ihminen, auttoi kantamisessakin siellä päässä.

Ei paljon ole puhumista, riittää kun sanon muutaman sanan ja Henkkahan meistä kahdesta on aina puhepuolen hoitanutkin. Sen verran saan kuitenkin sanotuksi, että voisiko se lämmittää saunan ja sen se lupaa ennen kuin ehdin kunnolla loppuun. Mikäs, vanhalle kaverille, se nyppii minua selästä bussipysäkillä niin että paita saa tuulta alleen liikenteen voimasta.

Että vieläkö Tolvi elää ja vaikuttaa, se sanoo taas, eikä minulla ole aavistustakaan. Paremmin se tietää meidän kylän asiat kuin minä, kunhan kyselee. Ja tietääkin; se sanoo nähneensä Tolvin kunnalliskodin pihamaalla, kun on käynyt viimeksi äitiään katsomassa siinä samaisessa paikassa.

– Mun täytys kans käydä Selmaa vilkasemassa, minä sanon. – Tuli kirje.

– Pyysikse oikein?

– Pyys pyys. Se on sairas. Nivelreuma tai joku.

– Nivelreuma on paha, se vetää jäsenet koukkuun, se sanoo ja koukistaa toista kättään malliksi. Sillä on hauis vielä niiltä ajoilta, kun se nosteli puntteja. – Sen kanssa ei ole leikkimistä.

– Mutta se pysty vielä kirjottamaan.

– Ei se sit niin koukussa ole.

– Ei.

– Hyvä ihminen se Selma, se sanoo ja sytyttää tupakan. – Kyllä sitä pitää mennä kattomaan. Se oli aina niinku joku pyhimys. Sellane pyhimys, joka ei itte käsitä olevansa pyhimys, se vaan on. Sellaset, jotka tietää, ei ne mitään oikeita pyhimyksiä olekaan, ku se tietämine just pilaa sen. Ymmärrät sä? Jos vaikka joku mies laukasee kauniille naiselle, että siinäpäs kaunis nainen, ni jos tää nainen ei oo tienny olevansa sellane, ni se saattaa mennä pilalle, jos se on sitä sorttia.

Minä näytän kirjettä sille. Käsiala on kuin riihenseinästä mutta siitä saa kuitenkin selvän. Alimmaisena lukee: »Toivoo Selma Koivu, Koirajoen kylä!» ihan niin kuin minä olisin unohtanut, missä se asuu.

– No millo sä meet?

– Mä olin jo eilen asemalla menossa.

– Mut sit tuli joku este?

– Tuli.

– Pistivät talteen?

Kerttu järjestää minulle saunan jälkeen puhtaat vaatteet. Ne ovat Henkan laihalta kaudelta ja joutavat pois. Katson itseäni peilistä, ruudullinen pitkähihainen paita ja samettihousut, joista on nukka hiertynyt polvien kohdalta melkein kokonaan pois. Henkka ja Kerttu seisovat minun takanani, Kertulla on kahvipannu kädessä ja se on samanlainen kuin aina. Se ei muutu miksikään vaikka me muut muutumme. Minäkin muutun niin nopeasti, että pelkät Henkan vaatteet saavat aamupäivän loittonemaan jonnekin aikojen päähän. Se on kuin aaltopahvia, jonka päällä olen kävellyt kääpiön kokoisena ja kuitenkin hirvittävän painavana; tai heiluvaa suota.

Henkka on investoinut ja haluaa näyttää minulle verstaan uuden puolen. Minä kävelen sen perässä kynnyksen yli, pihamaalla on pyykkiä kuivamassa mutta lastenvaatteet puuttuvat. En sano mitään vaikka Henkka jää odottelemaan ja arvaa, mitä minulla on mielessä.

Sorvi on kuin Kayserin ompelukone ja apupoika seisoo sen edessä ja metallilastua valuu lattialle kaiken aikaa. Pojalla on suojanaamari silmillä ja Henkka pitää pitkän esitelmän työturvallisuudesta. Minä muistan, miten olin kerran Kaijan kanssa Kansallismuseossa ja Kaija sai pahoinvointikohtauksen ja pyörtyi haarniskan viereen ja valvomassa ollut nainen tuli sanomaan, että esineisiin ei saanut koskea. Henkka huomaa, etten minä kuuntele ja vie minut penkille istumaan.

– Se on niinku sä siihen aikaan, ku sä tulit Helsinkiin, se sanoo apupojasta ja kertoo nostaneensa sen palkkaa yli normaalitaksojen. – Samuel Oino tai joku.

– Kyllä kait.

– Ihan tosi, sä olit yhtä kalpeeki – ja riutunu. Mä aina näköjään kerään tollasia tyyppejä ympärilleni, mistähä sekin johtuu. Ja huomaat sä, että mä oon ruvennu lukemaan kirjoja isolla koolla? Mä oon lukenu kaikki romaanit, mitä sä toit siinä pahvilaatikossas meille.

Otan ikkunalaudalta trasselitupon ja painan sen paidankauluksen alle. Kirveltää saunan jäljiltä, kun niska on hankautunut rikki jossakin vaiheessa.

– Otat sä ökkentaalit? Henkka sanoo ja hakee pullon vaatekaapin alahyllyltä entisestä paikasta. – Tolvi sano aina, että ökkentaalit ja sillä oliki, metässä.

Tunnen viinanmaun. Istun Henkkaa vastapäätä ja sen ääriviivat näkyvät ikkunasta tulevaa valoa vasten, kun apupoika sammuttaa valot ja lähtee. Muistan, miten sisko ja minä istuimme samalla tavalla lapsina Tolvin vajassa ja sisko pyysi minua veistämään oikein ison linnun ja minä lupasin kerran vielä sellaisen veistääkin mutta sitten se jäi. Sisko lausui minulle runon sahapukin päällä seisten. Runo oli se, että »piti harakka puhetta vierailleen, tilapäinen ihan on pesä…» Ajattelen nyt sen loppua ja sitä, miten sisko jo silloin arvasi, vai oliko se sattumaa, että sen runon.

– Se sun isäs, se se oli jössikkä miehekseen, Henkka kuuluu sanovan. – Tai on kai vieläki, kai se yhtä kauan kitkuttaa ku Tolvi, ku ei niistä kumpikaan henno toista tänne jättää. Ihme, että se sen Selman sai.

– Kirjeenvaihtoilmoituksella.

– Niilo Israel, sellane nimi miehellä.

– Niilo Israel, minäkin sanon. Israel on ollut minulle aina vaikea sanoa ääneen, ihan kuin kirjaimet olisivat nitskaa pullaa, joka tarttuu kitalakeen. Varsinkin nyt. Yritän vielä kerran ja sanon kirjain kerrallaan: Niilo Israel Koivu. Se menee vähän paremmin.

– Muistat sä miten me oltiin kerranki jossain mökissä niitä Tolvin tipuja kauppaamassa ja sit se eukko, sellane kamalan lihava, tuli siihen ja alko kysellä, että kenenkäs ne on poikia nämä lintukauppiaat ja sä sanoit, että Niilo Israel Koivun ihan ku äsken ja äitis nimen Vieno Sofia Koivu. Eik se Vieno Sofia ollu? Siihe se eukko, että eikös Vieno oo ollu mustaa multaa jo iät ja ajat ja eikös Koivun Niilo ottanu uutukaisen emännän ja mikäs sen nimi taas olikaan. Muistat sä sitä vielä?

Minä muistan mutta minä annan Henkan kertoa niin kuin olen aina antanut. Se osaa paremmin kuin minä. Olen seisovinani hämärässä pirtissä sen vierellä ja minulle tulee sellainen olo kuin katselisin kiikarilla kaukana olevia paikkoja, joista tietää kaiken.

– Sä sanoit siinä keskellä lattiaa kädet molemmilla sivuilla niin ku sulla oli tapana, koulussaki sä seisoit just samassa asennossa, ku Puurtinen käski nousta ja vissiin sä otit yhen puolaskeleenki eteenpäin ja sit sä vaan seisoit. Jos et nimittäin sattunu tietämään, mitä se kysy. Jos tiesit, ni ei mitään mut jos et, ni se sano sua latinahooks. Sano se muaki ja kaikkia muita.