Suuret sählymuistelmani

By Kalle Veirto

Kun Kalle Virtanen kohtaa baarissa sählytutun vuosien takaa, hän huomaa tuntevansa alemmuuden tunteita. Miksi? Eikö hän olekaan tyytyväinen elämäänsä? Sen Kalle muistaa tutulle ja tämän menestyneelle vaimolle kuitenkin mainita, että työn alla on kirja – eikä mikä tahansa kirja. Kirja on nimittäin hyvän elämän oppikirja ja samalla sählynpelaajan muistelmat.Mutta kuinka tähän hetkeen oikein päädyttiinkään? Miten sählyä pelanneesta Kallesta tuli kriiseilevä aviomies ja perheenisä? Mihin nuoruuden vallattomat vuodet oikein katosivat?"Suuret sählymuistelmani" on Kalle Veirton huumoria pursuava romaani urheilusta, vanhenemisesta ja perhe-elämästä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 4, 2021
• ISBN: 9788726846058

Book preview

www.egmont.com

I Osa

Primitiivireaktioita ja paskapuhetta

1. Tahvo vs menestyjät

Runttasin kahden tuopin kanssa baaritiskille paakkuuntuneen ruuhkan läpi ja siitä eteenpäin kohti pöytää, kun vaalea nainen pomppasi äkkiä eteeni.

Terve Kalle, hän sanoi.

Jarrutin kuin Mika Häkkinen rakkulaisilla renkailla Hockenheimin pääsuoran päässä. Velkoa loiskahti lattialle, mutta sain lukittua siitä kimmonneen perkeleen huulille. Katsoin pysäyttäjääni tarkemmin. Se oli Liisa Gutzeit-Jääski, tohtori Tampereelta, lahjakkaiden lasten opetuksen tutkija ja muistelmakirjailija, 31-v. Olin lukenut hänen haastattelunsa naistenlehdestä pari viikkoa sitten. Tiesin, että hän harrasti vuorien valloittamista, Picasson sinistä kautta ja otti mielellään vastaan aamiaisia vuoteeseen.

Sitä en tiennyt, mistä hän minut tunsi. Minua ei ollut haastateltu lehdistössä.

Terve vaan, sanoin silti.

Mitä sinä täällä teet? nainen kysyi.

Se kysymys olisi kuulunut minulle, oltiinhan nyt minun kotikaupungissani ja minun kantakapakassani.

Parilla kaljalla vaan pelivuoron jälkeen…, selitin ja kiirehdin ennen kiusallista hiljaisuutta tai uutta tenttausta kysymään: Mitäs sinä Lahdessa puuhaat?

Sibeliustalossa on meneillään kansainvälinen opetusalan konferenssi. Olen puhumassa siellä.

Ahaa…

Ja tultiin sitten Laurin kanssa viettämään iltaa. Huomenna me ajetaan Helsinkiin katsomaan Bob Dylania, nainen kertoi.

Yritin etsiä mainittua Lauria naisen seurueesta, mutta kellot eivät kilisseet yhdenkään naaman kohdalla.

Sinä harrastat yhä salibandyä, nainen totesi.

Nyökkäsin ja aloin selittää jotain huolimattomasta höntsäilystä työkavereiden keralla. Ei vakavaa, ei totista, ei päämäärähakuista, vaan rentoa roiskimista ja tuttavallista tuuppimista. Hyväksyttävää vastapainoa keskiraskaalle työelämälle.

Mutta käytkö sä edelleen yhtä kuumana kuin ennen vanhaan? kuulin takaani.

Se oli Lauri. Tunsin hänet vajaan kahdenkymmenen vuoden takaa nimellä Lösö. Ja Laiska. Ja taisi joku häntä myös Hepiksi nimitellä silloin ennen. Silloin kun hän pelasi villakaulaliina kaulassaan Moneytalks-nimisessä sählyjoukkueessa Tampereella ja teki meitä vastaan voittomaalin opiskelijoiden SMsählyjen pronssiottelussa armon ja kipeiden munausten vuonna 1985. Moneytalksissa pelasivat taloustieteen opiskelijat ja minun Homeessani historian laitoksen liikuntasiipi.

Paiskasimme Laurin kanssa kättä. Emme olleet varsinaisia kavereita mutta tuttuja kuitenkin. Yritin miettiä, miten Liisa Gutzeit-Jääski kuului kuvioon.

Katopas vaan, on poika vankistunut, Lauri sanoi ja taputti minua kämmensyrjällä vatsaan.

Imaisin läskit äkäisesti kylkiluiden alle.

Se on voimavatsa, sanoin.

Sitähän minäkin, Lauri naurahti ja napautti palleaani vielä kerran.

Minun teki mieli tempaista siitä hyvästä mokomaa mahtailijaa leuankärkeen peruskoulun opettajan spesiaalilla. Onneksi molemmat käteni olivat upotettuina tuopin kahvoihin.

Milläs alalla sä Kalle nykyään olet? Lauri kysyi.

Opetusalalla.

Ai, sä olet ope. Opet taitaa nykyään olla aika pihalla tämän maailman menosta?

Kohautin harteitani ja esitin vastakysymyksen.

Mitä sinä puuhaat?

Haluatko ansioluettelon? Lauri heitti.

Tietysti, mutta kerro ensin suurimmat tappiot.

Ei se ollut hyvä vitsi, mutta silti Lauri hervahti nauramaan ja yritti tavoittaa vatsakumpuani taas uudella rystylyönnillä. Minä työnsin lantion taakse ja väistin kuin Ali ennen Parkinsonin tautia.

Kato vaan, nopeus tallella, Lauri totesi.

Oletko sä nähnyt Peltilää, Hössöä ja ketä muita siinä teidän jengissä pelasikaan? hän kysyi.

Joo, me tavataan säännöllisesti joka kesä. Puhutaan sählystä ja juodaan kaljaa, sanoin.

Onko kommari Peltilällä vielä Marxin kuva seinällä? Lösö kysyi.

Mietin, että hän oli kai joskus ollut mukana jatkoilla Peltilän luona.

Ei taida. Eihän se kommunisti ole, vaan vapaa intellektuelli, selitin.

Mitä eroa niillä on? Lauri heitti.

Sitten hänen käpälänsä kiekaisi taskussa AC/DC:n Thunderstruckin tahdissa. Onneksi. Ja onneksi kapakassa oli sen verran meteliä, että Lauri joutui pakenemaan ulos kevätsateeseen puhumaan. Nainen jäi viereeni.

Se on vauhdissa, tsori. Eilen se teki monen miljoonan kaupat. Portaalijuttuja, nainen sanoi.

Ahaa, joo…, vastasin. Yhtä hyvin Lösö olisi voinut myydä heprealaisia akunankkoja, potenssiuutetta tai alkemiaa. Ymmärsin niistä yhtä paljon kuin portaalijutuista.

Oletko yliopistolla poikkeillut? nainen kysyi.

Pari kertaa viime vuosina. Yksi kaveri on siellä säilytyksessä, mutta se ei suostu juoruamaan.

Alkoi lämmetä, mutta ei leikannut vieläkään. Nainen oli niin paljon nuorempi kuin minä, ettemme me ainakaan samalla vuosikurssilla olleet aloittaneet. Tai sitten hän oli ollut lapsinero, joka oli aloittanut yliopisto-opinnot ennen rippikoulua.

Aika pitkälle hän oli joka tapauksessa päässyt. Ainakin minuun verrattuna.

Siirryin eteenpäin maailmanmiehen notkeudella ja kysyin sen, minkä olin tottunut kysymään kaikilta naistuttavilta sen jälkeen kun olin saanut omia lapsia.

Mitä perhesuunnittelurintamalle kuuluu?

Meillä ei ole lapsia, ei vielä, nainen vastasi ja jatkoi: Entä sinulla?

Kaksi. Tyttö ja poika.

Sehän hienoa, nainen sanoi.

Lasten syntymät ovat olleet elämäni tärkeimmät tapaukset, sanoin. Mistäköhän viemäristöstä minä senkin tempaisin? Olivat kai juomattomat kaljat kihahtaneet itsestään nuppiin.

Nainen hymyili.

Joo, ja ensi vuonna minulta tulee kirja, sanoin korjatakseni tilannetta.

Ai? Mistä se kertoo?

Se on hyvän elämän oppikirja ja sählynpelaajan muistelmat, sanoin.

Nainen hymyili alentuvasti. En osannut loukkaantua siitä. Sisälläni tunsin, että 31-vuotiaalla tohtori-kirjailijalla oli oikeus katsoa minua alaspäin, vaikka hän oli 162 senttiä ja minä 181.

Tajusin, että sille keskustelulle kannatti lyödä piste. Ainakaan Lösöä en enää halunnut nähdä.

No, hyvää jatkoa vaan teille. Ja hyvää Beatlesia, sanoin.

Se on Dylan, mutta kiitos kumminkin.

Ja Laurille myös, sanoin ja virnistin kuin Clark Gable, vaikka taisin näyttää Oiva Lohtanderilta.

Pakenin pöytään ja ryystin toisen Velkon puoleenväliin kertarykäisyllä.

Kuka se oli? pelikaverini kysyi.

Varjo menneisyydestä, sanoin.

Sen varjon alla vedin illan mittaan lärvätsalot kahdella kierteellä. Ikävä tunne ei kuitenkaan ottanut liuetakseen, ja lopulta laskuhumalan sinapit rinnuksilla mietin, että jokin oli mennyt pieleen. Miksi ihmeessä tunsin itseni häviäjäksi? Enkö ollut tyytyväinen elämääni? Mitä minä häpesin, sitäkö ettei tarinastani saisi irti muistelmia vielä viisikymppisenäkään?

Joo, taisin olla aika mielenkiinnoton tyyppi ja eloni niin tavallista ja harmaata, että tuttuja rupesi seurassani ramasemaan. Vaikka roikkuisin alasti sählymaila hampaissa Lahden radiomastoissa MMhiihtomaskottina, niin ihmiset puhuisivat, että siellä se lihava Kalle oli ulkoilemassa tavallisen harmaaseen tapaansa.

Ja entäs ne elämäni tärkeimmät lapset? Voi jessus sentään.

2. Arvotesti kotioloissa

Kapakkaillan jälkeisenä aamuna sängyssäni nukkui karhu, jota kello puoli yhdentoista herätys ampui kipeästi persieseen. Että olin äreänä. Kun lapset tulivat pomppimaan äitinsä ohjauksesta viereeni, rähisin, riitelin ja tönin heitä. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että tässä olivat ne kaksi tyyppiä, joiden syntymiä olin edellisiltana väittänyt elämäni tärkeimmiksi tapauksiksi. Peijoonia ja viheliäisiä ilkimyksiä lapset olivat!

Iltapäivällä olo tasaantui ja aloin miettiä lausuntoani. Sehän oli itse asiassa mainio.

Tärkeintä elämässäni ovat lapset.

Jos se ei ollut vastaus, joka vakuuttaa kaikkia tunnettuja epäilyjä ja ironisia väännöksiä vastaan, niin mikä. Sen hyväksyy niin veroviranomainen, pappi kuin Teemu Selännekin, ja tarjoilija tuo siihen vetoavalle humalaiselle vielä yhden. Se koskettaa herkkiä vaistoja naisessa, nostaa kyynelen vanhuksen silmäkulmaan ja saa useimmat toverit kateellisiksi.

Tosin naisten mielestä yhtä tärkeää kuin lapset on välttää automaattinen vastuuprojektio eli se, että kokonaisvastuu lapsista on aina äidin, jos tämä sattuu sijaitsemaan huutomatkan etäisyydellä. Vallitsevan käsityksen mukaan vastuuprojektion välttämisen oppii vain jokapäiväisen koulutuksen kautta. Se sisältää tuhansia toistoja, kehityskeskusteluja ja kirjallisuutta. Sen seurauksena mies löytää itsestään naisen tai ainakin perstaskuun mahtuvan feministin.

Feministi perstaskussa on samanlainen väline kuin lompakko tai kännykkä: kun sen huomaa unohtaneensa, iskee paniikki eikä enää osaa muuta ajatellakaan. Ja siinä sitä sitten ollaan keskellä lauantai-iltaa puhumassa kavereiden kanssa vastuuntuntoisesti lastenhoidosta ja parisuhdepatologiasta, kun olisi tilaisuus koota Suomen kaikkien aikojen jääkiekkomaajoukkue tai muistella kortteliliigan avauskierroksen henkilökohtaisia pörssikursseja.

Toisaalta voittaahan perstaskufeminismillä lopullisesti vaimon ihailun.

Tultuaan spinningistä kotiin kello kymmeneksi katselemaan miehen nukuttamia suloisia pikkuenkeleitä vaimo puhkeaa ylistykseen. Hän asettaa lapsirakkaan feministimiehen valovuosia Panu Rajalan, Brad Pittin, Jorma Ollilan ja Andy McCoyn edelle, saa tämän tuntemaan itsensä merkittäväksi, vaikkei tällä olisi ainuttakaan seksikästä, lahjakasta tai bisneshenkistä ominaisuutta, vain hyvät hampaat ja vapaat viikonloput.

Näin minä sen näin.

Vaimoni ei ollut näystä aivan samaa mieltä, kun otin oman erinomaisuuteni esiin sunnuntain aamukahvipöydässä.

Kuule, minä luulen, että minusta tulisi hyvä julkku.

Ai? Tarjamaija kysäisi ja nosti katseensa pöydälle levitetystä sanomalehdestä. Minä luin uutisia odotellessani hänen vanhaa naistenlehteään. Siinä oli se Liisa Gutzeit-Jääskikin. Tarkasti lukien jutussa mainittiin myös aviomies Lauri, uusmedia-alan yrittäjä.

Näissä kun on aina näitä kysy/vastaa-haastatteluja, joissa saa avata sielunsa tai ainakin heittää sanan sanasta.

Niin?

Minulta löytyisi kevyesti vastaukset esimerkiksi puna-mustahallituksen sosiaalipolitiikkaan, kirjaan jonka haluaisin lukea ja ärsyttävään mediahenkilöön. Hallussa ovat taide, politiikka, ihmissuhteet, viihde ja vähän tekniikankin jutut. Minä sekoitan myrkyn mihin tahansa juomaan.

Uskotaan…

Ja sitten minä pärjäisin myös näissä elämänfilosofiaa sivuavissa jutuissa. Minä esimerkiksi osaan lataista haparoimatta, mikä on ollut elämäni tärkein juttu.

Saisinkos minäkin kuulla sen?

Lasteni syntymät, sanoin räpsäyttämättä.

Odotin kiitosta ja keksiä, mutta Tarjamaija vain katsoi minua otsa rypyssä ja jatkoi sitten lehdenlukua.

Mikä vikana? kysäisin.

Höpö-höpö. Elä valehtele, elä edes ittelles.

3. Tunnustuksia

No joo, tunnustetaan nyt tämäkin: vaimoni on aivan oikeassa. Eivät lasteni syntymät ole olleet minulle elämäni tärkeimpiä tapahtumia. Niiden olisi pitänyt olla ja osaan väittää, että ne olivat, mutta tosiasiassa olin synnytyksissä pihalla, vaikka fyysisesti läsnä.

Säälittävää, mutta en osannut tuntea oikein mitään.

Jos vertaa hetkeä, jolloin tyttäreni terveenä, kolmikiloisena lettipäänä laskettiin äitinsä rinnoille ja Student Massport Gamesin sählyfinaalia Tukholmassa tai Kuusysin jalkapalloilun Suomen mestaruutta 1986, niin alkaa näyttää pahalta. Kuusysin takia tanssin polkkaa kadulla Tampereen keskustassa ja kerjäsin köniini Nääsvillen jalkapallofaneilta. Tukholmassa riehaannuin ilosta, höpisin typeriä, juopottelin, söin kokolihapihvejä ja valkosipuliperunoita ja tein kaikkea muuta miehekästä. Esikoistani en tuulettanut edes sen vertaa kuin Boris Mihailov punakoneen maaleja 1970-luvulla. Minä vain seisoin sängyn vieressä, hypistelin hämmentyneenä kätilön pukeman kietaisupuseron hihaa ja hoin "isin tyttö,