Lyhenevä laulu kärsimyksen onnellisista puolista

By Anni Sumari

Pakkomielteisesti naisia iskevä mies mustaa Suomen kartalta ne alueet, joilta tulleita naisia hän on jo onnistunut hurmaamaan. Mitä käy, kun koko maa on mustattu?Ikonimaalari yrittää siirtyä abstraktiin taiteeseen, mutta kankaalle ilmestyy itsepäisesti aina vain Jeesuksia.Shamaaniyhteisössä kasvanut nainen palaa lapsuutensa yhteisöön täynnä yliopisto-opintojensa synnyttämää vihaa.Anni Sumarin runolliset tarinat kertovat värikkäistä ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja rakkaudesta. Teos sisältää 53 lyhyttä tarinaa, joita sävyttävät Sumarin omat, tunteelliset kuvitukset.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726955361

Book preview

I

Soittorasiasta kuuluu

Soittorasiasta kuuluu: suorana seisoen, tyylikkäänä kalliissa pölyisessä puvussani, moitin mielialaistani. Nautin siitä. Suljen vähän silmiäni, mutta avaan ne taas äkkiä: tulet tuntemaan asiallisuuteni painon.

Seisomme vaiti. Hänen myrskyttömiin silmiinsä nousee levottomuutta. Inhoan syksyä, hän selittää ja liikahtaa kuin suuri eläin, kuin hevonen ukkosen edellä. Kuten kaikki jotka pelkäävät vanhuutta — syksyllä ei riitä kaksi onnea eikä kolme. Syksyllä tapahtuneet menetykset ovat korvaamattomia.

Hellitän hetkeksi. Minäkin tunnen asian. Katson ikkunasta: kuin väripaletilla siellä seurustellaan, joku kullankeltainen kulkee, vieressään kihtinen harmaa, kullankeltainen kurkottelee vähän väliä sinne tänne noukkimaan jotain maasta, ihmettelee kaikkea. Harmaan reitti on vakaa.

Sieniä varmasti, hän poimii sieniä. Käännän katseeni alaiseeni. Haluaisin haistaa sieniä, astua yhden päälle.

Alaiseni on alkanut hymyillä, pientä härskiä hymyä. Ryhdistäydyn.

Kustannusalalla ei tarvita välinpitämättömiä ihmisiä. On otettava huomioon kirjoittajat, vaativan työn tekijät, ja heidän tunteensa. Joka päivä tapaat monia, joille heidän asiansa on suunnattoman tärkeä. Heihin on suhtauduttava myötätunnolla. Tämä on enemmän asiakaspalvelutehtävä kuin Alkon kassalla seisominen. Ymmärrätkö sen?

Kyllä, minä ymmärrän.

Hän on nyt myöntyväinen. Ajattelen viime sunnuntaita, kun nousimme sängystä, kääriydyimme heti kylpytakkeihin ja katsoimme toisiamme kuin vieraita. Toivon ettei hän ryhdy liian myöntyväiseksi. Silloin joudun paniikkiin, silloin minusta tuntuu että olen menettämässä hänet.

Työnantajana kadun sitä että otin hänet töihin, kun hän pyysi. Hän pilaa ilmapiirin. Hän ei ymmärrä asemansa arkaluontoisuutta. Ihmiset, jotka aluksi ihmettelivät hänen käytöstään, ovat jo vetäneet johtopäätöksensä.

En voi olla sanomatta sitä vilpittömästi: Sinä suretat minua.

Hän kohauttaa olkapäitään ja hymyilee mallipojan hymyä. Hän siteeraa vanhahtavalta kuulostavaa runoa, jota en kuitenkaan tunnista:

Jos musiikki lohduttaa sinua, olet surrut paljon; jos järvi lohduttaa sinua, olet surrut enemmän; jos tuntemattomista kasvoista löydät helpotusta, olet käynyt helvetissä ja selviytynyt.

Hän vaanii minua hellittämättömämmin kuin epätoivoisin jätetty. Katselee alta kulmien, luodakseen alistuvan vaikutelman, mutta erotan katseesta hänen hurjan, julman kiinnostuksensa oman edun ylläpitoon.

Lehmänkasa jonka päälle olen juuri astunut, tässä haassa. Etsiessäni ekstaasia. Eikö tuo ole lato, ehkä siellä on kuivia heinäpaaleja? Menkäämme hetkeksi sinne, kuivattelemaan.

Haluatko tuottaa minulle vahinkoa? kysyn häneltä.

Hän huokaisee kyllästyneenä. En, mutta sinulla on väsyttäviä pakkomielteitä. Niillä ehkä elää jos muuta ei ole. Sinä olet niin hermostunut että uskot jokaista joka panettelee minua. En ole tehnyt pienintäkään virhettä. Mene helvettiin…

Hän räväyttää silmänsä ja suunsa niin valtavaan hymyyn että huomaan hänen tajunneen menneensä liian pitkälle.

Hän on niin epäluotettava ja houkutteleva, sellainen jonka takia itketään öisin. Palkkalistojen paha silmä. Mikä minuun menikin, että päästin tuollaisen kaikkien karitsojen sekaan? Kopistitytöt vihaavat minua hänen takiaan. Mitä sinä näet siinä pölyisessä harpussa? he huutelevat käytävissä ja piiloutuvat siivouskomeroihin kuullessaan minun tulevan. Myöhemmin he hukuttautuvat satamaan viemäriputkien suulle.

Toisinaan pelkään oudolla pelolla, kuin olisin ihminen keskiajalla. Eläisin mekaanista elämääni mekanismia tuntematta, kristinuskon ja väkevien karkeiden pyörien puserruksissa, tietämättömyydessä, taikauskossa, hengenlähdön arvaamattomuudessa, hurjana ja taipuisana epätoivossani, tuntisin kuolemattomuuden hurman jonkun toisen luiden rusentuessa… Mitä minä tiedän keskiajan ihmisestä? Kuulen kuolemanpelon tutun rytmin, vertaan sitä omaani.

Hukkaan aikaani sinun kanssasi, sanon tylysti, käännyn ja menen kirjoituspöydän luo.

Niin huonosti eivät asiat ole. Mitä sinä oikein luulet? Luuletko että olen kääntynyt sinua vastaan? hän vastaa.

Tämä on se hetki jona voisin vierittää näyttämölle mitä tahansa. Hänen äitinsä kuoleman. Hänen lapsensa huonot koulutodistukset. Omat työskentelypaineeni, kuumeen, jalkasiteeni, löystyneet etuhampaat. Minähän tässä olen keskeinen, vaatimukseni, ylpeyteni. Haluan kaiken kunnes tajuan etten ole saamassa mitään, ja sitten täyskäännös, kerran, kaksi, minähän pyydän vain maanantait kello viidestä kahteentoista ja lauantai-illasta sunnuntaiaamuun, sano minulle miten se voi olla liikaa?

Olen aina voinut hyvin kun on ollut joku joka rakastelee minua.

Olen paimentyttö, minut on vietelty, kohta jätetty, hän työnsi kerran lemmikkikimpun reisieni väliin kahvilassa ruokatunnilla, se oli kauheaa.

Kesällä hän ei halunnut suostua minulle. Vältteli, kesä oli sitä paitsi kyllin ihana riittääkseen hänelle, amatöörimaisen gigolon lailla hän hukkasi parhaan sesongin kiipeilemällä pitkin vuoristoja, leiriytymällä yksinään autioille luodoille.

En siis hukkaa aikaani sinun kanssasi? toistan.

Hän ravistaa päätään. Et.

Nyökkään päälläni häntä tulemaan lähemmäs. Silitän hänen hiuksiaan, ihanaa, tällaiset hiukset miehillä on ollut aina.

Mikset sinä koskaan jää lepäämään minun päälleni kun me olemme rakastelleet, onko se sinusta epämiellyttävää.

Ja sekö sinulle riittäisi?

Kyllä!

Minä voisin haluta muutakin kuin maata sinun päälläsi penis velttona.

Minä tiedän sen. Minä tiedän, että tässä käy huonosti. Ylennän hänet, kunnes käy huonosti. Mutta en halua nyt ajatella hänen kunnianhimoaan tai loputonta rahantarvettaan. Ajattelen, että kaikki on hyvin, minä hallitsen asiat enkä ole ollenkaan taikauskoinen.

Painan pääni hänen syliinsä, kunpa hän olisi viinimarjapensas, joihin lapsena suojauduin — korkea, tumma ja vaahtoharjainen viinimarjapensas. Enää ei ole mystisiä suojapaikkoja, osaan hakea oikeutta käräjöimällä. Kuuma veitsi johon lapsuuden voi sulaa.

Minä en tule toimeen ilman sinua, sanon rehellisesti ja katson häntä ylöspäin.

Se on hyvä, hän sanoo ja silittää hiuksiani tuolla petollisella tavallaan, jonka tunnen niin hyvin.

Suutelin suutasi, Iohannis

Olisiko tässä muuta kuin autio, irvokas ranta, alla jotain geologeille arvokasta ehkä, päällä kengänkantoja, öljyä, mutaa, kuolleita munia, rikkoutuneita aristoteleenlyhtyjä, sulkia, levää, jotain hajoavasta elävää, äyriäisiä, mutanttibakteereja jotka olivat aloittelemassa toivorikasta vaellustaan tappajaorganismeiksi? Ehkä saisimme aikaan pari tuulista, koleaa mainoslausetta — kärsinyttä kuin kalliot — joilla myydä pari sukkia? Jos tästä kaikesta rojun spektristä nostaisi ylös mitä tahansa tuliterää ja antaisi kameran zoomata siihen, se näyttäisi upealta. Sanoin sen tytölle. Hän irvisti ja huojutti valtavaa takkuista tukkaansa, kuin palmunlatvaa.

Äh, vie minut jonnekin muualle, en ole sen sävyinen brunetti että näyttäisin miltään kaikkea tätä harmaanvalkoista sinivihreäpaskaa vasten, hän sanoi.

Sinä olet se joka ei määrää, sanoin matalalta ulsterini kauluksien sisältä, syvällä kostajanäänelläni. Minä määrään.

Ääääh, haista vittu. Hän hyppäsi kivelle ja kääntyi nopeasti minuun päin puolivalmis idea suupielessään. Otin heti kuvan. Minulla on uutiskuvaajan tausta ja lavasteet, olen salamasodan tarkka-ampujia.