Sonoran uni

By Simo Penttilä

Ilkikurinen ja vauhdikas seikkailu Meksikossa!
Kenraaliluutnantti seikkailee jälleen! Mukana on tuttuun tyyliin kuumia mutta petollisia kaunottaria, konnia ja kiihkeitä kapinallisia. Sankariltamme vaaditaan huimapäistä rohkeutta ja neuvokkuutta kiipelistä selviämiseen. Mutta onko kenraaliluutnantti lisänimensä arvoinen?
Lukija pidelköön kiinni sohvanreunasta! Täältä tulee T. J. A. Heikkilä, kaikkien aikojen naistennaurattaja ja seikkailija, joka suuntaa jälleen kaukomaille. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1942.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 3, 2024
• ISBN: 9788728559215

Book preview

Sonoran uni

Copyright ©1942, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559215

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

SONORAN UNI

MITÄ DON NICOMO TEKI MEXICO CITYSSÄ?

Taisteleva humanismi oli lopultakin päässyt voittoon Sonoran maassa.

Minä sanon voittoon, vaikka vielä onkin jäljellä noin 400 äänioikeutettua konnaa. Minä sanon voittoon siksi, että heidän äänensä piakkoin ärisee ja heidän piirtämänsä viiva on liian vino.

Sillä minä olen Herra ja Ylhäisyys ja konnia minä en siedä.

Minä en siedä ihmistä, joka änkyttää sanoessaan nimensä. Joka kaupittelee kunniasanaansa saadakseen parin vaivaisen peson luoton ja joka on kuin psykologinen rakkausromaani silloin kuin on kysymyksessä rehellisyys ja elämä.

Cardenas määräsi minut rauhoittamaan Sonoran maan — ja minusta tuli Sonoran uni.

Minä en sinkoudu sentimentaaliseksi, enkä minä puhu tähdistä ja siitä, kuinka kuu paistaa Xochimilcon järvellä silloin kun minä näin julkisuudessa selvitän muutamia jalostettuja periaatteitani ja mielipiteitäni.

Joita minä en muuten, niitäkään, ylimalkaan siedä.

Nykyaikana ihmisillä, Sonoran konnillakin, on mielipiteitä aivan liian paljon. Olkoon, että niitä on. Eihän lääkärikään mahda tyyten tärähtäneelle mitään. — Mutta niitä ei saa laulaa. Mielipiteistä tehty joiku on jotenkuten takakireä. Ja useimmiten, — tarjottuna, — turha.

No.

Se siitä.

Sillä taistelevasta humanismista minun ajatukseni ajautuu siihen ajankohtaan, jolloin minä niinkuin kevään kiihkeydessä tunsin ruumiin ikävän.

Tuosta ruumiin ikävästä on kirjoitettu kirjojakin. Kukaties joku on paiskannut ihan balladin ruumiin ikävästä.

Minä en ole niitä kirjoja lukenut. Minä olen niinkuin suuri kirjailija — en minä halua tutustua muiden ihmisten elämäntuntoihin, enkä oloihinkaan. Minä olen Herra ja Ylhäisyys, ja minä elän itse.

Enkä minä oikeastaan ole niin äärettömän hyvin selvillä siitä, minkälaista cucarachaa se balladi on — mutta kun minä en viime keväänä sattumusten satuttamana kohdannut kenraali Gerosimoa, minä tunsin tuskaisesti ruumiin ikävän.

Minä olisin niin tahtonut nähdä hänet ruumiina edessäni.

Sillä hän äänestää yhä.

Hän on selvittänyt sen seitsemässätoista paikassa, että minä olen gringo.

Bien! Minä sanon, ja minä hymyilen ja. Bien.

Olkoon niin, että minä vielä kuusitoista vuotta uskollisesti palveltuani olen gringo, siis ulkomaalainen, joka tarkoittaa ongenonkijaa. Mutta en minä ole koskaan vaatinut, että minulle ulkomaalaisuuteni takia kumarrettaisiin.

Kolmetuhatta kertaa minä olen selvästi selvittänyt sieluni ja sieluni syyt.

Minä sanon:

Señores. Sallikaa minun: kun Sonora rauhoittuu, rauhoitutte te myös. Ja he.

Ja kenraali Gerosimokin.

En minä halua hengästyttää herroja Sonoran unena. Mutta niin kauan kuin yksikin tyyppi tuppaa tunkeutumaan asioihin, jotka on annettu ja alistettu minulle, minä olen alani auktoriteetti.

Euroopassa puhutaan paljon siitä, että usko auktoriteettiin on kuollut.

Señores: minä vakuutan teille: Sonorassa usko auktoriteettiin ei ole kuollut. Eikä kuole. Ennen minua.

Minä vaikka vannon sen. —

Te väitätte vihoissanne, että minä olen gringo.

Bueno. Sama se. Sen helpommin te uskotte minut miksi tahansa. Uskotte auktoriteetiksikin. — Kernaammin kuin kenraali Gerosimon. Joka on hei hei!

Hyvänen aika! Hienosti sanoen. Häneenhän te hetteissänne ette luota lainkaan. Hänet te kaikki tunnette liian hyvin. Hänhän on teikäläinen, totta vie! Sonorasta.

Minä olen Sonoran uni.

Useimmitenhan ihmiset saavat lisäysnimensä ainakin lievästi kummallisista syistä.

Se, että minua kolkkapaikoissa sanotaan Sonoran uneksi, lienee ajattelevalle lukijalle ilman muuta selvä.

Mutta kun adjutanttiani, majuri don Silvio Spottorno Ciudád Arguëlles’ta ihan Hermosillassa kerran, kuulemani mukaan, sanottiin Salomeksi, minä minuutin melkein mietin.

Silvio tosin vakuutti minun erehtyneen. Ei häntä Salomeksi sanottu, vaan Salomoksi — mutta minä loin häneen filosofin ajatuksettoman katseen.

Kotvan minä mittelin hänen kasvojaan ja sitten minä sanoin hänelle aforismin upseerin mielestä. Minä teroitin hänelle vaatimattomuuden välttämättömyyttä ja todistin totuuden taas.

On muuten merkillistä kuinka usein juuri totuus täytyy todistaa. Valheen Sonorassakin saa syötetyksi suhteellisen pian.

Juuri tässä kohdassa minä — jos olisin hermoiltani heikko — helposti hairahtuisin puhumaan suhteellisuudesta, etenkin kun se äsken tuli kytketyksi aikaan. Mutta minäpä en hairahdu, minä, sillä maailman meno on viime aikoina ikäänkuin vimmalla osoittanut, että kaikki ei suinkaan ole suhteellista.

On oikeastaan onnellisen yksinkertaista hansikoidulla kädellään viitata johonkin tyyppiin ja väittää, että tyypillä ei ole suhteellisuuden tajua. Silvioon, esimerkiksi, minä voisin viittoilla niin, että käteni väsyisi. Mutta minä en ole ujo enää, enkä minä viittoile vähällä. Mitä järkeä olisi viittoilla tyhmyyteen? Siihen on aikaa aina. Järjelle minä teen kunniaa, vaikka — eihän tyhmyyskään koskaan kuole.

Joskus, niinkuin kuulette, minunkin paraatipukuni maukkaasti ja hienovaraisesti kirjaillussa povessa elämöi syvällisen ajattelijan henki. On liioiteltua väittää upseeria, tai ainakin kenraalia, kojeeksi, joka käy niinkuin käsky on. Vaiherikkaan elämäni varrella minä olen tavannut erään toisenkin kenraalin, joka ajatteli.

Mutta ajatteleminen on vaarallista. Hänkin, toinen kenraali, kuoli ajattelemisensa ansiosta. Zapatan syyskapinan aikana hän vähäisine joukkoineen piiritti Quihuaquantan linnaa. Aikaisena aamuhetkenä piirityksen kolmantena päivänä hän ajatteli mennä aamiaiselle. Ajatteli, sanoi sen adjutantilleen, mutta ei mennyt.

Zapatan kenttätykki laukesi silloin. Kohtalottaret olivat koiruustuulella. Zapatan kenttätykin ainoa osuma kaatoi ajattelijan.

No.

Tietysti minun logiikkani saattaa lonksahtaa. Logiikka luullakseni lonksahtaa sangen usein. Mutta esimerkki on mielestäni erittäin elävä — ollakseen kuolleen miehen.

Ja muitakin esimerkkejä olisi.

Esimerkiksi jonkun ihmisen ilmiömäinen esimerkillisyys.

Kumma kuinka koulittukaan järki ei aina huomaa todistavansa huonommuuttaan puhuessaan sanokaamme vaikka señor Zambaggon suurenmoisuudesta.

Hänessä, siis señor Zambaggossa hyvinkin hyvinvoipa tyyppi tärähtää muka tapaamaan ihanteellisen, esimerkillisen ihmisen.

Minä olen sellaiselle tärähdykselle taatusti äreä. Ja señor Zambaggolle myös. Minä olen äreä äitelälle omahyväisyydelle, joka ilmenee hyveiden ihannoimisena. Señor Zambaggon sielu on saastainen siksi, että hän ihaillussa ihanuudessaan vähitellen itsekin alkaa ihmetellä esimerkillisyytensä ihmettä.

Niinkuin — esimerkiksi, taas — niinkuin don Nicomo.

Te ette taida tuntea don Nicomoa.

No.

Don Nicomo on konna. — Don Nicomon isäkin oli konna. Isoisän henkilöllisyys tuhoutui Tampicon vankilan palossa.

Don Nicomo — huomatkaa, että edelleenkin käytän hänestä titteliä don — don Nicomo oli don Porfirion peruilta jotenkuten joutunut Campechen valtion kuvernööriksi. Olipa hän jonkin aikaa Cámare de Senadores’inkin jäsen. Ja saavutti sekä kuvernöörinä että senaattorina kalkkiutuneitten señorien ja sievistelevien señorain rajattoman ihailun.

Minä kohtasin hänet ensimmäisen kerran Campechessa todistaessani pistoolillani huhut señor Ironimzon haavoittumattomuudesta hulluudeksi.

Hän, Nicomo, siis don, tajuttomuudessaan tuli minun majapaikkaani ja nuoremman adjutanttini ajattelemattomuuden vuoksi pääsi elävänä puheilleni.

Kuvitelkaa mielessänne kataluus, jolla on lampaan ääni. Kataluus, joka tietoisesti kaihtaen omaa kataluuttaan, ihailijapiiriinsä luottaen luulottelee olevansa vaikka mikä.

Don Nicomo astui huoneeseeni kuin väärä luulo ja hänen kasvoillaan kuvasteli muka kolhittu totuus.

— Te ette tunne Campechea, kenraali, hän sanoi minulle muotirunoilijan äänellä. — Te olette kohdellut campechelaista caballeroa kuin konnaa.

Minä kumarsin hänelle noin, tehän kai tiedätte, hiukan nykäisemällä niskaa. Sitten minä heilautin epolettejani tahallisen epämiellyttävästi ja sanoin:

— Señor — se ei ole totta! En minä ole kohdellut tarkoittamaanne tyyppiä kuin konnaa — hänhän elää yhä.

Don Nicomon likavesilätäkön värisissä silmissä kuvastui don Nicomon sielu. Hän astui teennäisen askeleen lähemmäksi ja vilkasi samalla ikkunasta torille, jolla tulvehti aamupäivän toimeton kansa.

— Minä olen Campechen kuvernööri! don Nicomo sitten aivan asiasta hypäten miltei huusi. — Tässä valtiossa on rankaisuvalta minulla — te olette