Kenraaliluutnantti T. J. A Heikkilä ja naiset

By Simo Penttilä

Hulvattoman klassikkoseikkailusarjan avausosa!Kenraaliluutnantti ratsastaa paikalle ensi kertaa! Suomalaissyntyinen velikulta ei kaihda kiperiä tilanteita eikä kohtalokkaita kaunottaria, jotka tapaavat johdattaa hänet vaaraan. Tässä Meksikoon sijoittuvassa seikkailussa T. J. A. pyrkii paikalliseen armeijaan – onhan Meksiko hänen ihanteittensa maa. Niin naisseikkailut kuin hurjapäiset yhteenotot meksikolaisten konnien kanssa ovat kuitenkin vasta alussa! Hulvaton seikkailusarjan avausosa tarjoaa niin romantiikkaa, hurjaa vauhtia kuin pahoja vastustajiakin. Retroa seikkailuviihdettä vaativaan makuun! Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1928.Kenraaliluutnantti T. J. A Heikkilä seikkailee Simo Penttilän alun perin 1900-luvun alkupuolella julkaistuissa tarinoissa, jotka ovat täynnä vauhdikkaita käänteitä ja hauskoja sattumuksia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728559475

Book preview

Kenraaliluutnantti T. J. A Heikkilä ja naiset

Copyright ©1928, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559475

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä, Meksikon armeijan III armeijakunnan komentaja, Señor Simo Penttilälle.

Guadahapa, jossakin Meksikossa,

syyskapinoitten aikana 1928.

Veljeni mielenjaloudessa ja turhamielisyydessä!

Näin puhuu Sinulle Hänen Ylhäisyytensä kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä, Meksikon III armeijakunnan komentaja, Leijonan ja Puuman sekä muutenkin moninkertainen ritari:

Kuinka olet kehdannut voida?

Olen itkien lukenut kirjelmäsi, jonka mukaan et piirtele tänne luokseni, vaikka tulevaisuutesi luonani muodostuisikin ruusunpunaiseksi.

Minä puolestani voin hyvin ja edistyn sekä kaiken suhteessa että kaikissa ansioissa. Niin että ne vääristellyt huhut ja luulot, jotka siellä piskuisessa Suomessa kenties vieläkin korkeanylhäisestä persoonastani kiertelevät, nyttemmin on torjuttava mahdollisimman jyrkällä tavalla. — Täällä Meksikossa minä kyllä keksisin keinot, mutta siellähän niitä keinoja ei ainakaan julkisesti voitane käyttää.

Täällä ihmisellä aina on mahdollisuuksia. Carrajon kuuluisa kapina olisi kyennyt tekemään velkaisimmastakin vänrikistä hyvinvoivan majurin. Ja kyllä minä hitto soikoon vieläkin kunnollisista pojista herroja teen! Niin että sano vain tutuille, että kun kyllästyvät Utin, Lappeenrannan ja Perkjärven taisteluihin ja Kotshakin karhuamisiin, niin piirrelkööt tänne. Suomalaisella miehellä on leipä tiedossa missä tahansa!

Ja muutakin on. Rakkauttakin, caramba! Josta kuitenkin, omiin kokemuksiini vedoten, vakavasti varoitan.

Sano Nenoselle ja Valleniukselle terveisiä! Tietysti he eivät minua enää muista, mutta ei se tee mitään.

Ei tämä kirje taida olla oikein hienotyylinen eikä estetiikallinenkaan — vai miten se penteleen sana kirjoitetaan! — mutta tämä on kirjoitettu reilussa mielessä: jotta ei ole ikävä muuta kuin joskus kotimaata, jonne palaankin, kunhan olen ehtinyt koroittautua marsalkaksi.

Josta kyllä huolehdin.

Ja julkaise Sinä vain jos tahdot ne minun muistelmani. Kunhan et vain mitään lisäile. Poistaa saat kyllä, vaikka ei niissä mitään sotasalaisuuksia ole.

Osoitteeni on: Mexico City, Yleisesikunta, III armeijakunnan komentaja. — Siltä varalta näet, että joku tosiaankin haluaisi antautua Suuriin Seikkailuihin.

Puristan kättäsi ja kumarran kansalle niinkuin sotilas ja caballero voi.

T. J. A. Heikkilä.

Ylhäisyys ja Kenraali.

Kirje ei kaivanne selityksiä.

Hänen Ylhäisyytensä muistelmat on julkaistu siinä asussa kuin hän ne itse on paperille pannut.

I.

Muuan hidalgo avustaa minua pyrkiessäni Meksikon armeijaan.

Selitettyäni kuudennen armeijakunnan komentajalle, mitä määrävahvuudella tarkoitetaan, ja valehdeltuani oikein aito meksikkolaiseen tapaan ansioistani, kerroin noin pikkupuheina vain, että olin kotimaassani komentanut pienempien yksikköjen ohella m. m. I divisioonaa. — Sydämessäni tein kunniaa kenraali Åkermanille ja tiedustelin lopulta, eikö tasavallan urhoollisessa armeijassa nyt tosiaankaan tarvittu minunkaltaistani sotilaallista neroa. Saisin kyllä Yhdysvalloissa milloin tahansa paikan, mutta koska en ikinä ole voinut sulattaa jenkkien kirottua itsetyytyväisyyttä ja kopeutta, en mielelläni sinne siirtyisi. Meksikko oli aina ollut minun ihanteitteni maa.

Mutta ukko pentele ei ollut aivan niin helposti petettävissä. Kyllähän hän minun puheitani puolittain uskoikin, mutta sitten lienee vaatimani arvo — pyrin vähintään majuriksi — tai mikä pannut hänet hiukan aprikoimaan.

Tuumiskeli siinä ja pyysi sitten seuraavana päivänä samaan aikaan jälleen puheilleen. Tahtoi ensin keskustella asiasta yleisesikunnan muiden jäsenten ja sotaministerin kanssa. — Kiitin kohteliaasti ja poistuin.

Mexico Cityyn saapuessani minulla kyllä oli ollut rahaa melko runsaastikin, mutta koska oli tullut näinä parina viikkona pistetyksi hiukan hulinaksi — en ole koskaan sietänyt kitsastelua — voin nyt housuntaskussani soitella iloista shimmyä kahdella viimeisellä hopeakolikollani.

Señorat ja señoritat katselivat veitikkamaisesti tummien huntujensa suojasta, ja minä katselin takaisin. Minä olin suorastaan ihastunut näihin meksikkolaistyttöihin aivan alusta pitäen.

Jollakin avenidalla tai callella minä sitten yhdytin erään aivan jumalallisen olennon. Maan tavat tuntien kävelin hänen perässään tuntuvan välimatkan päässä. Enkä olisi oikeastaan kävellyt lainkaan, mutta kun ei ollut muutakaan tehtävää. Päivä oli jo ehtinyt muuttua illaksi, ja ilta oli ihana.

Hyvät herrat! Kukaan ei koskaan Suomessakaan ole moittinut ent. luutnantti T. J. A. Heikkilää ujoksi ja saamattomaksi. Myöskin olen tottunut puhumaan asiat heti puhki. Siis: kahden korttelinmitan jälkeen minä livahdin neidin viereen, kohotin muodinmukaista mustaa olkihattuani ja mongersin suloisimmalla barytonillani kenties — hiukan — murteellisella espanjan kielellä:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta olen muukalainen enkä löydä täältä hotelliini. Uskalsin ottaa vapauden tiedustaa teiltä suorinta tietä Hotel Majesticiin.

Aito Meksikon tyttären olisi tällä hetkellä — olen sen kyllä myöhemmin pannut merkille — pitänyt livahduttaa minua korvalle, kiljaista korkealla äänellä amerikkalaisten hävyttömyys julki maailmalle ja toimittaa minulle katuyleisön puolelta perinpohjainen selkäsauna.

Mutta — olenkin ruvennut pitämään rouva Fortunaa tätinäni — mutta eikös mitä: señorita näkyi kyllä hämmästyvän, mietti hetken, hymyili sitten — taivas, mikä hymyily! — ja lausui ilokseni englanniksi:

— Koska te nyt aivan välttämättömästi sitä haluatte, niin voittehan sitten saattaa minut kotiini. — Olen kyllä pannut merkille, kuinka olette seurannut jälkiäni. Minä olen, — neitonen keskeytti hetkeksi, — donna Aquita Mendoza.

— Heikkilä! esittelihen minä.

Jos olisin silloin ollut yhtä viisas kuin olen nyt … Mutta mitäpä siitä! Vahingosta viisastuu, sanotaan.

Jatkoimme neitosen kanssa sorjaa kulkuamme.

Minä olen aina ollut niin hiton avomielinen. Viiden minuutin kuluttua olin jo ehtinyt kertoa neitoselle, kuinka minut juuri oli nimitetty Meksikon armeijan majuriksi, kuinka olin saapunut Suomesta Meksikon hallituksen nimenomaisesta pyynnöstä, kuinka kuuluin maani toiseksi vanhimpaan aatelissukuun — ja kukapa sitä tietääkään, siksi toiseksi! Heikkilä! — ja kuinka, lopuksi, kovasti tykkäsin Meksikon ihanasta tasavallasta ja sen vielä ihanammista tyttäristä.

Neiti kuunteli kohteliaasti hymyillen. Kun olin lopettanut, hän jälleen näytti hetken miettivän. Sitten hän hiukan vitkastellen sanoi:

— Huolimatta meidän omituisesta ja, tässä maassa, suorastaan mahdottomasta tutustumistavastamme arvelen, että isäni myöskin mielellään tutustuisi teihin, señor. Olettehan siis nyt jo tavallaan tekin meksikkolainen. Tiedättekö: teidän on illastettava kanssamme. Minähän voin selittää tutustumisemme kotona jollakin toisella tavalla. Joku on esitellyt teidät minulle. Se käy mainiosti!

Annoin kadunkulmassa seisovalle kerjäläiselle kaksi hopeakolikkoa. Neiti loi minuun ihailevan katseen. Yksi askel lähemmäksi naisen sydäntä!

Sotilaana en ole tottunut piinalliseen kaikkien yksityiskohtien kuvailuun. Kerron asiat lyhyesti ja koruttomasti. Omat vikani, niinkuin muidenkin.

Niinpä pian astuimmekin kauniin jumalattareni komeaan kotiin. Eteisessä korjasi vanha neekerilakeija kapistuksemme, minut saatettiin salonkiin, ja tyttö kiiruhti nähtävästi selittämään vanhemmilleen, minkä otuksen oli raahannut mukanaan.

Minä viheltelin iloisesti, hiljaa, tietysti ja katselin ympärilleni. Salongin sisustus todisti vanhaa kulttuuria. Peräseinällä riippui pari hyvää jäljennöstä Velasquezin ja Goyan tauluista. Nurkkapilarille oli asetettu azteekkiveistos. Yleensä henki maankiertäjäluutnanttia vastaan ylhäisyys ja sivistys.

Mitä lie kulunut, muutama minuutti, niin kynnykselle ilmestyi harvinaisen komearyhtinen vanhahko herra. Silmät kuin kekäleet, parta valkoinen, huolella hoidettu, ihonväri tumma, huulet ohuet. Hidalgo, hitto vie!

Kapsahdin pystyyn ja kumarsin syvään, syvempään, luullakseni, kuin koskaan ennen.

Hidalgo ojensi minulle pitkäsormisen kätensä, lausui tervetulleeksi taloonsa ja tiedusteli samaan hengenvetoon herrasväki Alvarezin vointia.

Minä kiitin kovasti ja vastasin, että kyllähän Alvarezit hyvin jaksavat. Ihmettelin tosin, suoraan sanoen, hiukan itsekseni, mitä hidalgo näillä Alvarezeilla