Prinsessa eksyy tieltä

By Simo Penttilä

Kenraaliluutnantin seikkailut jatkuvat!
T.J.A. Heikkilä käväisee joukkonsa kanssa Suomessa mutta lähteekin pian Tortugan tasavaltaan, jossa on käynnissä kapina. Onnistuuko neuvokas kenraaliluutnantti ratkomaan maan kiperän tilanteen sekä auttamaan somaa prinsessaa hädässä?
Seikkailuromaani täynnä pulaan joutuneita neitoja ja poliittisia juonikiemuroita! Satiiri, romantiikka ja hulvattomat tilanteet luovat oivallisen kolmiyhteyden, josta vaativinkin hupailujen ystävä nauttii.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788728559345

Book preview

Prinsessa eksyy tieltä

Copyright ©1942, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559345

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Churchill, Stalin ja Windsorin herttua herättävät synkän tunnelman.

— Nimi?

— Churchill.

— Etunimi?

— Winston.

— Syntynyt …? Damn you!!

Bermudan tarkastusaseman erikoiskomissaari heräsi vasta etunimen kuullessaan.

No. Nyt jälkeenpäin on tietysti melko helppo nauraa, ja nauroinhan minä silloinkin. Mutta tilanne uhkasi kyllä vakavoitua ihan inhottavan nopeasti. Etenkin kun Esteban innostui Silvion esimerkistä ja tunkeutui pöydän luo toitottamaan:

— Ja minä olen Stalin!

Bermudan tarkastusaseman erikoiskomissaarin järjellä varustettu erikoiskomissaari alkoi käydä peloittavan punaiseksi. Vajaaseen minuuttiin hän ei sanonut mitään, senkun rummutti pöydänkantta vasemmalla kädellään. Sitten hänen katseensa kohosi papereista ja suuntautui minuun.

— Te olette tietysti Roosevelt? hän kysyi huolitellun kohteliaasti. — Vai oletteko te kenties kenraali Wavell, sir?

Minä kestin hänen ilmeistä uhkaa uhoavan katseensa maailmanmiehen rauhallisuudella. Minä hymyilin hänelle kohteliaasti ja niin, ettei hän sittenkään vielä päässyt kohentamaan raivoaan kiehumapisteeseen. Ja minä otin savukkeen suustani ja sanoin:

— Herra komissaari! Ystäväni —

En minä enää edes muista, mitä minä yritin sanoa. Minä töksähdin yllättävästi ystävään, sillä kuulusteluhuoneen täytti äkkiä palleahengitteinen, mutta muuten erittäin kaiukas ääni:

— Kenraali Wavell! Höh! On siinä ja officer! Ei tunne Windsorin herttuaa!

Salomon Jehkinen oli puhunut.

Ja se puhe tepsi.

Minun ei siihen otteeseen tarvinnut sanoa yhtään mitään. Ja niin minä viisaasti vaikenin ja odotin tulevaisuutta. Ja Toivo Taavetti Torkka, joka seisoi Jehkisen rinnalla minun takanani, purskahti inhorealistiseen nauruun ja todisti, että:

— Tosi on!

Erikoiskomissaari kimposi tuoliltaan kuin veroilmoituksen saanut. Hänen viittauksestaan vartiosotilas asettui aivan ulko-oven eteen, käsitteli kivääriään sentimentaalisesti ja katseli meitä vierastavaan tyyliin.

Koetettuaan turhaan tuoda tunteitaan ilmi, erikoiskomissaari katosi kirahtaen toimiston takahuoneisiin. Ja minä jäin kuuntelemaan Estebanin haaveilua:

— Miehellä on passi edessään! Ja lisäksi kaksi kiloa muita papereita. Ja sittenkin kysyy: nimi? Caramba!

— Ehkä se ei osaa lukea, selitti Jehkinen. — Sota-aika!

— Mutta raivostuithan sinäkin!

— Raivostuin? Mitä sinä analysoit! Jos minä olisin raivostunut, ei toi tyyppi enää olisi liikahtanut mihinkään.

— Ylhäisyys! Silvio oli nyt vaistonnut minun vaiteliaisuuteni. — Taidettiin taas sotkea asiat.

Tuo pikkuinen sana »taas» jollakin tavoin herkensi minua. Ja kun toiset sen nyt kuulivat, heidän rentoutensa katosi äkkiä. Esteban yskähti epävarmana. Jehkinen jäykistyt vaistomaisesti asentoon ja Torkka korjaili kaulustaan, katsellen kattoon.

Vartiosotilas tarkkaili meidän toimiamme ajatuksettomuuden väsyttämin katsein. Minä näin hänestä heti, ettei hän ymmärtänyt espanjaa, ja niin minä sanoin:

— Señores! Hermosillossa sattuneen ensimmäisen, Mexico Cityssä sattuneen toisen, Vera Cruzissa sattuneen kolmannen ja Tampicossa sattuneen neljännen skandaalin ja rötöksen jälkeen tämä on ihmeteltävän nopeasti ja herkullisen taitavasti järjestetty sotku.

Minä pidin pienen tehostustauon.

— Sinulla on ilmiömäinen muisti, ylhäisyys! Silvio totesi masentuneena.

Mutta nyt minä olin tauolla jo tehostanut tarpeeksi. Ja jatkoin:

— Minä en laske skandaaliksi esimerkiksi sitä, että kapteeni Esteban pani kukkaruukun Nicaraguan ministerin päähän. Se oli minusta vain viaton vitsi, vaikka se tapahtuikin presidentin päivällisillä, Enkä minä räknää rötökseksi sitäkään tapaa, jolla majuri Silvio potki bolshevikkien lähetystöneuvoksen pellolle Xochimilco-hotellin baarista. Tosin majuri Silvio samalla potki pari senaattoriakin ulos, koska he muka puhuivat ryssää. Senaattorit kyllä ryssän sijasta puhuivat ranskaa, mutta kun majuri Silvio oli tuon tuostakin kuullut sanat Molotov ja Moskova, hänen erehdyksensä saattaa helposti ymmärtää.

Taas minä hengähdin hiukan. Sytytettyäni jännittyneen odotuksen vallitessa savukkeen minä siirryin seuraavaan:

— Mitä taas vänrikki Salomon Jehkiseen tulee, en minä, kuten herrat itse hyvin tietävät, ole kiinnittänyt erikoista huomiota ulkoministerin kutsuissa sattuneeseen tapaukseen. Kun vänrikki Jehkinen tanssisalissa kantoi »Kommunistisen vapauden» päätoimittajaa hartioillaan niin, että päätoimittajan tukka lakasi permantoa, minä selitin vänrikin erikoiseksi mieheksi, jolla on vilkas mielikuvitus. Minä muistin, kuinka vänrikki Jehkinen takavuosina oli menestyksellisesti puolustanut Pentajehvin pihvejä Suomessa silloin kun me yhdessä kukistimme kreivi Kolontsovin. — Eikä ulkoministerin kutsuissa siis tapahtunut skandaalia.

— Luutnantti Torkka mielestäni, minä sitten puhuin viimeisestä, joka ei muutamaan vuoteen ole ollut meidän seurassamme, ei tietysti voinut tietää, ettei konnia enää saa ampua kadulla. Se siis siitä. — Mutta —

Herrat liikahtivat hiukan hermostuneesti.

— Mutta! minä toistin melko terävästi. — Kun te kaikki välttämättä vannouduitte minun seuraani heti kun minä ilmoitin lähteväni Eurooppaan taistelemaan synnyinmaani puolesta bolshevikkeja vastaan, niin tosi on — minä vilkaisin Torkkaan — että en minä aavistanut niitä todellisia rötöksiä, jotka te olette ehtinyt kahdessa viikossa tehdä.

— Señores! minä vähäsen korotin ääntäni. — Oli hyvä ja onni, että meidän kaikkien oli lopullisesti erottava Meksikon armeijasta, sillä muuten meidän tulisi turhan ikävä. Siihen maahan me emme voi hyvin pian mennä! Te arvelitte tietysti, että tykkivene, joka saatteli laivaamme Tampicon satamasta, seurasi meitä vain minun kunniakseni. Ei! Siinä te erehdytte, herrat. Se seurasi meitä siksi, että — me emme pääsisi takaisin!

— Eversti Gonzales on —

— Oli! keskeytti don Silvio don Estebanin ajatuksen.

Herrat puhuivat Tampicon komendantista. Minulle Silvio selitykseksi sanoi:

— En ole tullut aikaisemmin maininneeksi, ylhäisyys, että lähtömme edellisenä iltana upseeriklubin edustalla eversti Gonzales nauroi minun siviilivaatteilleni. Kun minä sitten hiljaisella äänellä sanoin hänelle, että hänen naurunsa herätti minussa ruokahalua, hän kysyi, mitä minä tarkoitin. Minä sanoin taas hiljaisella äänellä, että minä pidän siankyljyksestä, eikä hän ymmärtänyt ennenkuin minuutin kuluttua. Minä annoin hänen ampua ensin, sillä hänen adjutanttinsa seisoi sattumalta minun sivullani, ja hänen adjutanttinsakin on konna. Eversti Gonzales osui erinomaisesti adjutanttiinsa. Sitten minä ammuin. — Hän oli ehtinyt antaa saattomääräyksen ennen kuolemaansa.

— Mukava mies! Esteban ilmaisi inhonsa.

Minä olin kuunnellut kertomusta kenties hiukan kärsimättömän näköisenä, sillä Torkka tarttui nyt puheeseen:

— Jos me emme kerran pääse takaisin Meksikoon, ylhäisyys, on siitä se seuraus, että nämä tyypit täällä Bermudassa eivät pysty meitä palauttamaan. Ja kun he eivät voi meitä pidättääkään, niin matkan jatkuminen on varma.

— Muy bien! Jehkinen pudotti sulavasti. — Viiden miehen armeijakunta marssii Moskovaan Suomen puolesta.

— Kuuden! korjasi Silvio. — Sillä kyllä Tlaca kuuluu armeijakuntaan siinä missä muutkin.

Tlaca! Tosiaan. Minun uskollisista uskollisin sotilaspalvelijani, joka niin mielellään valehteli olevansa jukatanilainen ja maya ja johon minä Sierranuevassa kerran matkustaessani olin tottunut kaikessa luottamaan.

Tlaca oli kadonnut.

Heti kun »Quintana Roo» oli laskenut ankkurinsa Hamiltonin satamaan, josta meidän oli määrä matkata lentoasemalle odottamaan Lissaboninkoneen tuloa, ja nelisenkymmentä tarkastusviranomaista oli noussut laivaan, Tlaca oli kadonnut.

Aluksi minä en osannut häntä kaivata. Tlaca on luonnonlapsen viattomuudella ja vaistolla aina kaihtanut viranomaisia, niin että minä oikeastaan olin pitänyt hänen piiloutumistaan varsin luonnollisena. Mutta kun hän ei vieläkään ilmaantunut ilmoittautumaan, minä sanoin nyt:

— Tlacalla on kai passinsa, Silvio?

— Kyllä, herra kenraali!

Minä karistin tuhkan tupakastani.

— No sitten kai Tlaca on ainoa, minä huomautin, ainoa, jonka loukkaantunut Britannia ilman muuta sallii jatkaa matkaansa. Te, señores, olette kyllä tehneet parhaanne pidätyttääksenne meidät täällä.

— Leikkipuhettahan …, yritti Silvio puolustautua.

— Sodanaikainen passintarkastaja ei ymmärrä leikkiä!

Samassa sodanaikainen passintarkastaja avasi sisähuoneisiin johtavan oven, kalautti kantapäitään ja päästi sisään kaksi synkännäköistä, laivaston virkapukuun puettua miestä.

Synkännäköiset meriupseerit silmäilivät meitä pari minuuttia erittäin synkästi. Meidän takanamme vartiosotilas hengitti kuuluvan synkästi.

Kohtaus ylimalkaan teki ylen synkän vaikutuksen.

Kun meriupseerit siinä olivat meitä pari minuuttia silmäilleet, vanhempi heistä, komentaja kai, hyvin rokonarpinen mies, jyrähti:

— Kuka teistä on Churchill?

Silvio katsahti hiukan epävarmasti kysyjään, mutta kumarsi sitten kohteliaasti ja kiiruhti vastaamaan:

— Passissani, señor, joka on siinä teidän edessänne, tosin väitetään, että minä olen majuri Silvio Spottorno Ciudad Arguëlles, mutta kun äskeinen kuulustelija ei uskonut passiani, minä sanoin hänelle helpomman nimen.

Kuoleman hiljaisuus seurasi Silvion selitystä. Rokonarpinen komentaja oli kuunnellut sitä kylmänä ja kuin vaanivana. Nyt hänen seuralaisensa, kimeä-ääninen kapteeniluutnantti kysyi:

— Ja kuka on Stalin?

Esteban ryhdistäytyi.

— Señor! hän vastasi vakavasti. — Señor, ettekö tunne minua kuvista?

Juuri sillä hetkellä minut valtasi vimma.

— Gentlemen! minä sanoin äänellä, joka ei kuitenkaan ilmaissut minun vimmaani. — Gentlemen! Tämähän on narrimaista! Ystäväni ovat tosin hiukan pilailleet teidän kuulustelijanne kustannuksella, mutta eihän pienen pilanteon toki pitäisi aiheuttaa tällaista meteliä. Meidän passimme ovat siinä teidän edessänne, herra komentaja. Niissä on kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin viisumit ja matkaluvat. Meksikon Yhdysvaltain ulkoministeri on omakätisesti kirjoittanut minun papereihini erikoissuosituksen …

— Tekö olette Windsorin herttua?

Sekunnin minä katselin komentajaa niinkuin naisasianaista. Sitten minä selitin:

— Sir! Jos me olisimme Meksikossa, minä vastaisin teille. Aivan muutamin sanoin minä ilmoittaisin teille mielipiteeni asioista, joihin nyt, Britannian alueella, en voi puuttua. Kansainvälisen kohteliaisuuden ja teidän itsenne takia, sir!

Komentajan rokonarpisille kasvoille ilmestyi pieneksi hetkeksi inhimillinen suuttumuksen piirre. Mutta hyvin nopeasti hän jälleen sai itsensä uhoamaan virallisuuden värittömyyttä. Hän selaili papereitamme jäätyneen näköisenä. Kapteeniluutnantti selaili niitä hänen jälkeensä. Ja erikoiskomissaari poti vihaansa ja katseli toivorikkaana komentajaa, joka nyt valheellisesti yskäisten sanoi:

— Te puhuitte äsken pienestä pilanteosta, herra. Ja lisäksi te puhuitte metelistä, jonka teidän pieni pilantekonne teidän ihmeeksenne on aiheuttanut. Olenko selostanut hänen esityksensä oikein, Blackstone?

Kysymys oli osoitettu kapteeniluutnantille, joka nyökkäsi vakavana.

— Äijä on ihan tärähtänyt! Jehkinen minun vasemmalla puolellani kumartui katselemaan tarkemmin komentajaa.

— Pilanteoksi, komentaja jatkoi, pieneksi pilanteoksi te sanotte sitä, että virallisessa kuulustelussa esiinnytte väärillä nimillä. Ilman erikoiskomissaarimme koeteltua tarkkanäköisyyttä teidän mahdollisesti olisi onnistunut selviytyä kuulustelusta, mutta nyt —

Minä keskeytin. Minä menin aivan pöydän ääreen, enkä välittänyt vartiosotilaan varoittavasta murahduksesta.

— Mitä te hassuttelette vääristä nimistä? minä kysyin, ja yhä minun onnistui hillitä vimmani. — Entä passit!?

Kapteeniluutnantti katsahti merkitsevästi komentajaan. Komentaja katsahti merkitsevästi erikoiskomissaariin. Erikoiskomissaari sanoi:

— Teidän passinne juuri paljastivat teidät!

Esteban huokasi puolittain itsekseen:

— Mukava mies!

Komentajan rokonarpiset kasvot kuvastivat hänen sielunsa tyytyväisyyttä.

— Teidän passeissanne on aivan toiset nimet, hän puhui matemaatikon äänellä. — Ja kuulustelussa äsken aivan selvästi ilmeni, että —

— Mitä? minua turhantähden kimpaannutti hänen tahallinen taukonsa.

— Että te onnettomuudeksenne — ette muistaneet passeihin merkittyjä nimiä!

Muutaman hetken minusta tuntui niinkuin minä olisin katsellut oopperaa. Sitten minä kuitenkin jälleen aloin oivaltaa hänen ajatustensa juoksun.

— Sir! kapteeniluutnantti samassa äkkiä kimitti Silviolle. — Minä annan heti vangita teidät solvauksesta, jos te vain … jos te vain sanotte, mitä aiotte sanoa!

— Te erehdytte! hän hymyili. — En minä aikonut sanoa teille mitään. Minun piti vain kapteeni don Estebanilta tiedustaa, muistaako hän, onko idiootti englanniksikin idiootti.

Mutta minä aloin aavistella pahaa. Senvuoksi minä muutin tyylini täysin viralliseksi:

— Tämän loukkaavan väärinkäsityksen selvittämiseksi minä vaadin, että Meksikon konsuli heti kutsutaan todistamaan meidän henkilöllisyytemme.

— Mr Pablo Villano on matkoilla, ilmoitti erikoiskomissaari vahingoniloisesti.

— Sitten on sähköteitse saatava vahvistus Mexico Citystä.

Komentaja silmäili minua ikäänkuin säälien.

— Olemme jo sähköttäneet, hän sanoi. — Vastaus voi olla täällä tuossa tuokiossa.

— Mainiota!

Minun hyväksyvän huudahdukseni kuullessaan kapteeniluutnantti taas katsahti merkitsevästi komentajaan. Sitten hän nousi istuimeltaan ja meni ovelle. Kynnyksellä hän heitti ennen poistumistaan:

— Me toimimme aina ripeästi kun on kysymys valtakuntamme vihollisista!

— Sir! kapteeniluutnantin heitto sai minut kääntymään hänen esimiehensä puoleen. — Tämä menee todellakin liian pitkälle! Me olemme matkalla Suomeen, sir. Kuten passeista näette, me olemme kaikki upseereita. Me olemme ottaneet eron Meksikon armeijasta liittyäksemme Suomen armeijaan.

Komentajan silmissä minä silloin huomasin peitetyn välähdyksen. Ilmeisesti hän aikoi siinä sanoa jotakin, mutta kapteeniluutnantin äkillinen paluu keskeytti hänen aikomuksensa:

— Onko vastaus jo tullut? hän kysyi jäykästi kapteeniluutnantilta.

Tämä ojensi kädessään olevat paperit komentajalle ja loi meihin katseen, jossa minä panin merkille hiukan oudostuttavan sekoituksen sekä arvonantoa että ivallisuutta.

— Kyllä, sir! hän ilmoitti asentoutuen. — Vastaus Meksikosta, sir. Ja sen lisäksi tämä kiireellinen radiosähke Lontoosta.

Komentaja katsahti puhujaan, jonka äänessä oli tärkeyden sointu.

Me odottelimme äänettöminä. Vartiosotilas takanamme tuoksahteli tuttavallisesti rommilta. Ulkoa kantautui ummehtuneeseen huoneeseen moottorin surinaa ja Kesän viime ruusu.

Komentaja luki paperit ainakin kolmeen kertaan. Kolmannen kerran jälkeen hän hitaan vaikuttavasti kohosi tuoliltaan, suoristautui, rykäsi, sormi solmiotaan, rykäsi uudelleen ja sanoi:

— Meksikosta saapunut sähkösanoma vahvistaa teidän passienne tiedot, gentlemen. Te olette siis matkalla Lissabonin