Pukeehan kunnia luutnanttiakin

By Armas J. Pulla

Tsaari Nikolaita palveleva luutnantti Jaakko Tollo on hämmentynyt. Hän on juuri herännyt vieraasta paikasta, joka heiluu koko ajan. Missä hän mahtaa olla? Pian hän muistaa joutuneensa kaksintaisteluun – eikä taistelupari ollut sen enempää tai vähempää kuin ranskalainen luutnantti Jacques de Tolleau, tietysti Napoleon III:n puolelta. Tollo ymmärtää olevansa laivassa, mahdollisesti vankina. Mutta miksi ihmeessä hän nukkuu niin pehmoisessa vuoteessa? Kun Jacques de Tolleau saapuu tervehtimään taistelupariaan, miehet huomaavat jotain erikoista. Heidän nimensä lausutaan samalla tavalla – ja he ovat myös niin samannäköisiä, että kävisivät kaksosista. Pian samannäköisyys vie miehet kohti erikoista seikkailua, josta ei puutu käänteitä tai huumoria. "Pukeehan kunnia luutnanttiakin" on Armas J. Pullan hulvaton romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1850-luvun Ranskaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726541922

Book preview

www.egmont.com

Luutnantti Tollo kohotti kätensä.

»Tulta!» komensi hän.

Tykki sylkäisi savua ja liekkejä, mutta sylkäisy oli jollakin tavoin ponneton ja pehmeä. Ahdas tornikammio, jossa oli sietämättömän kuuma ja jossa tuskin pystyi hengittämään, täyttyi inhottavasta savusta. Miehet yskivät ja köhivät. Luutnantti, jolla oli kiikari kädessään, kumartui katsomaan ampuma-aukosta, kääntyi ja ärähti takanaan seisovalle upseerille:

»Ne helvetin englantilaiset vain onkivat edelleen!»

»Annahan kun minäkin katson!» virkkoi toinen.

Hän puolestaan kumartui ampuma-aukkoon. Kauempana selällä oli englantilainen sotalaiva ankkurissa, ja sen ja rannan puolivälissä keinahteli iso vene, jossa oli kymmenkunta merisotilasta, useimmilla onki kädessä. Ja heillä näytti olevan tavattoman hauskaa.

»Helvetin helvetti, ja nyt yksi niistä näyttää meille pitkää nenää!» ärähti upseeri hurjistuneena.

»Mikäpäs näytellessä, kun hyvin tietävät, etteivät kartessimme kanna pariasataa syltä kauemmaksi. Meidän ruutimme synnyttää vain savua, mutta voimaa siinä ei ole lainkaan.»

»Ruutimme on samanlaista kuin koko keisarikunta: se vain näyttää väkevältä, muttei ole väkevä.»

»Kuule, Matejko, varohan puheitasi! Jos kenraali Bodisko olisi kuullut sanasi, joutuisit sotaoikeuteen!»

»Ja suoraan Siperiaan. Suomalaisena sinä kyllä ajattelet samoin kuin minäkin, vaikka me puolalaisethan olemme tunnettuja siitä, että pilaamme asioitamme varomattomilla lörpötyksillämme.» Matejkon puhe katkesi äkisti, hän lennähti sivulle, ja myös luutnantti Tollo paiskautui rajusti taaksepäin. Ampuma-aukon yläosaan osunut ammus suurensi sitä vallan puolella, ja kammion ilma muuttui melkein puuromaisen paksuksi kalkki- ja kivipölystä.

»Se oli Valorousin tykkien tervehdys», totesi luutnantti syljeskellen ja silmiään hieroen.

»Ne lyövät miehisesti, vaikka niitä akka hallitsee!» ärisi muuan kersantti. »Mahtaa olla sähevä eukko.»

Luutnantti kakisteli kalkkia kurkustaan.

»Miehisesti lyövät», totesi hän. »Ja siinä, missä englantilainen iskee meitä kymmenesti, me pystymme lyömään vain kerran, J a sekin lyönti on läimäys tyhjään. Se on tuon kirotun ruudin syy.»

»Se on löysää kuin mustalaisen lupaus», tuumiskeli kersantti. »Olisipa minulla hirvipyssyni mukana, niin tekisin lopun engelsmannien onkimisesta ja pitkän nenän näyttämisestä. Se kaivelee niin saatanasti. Katselin niitä eilen kiikarilla ja ajattelin ukko Noakia.»

»Hitonkos tekemistä engelsmannien onkimisella ja ukko Noakilla on toistensa kanssa?»

»Sehän on vanha juttu: milläs se äijä muka onki, kun arkissa oli vain kaksi matoakin?»

»Kas, täällä yritetään vain viisastella, vaikka ollaan melkein läkähtymässä», virkkoi savun seasta ilmestynyt kookas upseeri.

»Kyllä yritetään, herra kapteeni», sanoi luutnantti Tollo. »Korpraali Stoltkin, joka kaatui eilen, sanoi viime sanoikseen: ’Nyt se saakelin Santtu saa nämä saappaat, joita on aina himoinnut.’ Mutta vallan viisastelematta: minusta tuntuu, että tarvitaan enää muutama pommi tämän merenpuolisen seinämuurin sortumiseen ja silloin …»

»Tiedän. Tänne emme voi enää jäädä. Vetäydymme päälinnakkeeseen. Siitä on tullut jo käsky. Te, Matejko ja Bollfras, jäätte tänne parinkymmenen miehen kanssa, asianne on hoitaa tykkitornin räjäyttäminen. Kellarissahan on ruutia, tosin hyvin huonoa, mutta sitä on riittävän paljon tämän linnakkeen tuhoamiseen. Asia lienee selvä?»

»Aivan selvä, herra kapteeni», vastasi luutnantti Tollo. »Brännklint lentää ilmaan!»

Asia hoidettiin nopeasti ja tottuneesti. Matejko katseli kipinää, joka sähisten lähti etenemään sytytyslangassa kellarin ruutivarastoa kohti.

»Toivottavasti muutama kivenlohkare lentää niin pitkälle, että tuo kirottu kalavene uppoaa!» sanoi hän. »Ja se pitkän nenän näyttäjä sen mukana! Nyt lähdettiin!»

Pieni joukkue jätti erikoista kaipausta tuntematta Brännklintin tornin ja suuntasi laiskaa puolijuoksua pistellen, kohti Bomarsundin päälinnaketta. Englantilaiset sotalaivat, jotka olivat rusikoineet Brännklintin muureja, kohdistivat nyt tulensa sieltä poistuviin. Tornin eteläpuolella maihinnousseet ranskalaiset päättelivät aivan oikein Brännklintin nyt vaarattomaksi, nousivat ampumakaivannoistaan ja lähtivät pistimet tanassa etenemään kohti linnakkeesta lähtenyttä osastoa. Sinisissä takeissaan, punaisissa housuissaan ja valkoisissa säärystimissään ranskalaiset näyttivät hyvin koreilta.

»Rumathan ne vaatteilla komeilee!» mörisi muuan pieni kersantti. »Noilla mahtaa olla pitsiäkin paidanhelmassa.»

»Vive l’empereur!» kiljuivat punahousut.

»Mitä helvetin umpirööriä ne nyt huutaa?» murisi kersantti. »Mahtaako noista olla oikeaan tappeluun lainkaan?»

Olihan niistä. Ahtaassa tornissaan vuorokausia valvoneet tykkimiehet olivat kuolemanväsyneitä, ja niin ranskalaiset lannistivat heidät vaivatta. Tollo joutui miekkasille ranskalaisen luutnantin kanssa. Mies, joka vaikutti hänestä kumman tutulta, käytteli säiläänsä tavattoman taitavasti.

»Bon jour, monsieur Ivanoff!» tervehti mies nauraen. »Osaatteko muuten ranskaa? Mainiota! Valitettavasti vain te ette hetken kuluttua puhu sitä ettekä mitään muutakaan kieltä, sillä vakaa aikomukseni on tappaa teidät!»

»Entäpäs, jos minä teenkin vainajan teistä!» virkkoi Tollo väistäen taitavasti ranskalaisen syöksyliikkeen.

»Tokkopa vain! Ikävää, etten tässä touhakassa ehdi laatia epitafianne, se kuuluu tapoihini … Kas, tehän käyttelette miekkaanne aika taitavasti! Niin, eräälle surmaamalleni lakimiehelle riimitin epitafin tällaisen:

Naisesi luisen sängyssä

sinut tappanut ois’ ikävä!

Niinpä surmatessain sun

tein sulle ikipalvelun!

»Mitäs arvelette minusta runoilijana, monsieur Ivanoff?»

»Joku on sanonut, ettei voi olla runoilija olematta hiukan hullu …», aloitti Tollo, mutta hänen puheensa keskeytti huumaava jyrähdys: Brännklint oli räjähtänyt. Ilma täyttyi joka suuntaan sinkoilevista kivenlohkareista. Tollo paiskautui voimallisesti vastustajaansa vastaan ja vaipui tajuttomuuden yöhön.

Kun luutnantti Tollo alkoi hitaasti ja hämärästi tajuta olevansa elävien kirjoissa, hänen ensimmäinen, epämääräinen ajatuksensa oli kummastelua siitä, että maailma tuntui keinuvan ja kallistelevan. Hän avasi silmänsä. Hetken aikaa hän näki kaiken ikään kuin usvan läpi, mutta tuo usva häipyi nopeasti, ja hän totesi katsovansa hyvin, hyvin kaunista naista, jolla oli jonkinlainen diademi otsallaan ja tavattoman avokaulainen puku, joka jätti laajalti näkyviin naisen hyvämuotoiset, valkoiset olkapäät – ja kaunotarkin keinahteli oikealle ja vasemmalle. Tollo ummisti hetkiseksi silmänsä, mutta näky ei ollut muuttunut, kun hän ne taas avasi: keinahteleva kaunotar oli edelleen paikallaan. Luutnantti käänsi hiukan päätään ja keksi, että naisen vierellä oli sotilaspukuinen mies, jonka kauluksen kultaiset lehvät ja rintaa koristavien ristien ja tähtien monilukuisuus ilmaisivat hyvin korkea-arvoiseksi. Tollosta hän näytti jollakin tavoin tutulta niin kuin nainenkin. Ja yhtäkkiä suomalaiselle selvisi, että hän katseli kahta maalausta, keisari Napoleonin ja keisarinna Eugénien muotokuvia.

»Hitto vie, olen ranskalaisten käsissä, vankina – mutta miten nukun näin pehmeässä vuoteessa?» ihmetteli luutnantti. »Ja tämä kumma keinuminen – niin, tietysti olen laivassa!»

Hitaasti hän käänsi päätään. Hänestä oikealle oli kolme vuodetta, ja jokaisessa niistä nukkui joku. Ja vasemmalla, sen hän totesi, oli myös vuoteita, kaksi, ja niissä kummassakin häntä epämääräisesti silmäilevä mies. Kuului askeleita. Tollo kohotti hiukkasen päätään ja näki kookkaan ranskalaisen upseerin, joka alkoi hymyillä huomatessaan suomalaisen tuijottavan häntä.

»Kas, monsieur alkaa palailla henkiin!» sanoi hän. »Sepä hauskaa. Minä olen muuten lääkintämajuri Venzac.»

»Ja minä luutnantti Jaakko Tollo. Paljoa en pysty päättelemään, mutta sen kyllä, että lienen sotavanki.»

»Päättelynne on aivan oikea. Mutta teitä kohdellaan kyllä niin kuin haavoittuneita ranskalaisiakin upseereja. Taistelemme herrasmiehinä. Veljeni, eversti, on Sevastopolia piirittämässä. Kirjeissään hän kertoo, että aselepojen aikana meikäläiset ja venäläisten upseerit keskustelevat yhteisistä pariisilaisista tuttavistaan, naisista nimenomaan. Eräs venäläinen majuri antoi veljelleni pariisilaisen rakastajattarensa osoitteen. ’Viekää hänelle hellät terveiseni’, sanoi majuri, ’ja jos hän vuoteessa tulee nimittäneeksi teitä rakkaaksi Vasiliksi, niin suhtautukaa häneen ymmärtävästi.’ Onko teillä pariisilaisia tuttavia?»

»Eipä ole, en ole milloinkaan käynytkään Pariisissa. Muuten, tunnen itseni omituisen veltoksi ja pehmeäksi, ikään kuin jättiläisen käsi olisi iskenyt minua niin, että … että, no, niin kuin olisin paiskautunut korkealta kovaan tantereeseen.»

»Se jättiläisen käsi oli paineaalto, joka syntyi, kun linnakkeenne lensi ilmaan. Sehän se teidätkin nurin nakkasi, luutnantti Tolleau, kuinkas nyt jaksatte?»

»Tolleau?» ihmetteli Tollo itsekseen.

Viereisen vuoteen potilas kohottautui istumaan. Tollo tunsi hänet heti upseeriksi, jonka kanssa hän oli ollut miekkasilla Brännklintin linnakkeen räjähtäessä.

»Olenpa kuullut sanottavan, että itse asiassa terve ihminen onkin sairas, joka ei sitä tiedä. Monsieur, mehän yritimme parhaamme mukaan varrastaa toisemme, kun linnakkeenne räjähti.»

»Sitähän me yritimme.»

»Ja voisimme yrittää uudelleen, kun taas pysymme jaloillamme, monsieur Ivanoff.»

»Mistä olette saanut ajatuksen, että nimeni olisi Ivanoff?» kysyi Tollo ärtyneesti.

»Ajatuksen? Minä olen tyypillinen upseeri, jolle ajattelu on harvinainen sattuma, ei mikään jatkuva toiminta. Mieleeni vain juolahti, että saattaisitte olla monsieur Ivanoff, koska olette venäläinen.»

»Juolahduksenne on perusteeton. Olenko muka venäläisen ja nimenomaan jonkun Ivanoffin näköinen?»

Ranskalainen tuijotti Tolloa, rypisteli silmäkulmiaan, näytti ällistyvän hiukan – enemmänkin kuin hiukan.

»Piru vieköön!» räjähti hän. »Jos te olette Ivanoffin näköinen, niin