Lentävä lautanen sieppasi pojat

By Armas J. Pulla

Kun veljekset Pekka ja Aimo lähtevät testaamaan liitokonetta, tapahtuu jotain tyystin odottamatonta. Alhaalla lentoa katselevien ihmisten kummastukseksi liitokone jää jumiin pilveen. Mitä oikein on käynyt? Kun lentokone vihdoin tulee näkyviin ja laskeutuu takaisin maakamaralle, pojat ovat poissa. Yksi katsojista väittää nähneensä lentävän lautasen – mutta eihän niitä ole oikeasti olemassa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 12, 2021
• ISBN: 9788726541946

Book preview

palkinnon

1.

– Se liikehtii sirosti kuin nuolihaukka, sanoi kapteeni. Katsokaapas tuotakin kaarrosta, siinä on rytmiä ja eleganssia.

– Sinähän puhut kuin olisit muotinäytöksessä, virkkoi hänen takanaan seisova pisamainen nuorukainen. Mutta kallis tuo vekotin joka tapauksessa oli…

– Vain hintansa arvoinen, väitti kapteeni. Olen sitä mieltä, että se on maailman paras liitokone.

Pisamainen nuorukainen ei vastannut, hän tuijotti vain ihastuneena siniselle taivaalle, jossa ääriviivoiltaan pääskystä muistuttava liitokone kauniisti liikehti. Sen jälkeen kun se oli hankittu Märkäjärven kentälle, ei kukaan olisi tahtonut enää muilla koneilla lentääkään.

Kapteeni vilkaisi rannekelloaan.

– Poikien pitäisi tulla jo vähitellen alas, sanoi hän.

– Niin, onhan täällä muitakin, joitten mieli tekee taivaalle, huomautti muuan tanakkatekoinen, mutta lyhyt nulikka.

Taivaalla purjehti joukko pyöreitä ja pumpulinpehmeitä cumulus-pilviä, ja liitokone pujahti erääseen sellaiseen.

– Kauanpas ne tuossa pilvessä viipyvätkin, virkkoi pisamanaama hetken kuluttua.

– Lienevät tavanneet tuttavia, arveli nulikka.

– Tai jos ne ovat asettuneet pilven reunalle nokkaunia ottamaan, sanoi hänen kumppaninsa.

Kapteeni ei virkkanut mitään; hän kaivoi kiikarin kotelostaan ja suuntasi sen pilveä kohti. Sitten hän silmäsi taas kelloaan.

– Kumma juttu kerrassaan! Nyt he ovat viipyneet tuossa pilvessä ainakin minuutin!

– Kymmenessä sekunnissahan tuollaisen läpi hurauttaa, mutisi pisamanaama.

Kapteeni näytti hiukan levottomalta. Hän turvautui uudelleen kiikariinsa.

– Merkillistä! virkkoi hän. Eihän tuossa pilvessä ole juuri tilaa kaarroksiakaan tehdä…

– Katsokaa! huusi nulikka. Näittekö? Eikö jokin kirkas esine vilahtanut ulos pilvestä?

– Kirkas esine? Mitä sinä höpsit? tivahti kapteeni.

– Sellainen … sellainen … jonkinlainen lentävä lautanen … sen näköinen …

Kapteeni loi puhujaan musertavan silmäyksen.

– Älä puhu pötyä! Lentävä lautanen – ne ovat hiukan höyrähtäneiden ihmisten harhanäkyjä, joista sanomalehtimiehet ovat, rahaa ansaitakseen, sitten keittäneet kokoon kummia juttuja. Kuulehan, Ensio, etkös sinä jo kerran ennenkin puhunut jotakin lentävästä lautasesta?

– Minä … puhuinhan minä. Viime torstaina, kun olin lennolla, minä näin … no niin, sehän saattoi olla harhanäky. Mutta joka tapauksessa olin näkevinäni jonkinlaisen suuren, sinertävän lautasen, joka liiti koneeni alitse aivan ääneti ja kamalaa vauhtia…

– Minä en ole nähnyt sellaisia milloinkaan! tiuskaisi kapteeni. Ja mitä en ole nähnyt, siihen en uskokaan. Tiedemiehet ja asiantuntijat … mutta Pekka ja Aimo eivät ole vieläkään tulleet esille tuosta kirotusta pilvestä! muisti hän äkkiä.

– Se … se on tosiaan käsittämätöntä, totesi pisamanaama.

Nyt tuijottivat kaikki todella ihmeissään ja levottomina tuota kummallista pilveä. No niin, sellaisenaan pilvi ei ollut missään suhteessa sen kummallisempi kuin mikä tahansa tuhansista ja kymmenistä tuhansista taivaalla uivista cumulus-pilvistä; kummallisuus oli siinä, että liitokone, jonka olisi pitänyt sujahtaa sen läpi muutamissa sekunneissa – sitäkin suuremmilla syillä kun kone ja pilvi kulkivat vastakkaisiin suuntiin – jatkuvasti pysyi pilven sisällä!

– Nyt se on ollut siellä yli neljä minuuttia! totesi kapteeni. Tässä on, totta vieköön, jotakin mystillistä!

– Pojille on kai tapahtunut jokin onnettomuus, arveli Ensio.

– Millainen onnettomuus? ärähti pisamanaama. Jos tuolla ylhäällä sattuu onnettomuus, niin sieltä tullaan alas. Mutta he ovat jatkuvasti pilvessä.

Nyt oli kone viipynyt pilvessä melkein viisi minuuttia, ja katsojat oli vallannut todellinen tyrmistys. Asia oli aivan käsittämätön, uskomaton – mutta uskottavahan siihen oli, koska se oli tapahtunut! Mutta mitä oli tapahtunut?

– Tuossa … tuolla se on! huusi Ensio samassa.

– Huh! henkäisi kapteeni. Kylläpäs ne riivatun pojat osasivat meidät säikäyttää! Mutta vieläkään en käsitä, millä ilveellä he kykenivät pysyttelemään niin kauan tuossa pilvipahaisessa!

Kone kaartoi pilven alitse.

– Ne aikovat laskeutua, totesi pisamanaama.

– Aivan, mutta niiksi se liikkuu tuolla tavalla? kummaili kapteeni. Jos se jatkaa noin, se tupsahtaa nenälleen kentälle… Eihän Pekka ole tähän mennessä epäonnistunut yhdessäkään laskussa…

– Minusta kun tuntuu, ettei Pekka ole edes paikallaan! huomautti Ensio.

– Mihin hän olisi sitten kadonnut? tivahti pisamanaama. Alan pahasti epäillä sinun kovasti kehuttua tarkkaa näköäsi!

– No niin, enkös minä arvannut! parkaisi kapteeni. He tulevat alas kuin … kuin märkä hattu… Katsokaa nyt … tulimmaista!

Kapteeni pyyhälsi juoksuun kohti kentän laitaan pysäköityä jeepiänsä. Nuorukaiset seurasivat hänen jäljissään, ja kun auto pyrähti liikkeelle, istui pisamanaama hänen vierellään, ja Ensio ja kaksi hänen kumppaniaan olivat ehtineet hypätä takaistuimelle.

Liitokone liikkui koko ajan aivan holtittomasti, yhä kiihtyvää vauhtia maata lähestyen. Kun se oli parinsadan metrin korkeudessa, tuli äkkiä voimallinen tuulenpuuska, joka kieputti hetkisen konetta rajusti, mutta oikaisi samalla sen vaakasuoraan, ja niin suuri lennokki tuli kentälle näennäisesti melkein niinkuin pitikin. Hetkisen se liukui kanervikossa ja pysähtyi sitten.

Hetkeä myöhemmin oli jeepikin paikalla, ja kaikki siinä istuneet hyppäsivät alas ja ryntäsivät liitokoneen luokse. Se makasi osapuilleen vahingoittumattomana maassa.

– Tämä … tämä … käsitättekö tätä? mutisi kapteeni.

Mutta kukaan ei vastannut mitään. Kaikki tuijottivat vain koneeseen. Se oli tyhjä, siinä ei ollut ketään! Melkein vaistomaisesti kaikki käänsivät katseensa ylöspäin kuin etsien kadonneita lentäjiä pilvistä.

– Jos he olisivat pudonneet taikka hypänneet alas, me olisimme nähneet heidät! lausui kapteeni. Ehdottomasti olisimme! Mutta silti emme nähneet! Ja kuitenkin he ovat poissa!

Hän kurkisti koneen sisäpuolelle ja antoi sitten katseensa kiertää ympäri laajan kentän.

– Mitä … mitä me nyt sanomme muille? henkäisi Ensio. Miten me selitämme tämän? Kone nousee ilmaan, mukanaan kaksi lentäjää, ja kun se tulee alas, he ovat kadonneet – kadonneet jonnekin tuonne ylös! Se juttu ei uppoa yhteenkään ihmiseen…

– Ei yhteenkään! mutisi kapteeni. Ei yhteenkään! Ja kuitenkin tuo juttu on totuus… Joka tapauksessa meidän on tarkastettava kenttä ja lähiympäristö.

2.

Niin, uskomaton totuus oli, että kaksi nuorta, kahdeksantoistavuotias Pekka ja hänen kolmetoistavuotias veljensä Aimo, joka oli seurannut mukana matkustajana, olivat kadonneet purjelentomatkallaan yläilmoihin! Kone oli tullut alas, mutta pojat eivät! Kuusi silminnäkijää oli kuulusteluissa todistanut tämän. Aluksi heidän todistukseensa suhtauduttiin mitä suurimmin epäilyin. Mutta kun kolme päivää kestäneissä etsiskelyissä lentäjistä ei löydetty vähintäkään jälkeä kentältä eikä sen ympäristöstä eikä melkoista kauempaakaan, oli epäluuloisimmankin vähitellen pakko uskoa, että Pekka ja Aimo tosiaan olivat kadonneet avaruuteen! Maasto oli laajalti tasaista nummea ja niittyjä, joissa oli perin vaikeata kätkeytyä mihinkään, ja sotilasketju oli haravoinut paikat moneen kertaan. Asiasta perin kiinnostuneet paikkakunnan asukkaat olivat puolestaan suorittaneet omia etsiskelyjään. Mitään ei ollut löydetty – taikka jotakin sentään:

Rahtolan isäntä oli saanut takaisin kuusi vuotta sitten kadonneen äkeensä ja Siukkosen emäntä kumisaappaansa, jotka hän oli puolukassa ollessaan jättänyt jonkin katajan juurelle ja joita hän ei ollut sen koommin löytänyt, kun nummen katajat olivat kaikki niin täsmällisen samannäköisiä.

Kaiken tämän perusteella oli pakko uskoa, että Pekka ja Aimo eivät olleet pudonneet maahan.

Mutta mitä heille oli sitten tapahtunut? Tässä maailmassa ei ole tiettävästi vielä milloinkaan sattunut, että joku lentäjä olisi jäänyt tulematta alas.

Asiasta selvän saadaksemme meidän on palattava siihen hetkeen, jolloin Pekka ja Aimo retkelleen lähtivät. Sinä päivänä oli Pekka saanut toisen kerran tilaisuuden kohota yläilmoihin purjelentokerhon juuri hankkimalla hienolla saksalaisella Schwalbe-koneella. Ja kun Aimo, Pekan veli, oli juuri tuona päivänä osunut Märkäjärvelle, oli Pekka ottanut hänet mukaansa lennolleen. Päivä oli ollut ihanteellinen, lämmin, lauha, aurinkoinen. Ja taivaalla uivat pumpulinpehmeät, pyöreät cumulus-pilvet eivät vielä olleet ryhtyneet keräytymään kokoukseen, jollaisesta aina seuraa ukkonen.

– Tämä on hienoa! uhoili Aimo innostuneena. Kuule, Pekka, etkö sinä ole milloinkaan nähnyt täällä ylhäällä lentäviä lautasia?

– En, nauroi Pekka. En milloinkaan. Olen sitä mieltä, että jutut lentävistä lautasista ovat … no, ovat hyviä aiheita sarjakuvalehtien toimittajille. Ei lentäviä lautasia olekaan.

– Ja kun minusta tuntui, että yksi sellainen juuri lensi alitsemme! Minusta näytti, että se syöksyi hirveää vauhtia juuri tuohon pilveen!

– Ohhoh! Minkä näköinen se sitten oli?

– No minkä näköinen lautanen nyt sitten muka on? Lautasen näköinen tietysti. Pyöreä ja litteä. Mutta ääriviivoiltaan mielestäni hiukan epäselvä…

– Sinä näet epäselvästi, poika. Mutta pistäydytäänpäs tuossa pilvessä sitä lautastasi katsomassa! Olisihan se hieno esine koulun fysikaalisiin kokoelmiin!

Kone