Summan sissit

By Mauri Ahtosalo

Eletään talvisodan alkuaikoja Karjalan kannaksella. Alikersantti Kärki määrätään johtajaksi partiolle, jonka tehtävänä on Sykiälän kylän polttaminen. Jos kylässä on venäläisiä, partion pitää iskeä päälle. Muussa tapauksessa kylä tulee polttaa. Kun Kärki lähtee matkaan kymmenen miehen kanssa, hän ei arvaa, että tämä sissitehtävä on vielä pientä siihen verrattuna, mitä on luvassa.Summan sissit on vetävä romaani talvisodan aikaisesta kaukopartiotoiminnasta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726927726

Book preview

Summan sissit

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1984, 2021 Mauri Ahtosalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726927726

1. e-book edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Antin päivän aamu 30.11.1939

Kannaksen rajavartioston Terijoen vartiolla rajakersantti Seppo Pekurinen tönäisi rajavääpeli Antti Karhua kylkeen ja tokaisi:

– Älä nuku enää. On Antin päivän aamu, joten onneksi olkoon.

– Mitäs sinä oikein meltuat, murisi Karhu. – Pane vaan sinäkin vielä pitkäksesi, eihän meillä ole mihinkään kiirettä.

– Älä horise. Munat riipuksiin vaan. Vartion pojilta on pikapuoliin tulossa sellaiset senssit, että kyllä heräät. Vai annatko yllättää itsesi makuulta?

– Eikös se ole jo vakiintunut tapa, että karhua makuulta.

– Niinhän sinä nyt sanot, mutta miten sitten suu pannaan, kun joudut pistouvaamaan herättäjillesi kahvit. Tässä tapauksessa karhunkaatokahvit, vaikka kysymyksessä onkin hankalanpuoleinen pystyyn nosto.

– Ei kahvia koko porukalle, voihkaisi Antti Karhu ja käänsi kylkeä.

Miehistötuvassa valmistautuivat rajajääkärit Toivo Patala ja Esko Kaarna antamaan vääpelilleen railakkaan ja arvon mukaisen oimentoivotusherätyksen. Rajajääkäri Toivo Patala stemmaili viuluaan ja Esko Kaarna kumutteli hanuristaan Alte Kameradenin reippaita juoksutuksia. Nukkumista yrittävät miehet koettivat piiloutua peiton alle, mutta eihän se estänyt häiritseviä ääniä kuulumasta.

– Häipykää jo siitä uikuttamasta, sanoi alikersantti Timo Kärki. – Piruako te meille sitä herätystä haijoittelette. Sitä paitsi kun Antti herää, niin kesken se jää teiltä kumminkin.

– Niin ja jättäkää ovi auki ettei tarvitse raamit kaulassa takaisin palata, veisteli rajajääkäri Aarne Kankare.

– Ei ennen seitsemää, tarkensi Patala. – Antti on näes pimeän päivän lapsi ja tottunut pienestä pitäen saamaan pitkän ja rauhallisen yöunen.

– Voi roikonen, ettäkö oikein lapsi, puuskahti Kankare. – Jos hän on ollut pienestä pitäen samanlainen piikkileuka kuin nykyään, niin on siinä ollut imettäjällä vaikeuksia.

Alikersantti Patala katsoi vartion seinäkelloa ja veti vielä viimeiset väreet viulullaan. Kopaisi sitten asetakin rintataskuja varmistuen siitä, että ne olivat kiinni, ja sanoi Esko Kaarnalle:

– No niin Esko, mennään sitten ja annetaankin sille Antille nyt sellainen herätys, että muistaa koko ikänsä.

Sillä aikaa kun soittajat hiipivät rajavääpelin makuuhuonetta kohti, laskeutui vartiotupaan hetkeksi hiljaisuus. Miehet olivat vielä väsyneitä, ainakin ne, jotka olivat olleet yöllä partioimassa Terijoen rantoja ja rajalle johtavia teitä. Mutta ei aikaakaan, kun vartiotuvan seinät väreilivät jo marssin tahdissa. Vanhat toverit rävähtivät ilmoille reippaina ja voimakkaina. Viulu vinkui ja haitari rallatti kuin viimeistä päivää. Juuri kun koiranunia vetelevä rajavääpeli oli osoittavinaan heräämisen oireita ja käänsi muka unisena kylkeään, sekoittui marssin säveliin kumea, yhtämittainen rummutus, joka ei piitannut rytmistä. Seuraavassa hetkessä vavisuttivat ensimmäiset kranaatin räjähdykset Terijoen asutustaajamaa. Soitto katkesi ja kaverukset lähtivät vetäytymään täydessä epäjärjestyksessä.

– Jumalauta pojat, huudahti Timo Kärki ja ponnahti vuoteeltaan istumaan. – Ne ovat kranaatteja ja se merkitsee sotaa.

– Jospa venäläiset vain manooveeraavat, yritti Kankare vaisusti, mutta hänen puheensa hukkui vartiotuvan ympäristöön iskevien kranaattien räjähdyksiin.

Valot sammuivat, ikkunat helähtivät säpäleiksi, kranaatinsirpaleet puhkoivat seiniä ja räjähdyskaasut salpasivat hengityksen. Miehet luulivat viimeisen hetkensä koittaneen. He etsivät tavaroitaan, törmäilivät pimeässä toisiinsa ja huonekaluihin. Aikansa sekoiltuaan he löysivät viimein varusteensa ja syöksyivät paineen repimistä ikkuna- ja oviaukoista pihalle. Jostakin kuului rajavääpeli Antti Karhun karmeaa kiroilua. Ulkona ei ollut sen paremmin. Kronstadtin saarilinnoituksen järeät tykit ja Terijoen edustalle merelle sijoittunut venäläinen laivasto syöksivät kranaattikuuron toisensa jälkeen Terijoen maisemiin. Räjähdyksien lomasta kantautui joukkueenjohtajan, rajakersantti Seppo Pekurisen käheä huuto:

– Hakekaa kellarista panssarintorjuntareppunne, miinat ja sytyttimet. Kokoontumispaikka Rajalinnan tukikohta.

Käsky toiminnasta sotatilanteen varalta oli jo annettu aikaisemmin, mutta se oli niin kaukaiselta ja mahdottomalta tuntuva asia, ettei sitä kukaan uskonut koskaan tarvitsevansa. Kun se nyt kuului voimakkaana komentona huumaavien räjähdysten, ilmassa ujeltavien sirpaleitten ja sokaisevan pölyn seasta, se vaikutti miehiin rohkaisevasti. Oli helpompi hengittää savunsekaistakin ilmaa kun tiesi mitä tehdä ja mihin mennä. Kellarin tienoilla rajajääkärit syöksyivät päätäpahkaa kiivaimpaan kranaattimyrskyyn. Suomenlahteen viettävä rinne imi näet valtaosan venäläisten sotalaivojen tulituksesta. Mikä tahansa ilmassa kiitävistä kranaateista saattaisi osua räjähdysainekellariin, ja se olisi silloin ollut vientiä se. Hiekasta tahmeat hampaa ratisten miehet hapuilivat ja konttasivat kellarin pimentoon. Eikä siinä nokka kauan tuhissut, kun he jo suunnistivat painavine reppuineen kohti Rajalinnan tukikohtaa.

Terijoen kautta itään suuntautuvan heikkaharjanteen katkaisee itäreunassa noin 70 metriä leveä jyrkkäreunainen rotko. Luonnon muovaaman kolmiomaisen harjanteen kulmaukseen oli viime vuosisadan puolella rakennettu suuri huvila Rajalinna. Siihen kuului kymmeniä huoneita ja useita tanssisaleja. Sen meren puoleisilta katetuilta parvekkeilta avautui ihailtavaksi kilometreittäin tasaista hiekkarantaa, joka kaartui loivasti Suomenlahden pohjukkaan. Suoraan edessä hävisi rannaton ulappa eteläiseen taivaanrantaan. Vuosien saatossa oli rakennusvanhus pahoin rapistunut ja menettänyt entistä loistoaan, mutta yhä vieläkin sen koristeelliset puuleikkaukset kertoivat entisajan mestarien taidosta. Nyt idyllin särkivät venäläiset sotalaivat, jotka kirnusivat jatkuvia tuliryöppyjä ympäri Terijokea. Harjanteen rajan puoleiseen reunaan oli kiireesti kaivettu taisteluhautoja, mutta ne olivat vieläkin pahasti keskeneräisiä. Tasaisella laakiolla harjanteen edessä makasivat käpristyneet, auringon ja tuulen tuivertamat ikihongat miehen korkuisille kannoilleen panssariesteeksi kaadettuina. Rajalinnan tukikohtaan saapui hengästyneitä miehiä. Ensiksi tulleet pelkäsivät, ettei toisia tulisikaan, mutta räjähdysten seasta kuului jatkuvasti juoksevien jalkojen kopinaa. Tuota pikaa miehet mätkähtivät taisteluhaudan pohjalle.

Alikersantti Timo Kärki kompuroi pitkin mutkaista taisteluhaudan pohjaa ja haeskeli miehiään. Hän ei ollut varsinaisesti paljasjalkaisia kannakselaisia, vaan jostakin Savon ja Kaijalan välimailta. Koditon, hevoseton ja siis myös huoleton, kuten akattomalle poikamiehelle kuuluukin. Jätkämies, joka oli päässyt rajavartiolaitoksen kapeaan, mutta pitkään leipään kiinni. Hän ei juuri pitänyt ääntä itsestään ja tekemisistään. Hänellä kun oli synnynnäinen halu välttää kaikkea julkisuutta. Siitä huolimatta hänet kuitenkin löysi aina varmimmin juuri sieltä missä jotakin tapahtui. Hän oli innokas lukumies. Luki kaikkea minkä käsiinsä sai, kunhan se vain ei ollut armeijan taikka rajavartiolaitoksen ohjesääntö. Hyvin usein hänet tavoitti vuoteeltaan lukemasta Helsingin Sanomia. Hän tunsi kiinnostusta valtion asioihin, halusi olla asioista selvillä. Joskus hän tuhahteli Hesaria lukiessaan. Ei hyvältä näytä! Herrat sen kun tyrii vaan. Moiseen kiroiluun eivät toiset vartiomiehet kiinnättäneet juuri mitään huomiota, sillä tiesiväthän he, ettei Kärki mitään tarkoittanut. Hän oli myös himourheilija. Miltei joka päivä hän joko ennen tai jälkeen partion piti tapanaan huitaista reippaan juoksulenkin. Talvella hän tietysti hiihti. Ei vian tarvitse olla iso jos se on vain päässä, hänella oli tapana sanoa ennen lenkille lähtöä. Jatkuva urheilu oli muokannut hänen kehonsa laihanjänteikkääksi ja katajansitkeäksi.

Timo Kärki näki vaalenevaa aamutaivasta vasten miehen hahmon, joka samassa rojahti hänen päälleen.

– Tuhat tulimmaista, jokos tänne tippuu miehiä taivaasta?

– Jos tuolla poteron ulkopuolella on taivas, niin mieluummin ilmoittaudun vaikka pannumieheksi helvettiin.

– Kas vain Kaarnan poikahan se sieltä rynnii.

– Pakko rynniä, siellä sataa. Kranuja meinaan.

– Etkä tunne yhtään syyllisyyttä. Sen siitä saa kun soittelee herroille.

– Pieleen se homma meni muutenkin, kuului jostakin Patalan ääni. – Äijä, meinaan se Karhun Antti, käänsi vain leveän ahterinsa meihin päin eikä ollut soitosta moksiskaan. Minä jo ajattelin että pitänee sähäistä viulun jousella sitä takalistoon, mutta silloin pamahti ja valotkin sammuivat. Kun suunnistettiin Eskon kanssa ovea kohti, kuului sängyn suunnasta karmea huuto: Saatanan hevosen raiskaajat. Kyllä minä teille vielä näytän. Aika omalaatuinen ollakseen kutsu kahveille, vai mitä?

– Hitto hänen kahveistaan, mutta kun haitari jäi, valitti Kaarna.

– Älä välitä, niin jäi viulukin, mutta mitäs me niistä.

Ilmassa vonkui jälleen. Kranaatti-isku pyyhkäisi heidät taisteluhaudan pohjalle. Eivätkä he vähään aikaan tajunneet muuta kuin olemisen vaikeuden poski vasten sohjoista maata. Räjähdykset seurasivat toisiaan. Maata kohosi suurina köntteinä ilmaan ja rauta raastoi jäistä tannerta. Viimein tuli siirtyi taas kauemmaksi. Hiekan ja lumisohjon alta nousi miehiä sieltä täältä pudistellen hiekkaa ja muuta rojua vaatteistaan.

Ensimmäinen rajakomppania muodostui Kannaksen rajavartioston ensimmäisestä kompaniasta, jota oli vahvistettu rajakylien reserviläisillä. Päällikkönä oli kapteeni Erkki Palo. Hän oli keskikokoinen, tummatukkainen mies. Hänen ruskeanharmaat silmänsä tarkastelivat kaikkea ympärillä olevaa yliluonnollisen pistävinä ja levottomina. Oli kuin hän olisi pelannut sököä ja bluffannut jatkuvasti.

Nyt hän oli vajonnut ajattelun syövereihin. Hän pohti syntynyttä tilannetta ja maailman menoa, suurvalta-hyökkääjä Venäjän ja pienen Suomen välistä voimaeroa ja häntä hirvitti. Ei hän siitä piitannut, miten hänen itsensä kävisi, mutta hänellä oli huoli evakossa olevasta perheestään ja koko Suomen kansasta. Tämänhetkinen huoli, ja suuri olikin, oli huoli komppaniasta.

Rajakylien reserviläisillä vahvistetusta komppaniasta oli Terijoella vain kersantti Pekurisen I joukkue. Toiset olivat Rajajoen ja Joutselän välillä pitkin rajaa. Tilanne oli erittäin sekava. Puhelinyhteydet olivat katkenneet heti ensimmäisiin räjähdyksiin, eikä radiota ollut. Miten oli käynyt tai parhaillaan käymässä etuvartioasemille! Rajan suunnasta kantautuva yhtämittainen tykkien jylinä ja venäläisten konekiväärien pitkäveteiset sarjat eivät luvanneet hyvää.

Päivän kajon kera ilmestyi itäiselle taivaalle verenpunainen loimotus, joka jatkuvasti laajeni ja täyttyi savusta. Hammasta purren ja sydän pakahtumaisillaan tähyilivät rajakylien miehet koteihinsa päin. He eivät olleet uskoa silmiään, mutta totta se oli. Kodit siellä paloivat savuiksi taivaalle.

Verkkaan muuttui hämärä valoisaksi päiväksi. Palavista rajakylistä kohoava savu pyöräytteli taivaalle verenkarvaisia pilvenhattaroita. Ne myrkyttivät sielun.

Vähitellen vaikenivat tykit maarajalla, mutta sotalaivat eivät hellittäneet ja niitä säestivät Kronstadtin saarilinnoituksen järeät tykit. Puoli kymmenen maissa tuli äkkiä hiljaisuus. Syvä äänettömyys vihloi korvia melkein yhtä pahasti kuin kranaattien pauhu. Varovasti ja ihmetellen kohottautuivat miehet poteroistaan korjailemaan varusteitaan ja aseitaan ja verryttelemään kangistuneita raajojaan.

– Voi roikonen sentään, äkeili rajajääkäri Aarne Kankare. – Senkö täytistä sille Karhun Antille piti järjestää näin roiskuvat nimipäiväpirskeet. Olisi vähempikin riittänyt. Hyi helvetti kun suukin on täynnä rapaa.

Rajajääkäri Aarne Kankare oli puhelias ja arvaamattoman omaperäinen mies. Hän ei usein tajunnut itsekään, mitä teki ja miksi, kun jo uudet suunnitelmat raastoivat miestä mukaansa. Joskus hän oli seurallinen, vitsikäs jopa herkän sympaattinen, mutta jo seuraavassa hetkessä hän saattoi muuttua itsekkääksi ja peräänantamattomaksi jukuriksi. Hän ei pelännyt muita kuin itseään, niin hän kehui, ja sitäkin kovin vähän.

– Pojat, minulta on mennyt kuulo. Ei kuulu kuin huminaa, valitti alikersantti Toivo Patala. – Korvat ja koko nuppi ovat kuin betonimyllyssä.

– Joku piru metelöi minunkin korvissani, naureskeli Kärki. – Taitaa siellä itse piru kävellä sorasohjon seassa.

Samassa kiiri meren suunnasta huuto:

– Lentokoneita Kronstadtin suunnassa!

Miehet terästivät katsettaan. Meren yllä näkyi tuskin havaittavia pieniä pisteitä, jotka suurenivat pian lähestyviksi lentokoneiksi.

– Nyt meidät otti olkileipä, huudahti Timo Kärki. – Kellomäen suunnasta niitä tunkee taivaan täydeltä. Eihän niitä ennätä edes laskea.

– Ilmasuojaan! karjui joukkueenjohtaja, kersantti Pekurinen.

– Missä, missä se ilmasuoja on, hätäili Toivo Patala ja syöksyili sinne tänne ahtaassa kaivannossa.

– Taisteluhaudan pohjalla tietenkin, senkin turvenuijat, neuvoi Kärki. – Mitä syvemmälle sen parempi. Älkääkä näyttäytykö koneille.

Suojautumista ei tarvinnut kahdesti käskeä. Miehet olivat jo oppineet, että maassa matoisen turva. Mitäpä muutakaan he olisivat voineet tehdä. Lähestyvän vaaran toipumiseksi olisi tarvittu muutakin kuin kiireessä kyhätty potero tai puolivalmis taisteluhauta. Eikä kolmoseen asti syöpyneellä malli 91 kiväärillä riittänyt piipun jatketta torjumaan korkeuksissa lentäviä koneita. Mykistyneinä miehet tuijottivat taivaalle, missä yhä uusia lentokoneaaltoja jyräsi länteen.

– Ei voi olla totta, ei kerta kaikkiaan. Ei edes venäläisillä voi olla noin mahdottoman paljon lentokoneita, valitti joku. – Voi menkää pois!

– Jospa tämä onkin vain pahaa unta, epäili Toivo Patala ja pyyhkeili rähmää silmistään.

– Voi roikonen sentään, kalpaten tässä käy, kun ei pysty edes panemaan hanttiin, kiukutteli Aarne Kankare ja yritti samalla naamioida itseään. – Kyllähän te perkeleet siellä ylhäällä pemuatte, mutta vartokaas, kunhan päästään tasaselle napit vastakkain, niin turpiin tulee että jyrisee.

– Niin kyllä niitä irtopäitä löytyy täältäkin, uhosi reserviläinen Mikko Repo.

Poteronsa reunan takaa miehet kurkkailivat lähestyviä koneita. Punaiset tähdet tasojen alapinnoissa näkyivät ärsyttävän selvästi. Punaisesta tähdestä tuli orjuuden symboli. Kymmenien moottorien surina raastoi korvia ja se oli vasta alkua. Koneitten alapuolelta irtautui mustia pisteitä, jotka lähestyivät maata kiihtyvällä nopeudella. Samassa heidän korvansa erottivat uuden äänen. IiiiuuuuUUUU! Se oli lentopommin ääni, joka päätyi kumeaan, maata vavisuttavaan räjähdykseen. Silmät pullistuneina ja hermot pingottuneina he laskivat elämänsä viimeisiä sekunteja. Maata satoi päälle ja he tunsivat hautautuvansa elävältä.

Pommitus lakkasi. Itse asiassa se ei kestänyt kuin hetken, mutta se hetki oli ajassa mitattuna kuin ikuisuus.

– Terve, Kankare, luikkasi Kärki. – Miten hurisee?

– Voi roikonen. Kyllähän sitä taas, mutta entä itselläs?

– Mikäs tässä, kun on vielä henkiriepu tallella. Ei sitä moisessa pöllyssä olla ennen oltukaan.

– Tuota phui, sylkäisi Toivo Patala rapaa suustaan. – Mikähän niille tuli kun jättivät hommat kesken ja lentää jurraavat sisä-Suomeen päin.

– Helvetin kurjat, kirosi kersantti Pekurinen. – Etteiväthän vain Viipuria pommittamaan.

– Ei kai ne nyt ihan kaupunkeja sentään, epäili haitaristi Esko Kaarna. – Senhän kieltää kansainväliset sopimuksetkin.

– Mitä ne välittävät sopimuksista. Vahvempi rikkoo heikomman kanssa tehdyt sopimukset kun se katsoo sen itselleen edulliseksi. Olihan meilläkin Venäjän kanssa hyökkäämättömyyssopimus, mutta kuinkas kävikään. Tilalle tuli sopimukseton sotatila.

– Vai kaupunkeja pommittamaan ja siviilejä tappamaan, hermostui Timo Kärki. – Tästä saatte senkin kansan murhaajat! ja hän alkoi räiskiä kiväärillään kohti koneita.

Alkoi vimmattu ilmatorjunta-ammunta. Maaleista ei ollut pulaa. Kun yksi lentokoneparvi oli saateltu ohi, oli toinen jo tulossa. Tulitus lakkasi itsestään niin kuin se oli alkanutkin. Sillä kun ei ollut muuta vaikutusta kuin että koneet lisäsivät hieman korkeutta ja lentää jurrasivat edelleen. Se oli katkera havainto. Vihastuneina ja pettyneinä he puristivat käsissään kivääriä. Sen voimattomuus etoi mieltä.

Joukkueenjohtaja, kersantti Seppo Pekurinen oli ärsyttävän rauhallinen ja verkkainen toimissaan. Hän oli jo pitkään ollut kersantti, mutta se ei häntä kiusannut. Kessu tai kenraali. Samanlaisia aamujen lukijoita molemmat, hän ajatteli. Hän oli suosittu ja oikeudenmukainen esimies, ei vouhottanut turhia, mutta odotti ja vaati, että asiat luistivat kuin omalla painollaan, ja niin yleensä tapahtuikin. Hän luokitteli miehet karsinaan tai korokkeelle. Eikä hän hevillä siirtänyt miestä enää paikasta toiseen, kun tämä kerran oli johonkin joutunut. Hän itse oli tietysti korokkeella, eikä sinne hänen lisäkseen paljon muita sopinutkaan.

Kersantti Pekurinen sai komppanianpäälliköltä käskyn laittaa kaikki puolivalmiit miinoitteet toimintakuntoon ja miinoittaa lisää niin paljon kuin ehti ja oli tarvikkeita.

– Alikersantti Kärki.

– Herra kersantti.

– Ryhmänne saa tehtäväksi virittää sytyttimillä kaikki maassa olevat miinoitteet, tehän tiedätte missä ne ovat. Sen jälkeen miinoittakaa harkintanne mukaan niin paljon kuin ennätätte. Turha mainita, että on pirunmoinen kiire, mutta tulipahan sekin sanottua. Päällikön käsityksen mukaan venäläiset saattavat ennättää maisemiin millä hetkellä hyvänsä.

Juuri kun ryhmä Kärki oli lähdössä saapui kapteeni Palo.

– Jaha, alikersantti Kärki. Tilanne on vakava. Minulla ei ole siitä muuta tietoa kuin tuo lähestyvä meteli. Sen vuoksi etumaastossa saattaa tavata yhtä hyvin omia kuin venäläisiäkin. Olkaa siis valppaita. Erittäin valppaita. Aloittakaa kauimpina olevista miinoitteista, silloin ette mene itse niihin, ja samalla ne suojaavat teitä viholliselta, niin kai tässä täytyy tästä lähin puhua.

– Herra kapteeni, entä ne viivytyspartiot, jotka tulevat rajalta. Miten ne selviytyvät miinoitteista?

– Suunnitelmien mukaan ne palaavat toisia reittejä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos tulevat teidän siellä ollessanne, mikä tuskin on todennäköistä, niin opastatte ohi miitoitteen.

Etumaastossa ryhmä Kärki jakautui kahtia. Patala, Kankare ja Kaarna menivät rajalle johtavan maantien miinoitussysteemin kimppuun, he kun olivat olleet sitä tekemässäkin. Kärki itse otti hoitaakseen ryhmän pääosan kanssa maantien pohjoispuolen tiet, polut ja murroksen. Tottuneesti he muuttivat luonnon salakavalaksi surmanloukuksi, mutta ennen kuin työ oli tehty, oli päiväkin ennättänyt jo yli puoleen.

Silloin tällöin kuului rajan suunnasta taistelun ääniä, jotka lähestyivät Terijokea. Lentokoneet palasivat lännestä ja katosivat itään. Rannikon edustalle asettunut laivasto rätki kranaatteja jatkuvasti Terijoen maisemiin, eikä niiden ääneen tottunut.

Alikersantti Kärki oli valmistelemassa Rajalinnasta Terijoen keskustaan johtavan tien miinoittamista. Kenttäkirves, jolla hän hakkasi poteroita jäätyneeseen soratiehen, oli kulunut terästään puolipyöreäksi mökelöksi, jolla ei jälkeä syntynyt. Se oli tietysti harmi, joka kismitti, mutta moninkertaisesti suurempi harmi olivat venäläisten mereltä ampumat kranaatit. Aina kun sellainen ilmaisi lähestyvällä ulinallaan halukkuutensa liittyä seuraan, hän sukelsi katuojaan kuin rasvattu salama. Kärki pelkäsi. Räjähtävät kranaatit olivat tietysti tapahtumajärjestyksessä pelko numero yksi. Toinen ja vielä suurempi oli pelko joutua naurunalaiseksi. Se mitä aamulla ja päivällä oli tapahtunut, ei vaikuttanut asiaan. Nyt olivat olot jo tavallaan kuin vakiintuneet, eikä pelko ja sen näyttäminen sopinut enää kuvaan.

Pahinta mitä miehessä on, ennen kaikkea rajamiehessä, on arkuus, hän vakuutteli itselleen maatessaan taas ojan pohjalla kranaatteja piilossa. Piru vieköön jos oman ryhmän miehet näkisivät minut tällaisena jänishousuna, niin siitähän tulisi viraltapano ja naurunalaiseksi joutuminen, ja sitähän ei kestäisi mikään. Kun seuraava kranu tulee, niin en hitto vie mene ojaan. En vaikka pää menisi. Niin hän vakuutti ja vannotti itseään. Tuo vala joutui testiin pikemmin kuin hän arvasikaan. Ilmassa kuului jälleen tuttu, munaskuita viiltävä kranaatin ulina. Aluksi hän yritti olla sitä kuulematta, mutta sitten itsesäilytysvaisto toimi ja hän sukelsi ennätysvauhtia ojaan. Kiukustuneena hän purki mieltään.