Tarinoita elämän eri aloilta

By Mauri Ahtosalo

Yhdeksänkymppinen maanviljelijä Manne Kukkanen vie nuorikkonsa vihille, mutta joutuu pian käräjille. Häntä syytetään pirtun tarjoilusta hääjuhlissa. Keskiaikainen paroni rakastuu köyhään maalaistyttöön ja saa mennä tämän kanssa naimisiin sillä ehdolla, että tytön häpykarvat ovat vaaleat. Myöhemmin käy ilmi, ettei ehto kenties täyttynytkään. Kalle ja Ville lähtevät kesälomalla kalaan, kun ärsyttävä naapurin Ryynänen tunkee mukaan ja on sotkea kuviot.Tarinakokoelma sisältää valikoiman Mauri Ahtosalon tarinoita vuosien varrelta. Tarinat kertovat lämpimän humoristisesti niin rakkaudesta, sotilaista kuin kalastusreissuistakin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788726927702

Book preview

Häät

Manne Kukkanen oli ison talon isäntä ja leskimies. Kun tähän vielä lisätään se, että hänellä oli iloinen luonne ja ikäisekseen vikkelät jalat, sekä nuoren miehen mieli ja intohimoinen kaipuu hameväen perään niin naistahan Mannen oli ruvettava etsimään. Tietysti se herätti hänen lähipiirissään ja jopa kyläläisissäkin suurta ihmettelyä. Eikä suinkaan aiheetta. Mannelle oli näet kertynytelinvuosia jo yhdeksäkymmentäkaksi kesää ja talvea ja vanhin lapsistakin oli jo yli seitsemänkymmenen. Ehkä juuri tuo korkea ikä oli syynä siihen, että nuoruusmuistot ja yksinäisyydentunne ajoivat Mannen etsimään uutta elämäntoveriksi kelpaavaa naisihmistä. Ja juuri siksi kun ikää oli niin paljon ei asiaa kannattanut sen enempää pohtia vaan homma oli pantava pikaisesti käyntiin.

Kertomuksen ajankohtana kosintaa ei suoritettu henkilökohtaisesti korvaan suputtamalla vaan siihen käytettiin puhemiestä eli henkilöä, joka kävi sulhasen puolesta esittämässä asian morsiameksi valitulle. Kyläläisten keskuudessa se oli tärkeä virka. Siihen ei kelvannut kuka tahansa puhelias ihminen vaan puhemiehellä piti olla myös sovittelijan ja kauppamiehen avuja. Sulhasta ei saanut missään tapauksessa moittia, eikä liioin ilmaista hänen pahoja tapojaan, jos sellaisia sattui olemaan. Muttei puhemies saanut päämiehestään aivan perättömiäkään puhua. Asioilla piti olla vain lavea tulkinnanmahdollisuus. Esimerkiksi jos kosittava nainen eli morsiankandidaatti sattui kysymään:

– Onko sillä minun tulevalla sulhasellani montakin lypsävää lehmää?

Saattoi puhemies vastata näin:

– Voi tokkiinsa onhan niitä lypsettäviä. Kun minä tänne lähtiessäni vilkaisin navettaan niin siellä kävi yks hännänhuiske. Ja lammaskarsina oli määkiviä täynnä kuin Turusen pyssy.

Ja tottahan hän puhui vaikka navetassa ei ollutkaan kuin yksi lehmä. Mutta eihän ilosta hämmentynyt kosittava pystynyt kovinkaan paljon lehmiä ajattelemaan, vaikka sitä ikään kuin näön vuoksi kysyikin.

Tällä kertaa tilanne oli sellainen, ettei Manne-isäntä etsinyt taloonsa työntekijää vaan seuraa ja iloa itselleen, Näissä merkeissä hän lähetti puhemiehen asialle naapurikylässä asuvan Iida Mönkkösen luokse. Se oli pienen ja köyhän mökin yksinasuvalle naiselle suuri hetki. Sellaistahan tapahtui vain saduissa. Eikä niissäkään hänen ikäisilleen enää kovin usein. Olihan hän mahdollista sulhastaan 22 vuotta nuorempi, mutta ei hänkään enää mikään tytönhulikko ollut vaan 70-kesäinen, kypsässä iässä oleva nainen.

Iida oli niin otettu kosinnasta, että tuskin pystyi puhemieheltä kysymään:

– Tokkopa sillä Mannella on niin kiire päästä samaan sänkyyn, etten saisi hieman harkinta-aikaa. Vaikkapa vain huomiseen. Nyt minä olen niin yllättynyt, etten pysty edes kunnolla ajattelemaan. Mutta voin minä sen verran sanoa, ettei vastaukseni missään tapauksessa ole kielteinen, vaikka harkinta-aikaa haluankin.

– Saahan sitä harkinta-aikaa, vastasi puhemies lipevästi. Saahan toki. Mutta se Manne tuntuu käyvän tämän naima-asian kanssa aika kuumana ja vaatii, että asiapitää saada tällä käynnillä päätökseen. On niitä morsiamia Mannella kiikarissa muitakin. Niin että ei sen puoleen. Mutta Miinaa se Manne on kuitenkin ensisijaisesti ajatellut. Sanoi siinä lähtiessäni evästykseksi, että on se Miina jo niin kauan leskenpäiviä viettänyt ja tyttöistä lämpöään takaisin saanut, jotta hänestä varmaan hyvän sängynlämmittäjän saisi. Niin se Manne sanoi ja sanoi hän myöskin sen, että jos homma saadaan tällä käynnillä päätökseen niin ensi sunnuntaina otetaan kirkossa kuulutukset ja sen päälle pidetään vihkiäiset ja häät. Mitä niitä pidemmälle siirtämään.

– Vai niin se Manne sanoi, niiskutti Miina ja pyyhki liikutuksen kyyneleitä silmistään. – Voisin minä Mannelle morsiameksi suostuakin. Mutta tuleekohan siitä hommasta mitään kun minulla ei ole morsiamelle sopivia vaatteita, eikä minulla ole rahaakaan niiden hankkimiseen.

– Se ei liene pulma eikä mikään, lohdutti puhemies. Naista se Manne lähetti minut kosimaan eikä vaatteita. Sitä paitsi vaikka Mannella rikkautta onkin, niin ei hänelläkään ole uutta pukua häitä varten. Mikä lie montakymmentä vuotta vanha. Olethan sinä sen kirkossa käydessäsi nähnyt. Niin että jos Miina suostuu kosintaan niin minä annan Mannelle luvan laittaa asian vireille.

– Laita nyt sitten, lupasi Miina. – Kai se Manne hakee minut hevosella ja rattailla kirkkoon kuulutuksia kuulemaan. Tästä on niin pitkä matka kirkolle etten minä jaksa sinne kävellä.

– Hakee toki. Eihän sitä nyt morsianta kävellen kuulutuksille. Laita vain sunnuntaiaamuksi itsesi koreaksi. Silloin se Manne tulee ja komealla hevosella tuleekin. On se vaan semmoinen Manne.

Kun puhemies oli selvittänyt Mannelle Miinan vastauksen, valjasti Manne parhaan hevosensa ja lähti pappilaan kuulutuksia ottamaan. Koska he olivat rovastin kanssa vanhoja tuttuja ei Mannen tarvinnut muuta kuin iskeä heti suoraan asiaan.

– Se on rovasti nyt sillä lailla, että minä olen päättänyt naida sen Mönkkösen leski-Miinan. Niin että ei muuta kuin julkaiset ensi sunnuntaina kirkossa kuulutukset.

– Mitä se Manne nyt puhuu, hämmästeli rovasti ja katsoi ikään kuin arvioiden ja arvostellen edessään seisovaa melkoisen kuluneissa vaatteissa olevaa noin 160-senttistä, kuivan käläppää 92-vuotiasta miestä, jolla oli luumun kokoinen pahka otsassa ja jonka kasvojen iho muistutti enemmän nahistunutta rusinaa kuin ihmisen ihoa.

– Miksi se rovasti sitä hämmästelee jos minä naimisiin aion, ihmetteli Manne. – Eikö sanassakin sanota, että parempi on naida kuin palaa. Niin ja kyllä minä vaimoni elätän. Ei siihen köyhäinhoitoa tarvita.

– En minä sitä toki epäillytkään, puolustautui rovasti. Ajattelinkin vain, että kun sinulla on tuota ikää siunaantunut noinkin paljon, niin tokkopa sinulla enää niitä halujakaan on sillä tavalla.

– Pitääkö rovastin arvostella ja jopa saada tietää millainen minun sänkykuntoni on. Eikö se ole tähänkin asti ollut sulhasen itsensä tiedettävä.

– Enhän minä toki sitä tarkoittanut, rovasti puolustautui taas.

– Sittenhän asia on selvä. Ei muuta kuin julkaiset kuulutukset niin ja kun olet ne julkaissut kirkossa niin on kai sinulla sen verran aikaa, että tulet häihini suorittamaan vihkimisen?

– Onhan toki sitä nyt aikaa niin tärkeään toimitukseen. Sitten rovasti alkoi selata pöytäkalenteriaan ja sanoi. – Nyt on maanantai. Sitten se on tästä hetkestä eteenpäin kolmantena sunnuntaina. Meinaan se vihkiminen. Sopiiko kello viisitoista?

– Totta kai sopii, muttta ei suinkaan kolmantena sunnuntaina vaan ensi sunnuntaina. Silloin minä pidän häät.

– Ei se oikein sillä tavalla voi tapahtua, epäsi rovasti. – Laki näet vaatii, että kuulutukset on luettava kirkossa kolme kertaa ennen vihkimistä.

– Lue sitten ne kuulutukset kirkossa ensi sunnuntaina kolme kertaa perätysten, ehdotti Manne. – Silloin sekin vaatimus tulee täytettyä. Minä maksan tuplamaksun etukäteen. Paljonko se nykyisillä taksoilla tekee? On niin pitkä aika kun olin viimeeksi näissä asioissa liikkeellä, että taksat ovat saattaneet muuttua.

– Sinä pakotat minut syntiin, huokasi rovasti. – Mutta toisaalta sanassa sanotaan myöskin, että hädässä ja tarpeessa olevaa on autettava. Sitten hän kääntyi ikään kuin läheistä luottamusta osoittaen Mannen puoleen j a kysyi. – Ethän vain ole käynyt ottamassa ennakkoa kun sinulla on niin kiire naimisiin. Ei kai vain morsian ole pieniin päin?

Nyt oli Mannen vuoro hämmästyä. Toki hän ymmärsi, että rovasti heitti häntä niin sanotusti tarkallisella puukirveellä, mutta jotakinhan siihen oli vastattava. Hetken mietittyään hän sanoikin.

– Kyllä minä menneellä viikolla kuulin kyläläisten kertovan, että Miina oli käynyt lääkärissä. Jotain vatsakipuja hänellä oli ollut.

– Tiedätkö mitä kipuja ne ovat olleet? lausahti rovasti.

– Sitä minä en tiedä, myönsi Manne ja jatkoi. – Joku kyläläisistä kertoi, että lääkäri määräsi hänelle matokuurin. Sen jälkeen Miina on hoikistunut ihan näkyvästi. Niin että se pieniin päin meno on loppunut.

– Vai sillä tavalla ne asiat sitten ovat, naurahti rovasti. – En minä sinun naimakauppojasi vastaan ole. Sitä paitsi kyllä sanassakin sanotaan, että parempi naida kuin palaa ja kyllä sinulla nyt se palovaara on lähellä. Ja mitä siihen vihkimispalkkioon tulee niin puhutaan siitä sitten kun asia on hoidettu kuntoon. Sopiiko näin?

– Jos se rovastille sopii niin sopii se minullekin, hyväksyi Manne ja jatkoi. – Tuleeko rovasti kyydillä vai laitanko renkipojan hakemaan?

– Älä nyt siitä hausta huolehdi, hymähti rovasti. – Minulla on renki ja virkahevonen juuri sitä varten, että pääsen tarvittaessa pitäjän kyliin liittämään nuoria pareja yhteen, naurahti rovasti niin kuin hyvällekin vitsille.

Pappilassa käynnin jälkeen alkoivat häävalmistelut. Muutamille kauempana asuville sukulaisille lähetettiin oikein kutsukirje, mutta lähellä asuvat ja muut tuttavat käytiin kutsumassa henkilökohtaisesti.

Kuulutuspyhänä nuori pari kävi kirkossa kuulemassa kun rovasti luki naima-aikeen kolmeen kertaan. Ja niin sitten olivat häät valmiit alkamaan. Heti puolenpäivän jälkeen alkoi häätalo täyttyä vieraista, sukulaisista ja tuttavista. Lisäksi talon läheisyyteen alkoi kerääntyä kutsumattomia niin sanottuja kuokkavieraita, jotka olivat lähteneet matkaan omine eväineen, jotka sisälsivätpääasiassa Virostasalakuljetettua yhdeksänkymmentäprosenttista pirtua. Laimentamattomana se poltti suuta kuin tuli ja siitä saatu humala tuli äkkiä ja voimakkaana kuin ukkosmyrsky. Se vaikutti myös sangen voimakkaasti ihmisen tunnetilaan. Teki köyhästä rikkaan ja heikosta voimakkaan. Tätä kuvaa osuvasti kertomus hiirestä, joka juotuaan viinaa alkoi hyppiä tasajalkaa ja hokea: Missä se kissa perkele on? Minä menen antamaan sille turpiin.

Aivan kuivin suin ei toki hääväkikään ollut. Mutta koska Manne oli säästänyt oman tarjoilun vasta rovastin käynnin jälkeen, nappailivat vieraat tunnelman kohottamiseksi omia eväitään. Kaikki odottivat malttamattomina häiden kohokohtaa eli vihkimistä. Kun rovasti sitten tuli ja suoritti omat seremoniansa alkoi uusi odotus. Nyt toivottiin rovastin poislähtemistä, jolloin alkaisivat varsinaiset juhlat.

Mutta rovastilla ei ollut kiire. Hän söi ja joi maittavaa juhlaruokaa siihen malliin kuin olisi halunnut näyttää seurakuntalaisilleen miten maalliset nautinnot tuli käyttää hyväksi jos niitä oli tarjolla. Ja nyt niitä oli.

Ruokailun j älkeen Manne vei rovastin peräkamariin, jossa tarjosi oikein kunnon paukut ja antoipa vielä puolenlitran kanisterin matkaevääksikin.

Ja sitten alkoivat varsinaiset häät. Pöydälle, jossa oli ollut ruokailun aikana hyvin käynyttä kiljukaljaa, laitettiin nyt muutaman kymmenen litran vetoinen puusaavi, jossa oli aimoannos lämpimään veteen sekoitettua virolaista pirtua. Kuten arvata saattaa se elvytti rovastin käynnin aikana hieman lässähtäneen häätunnelman ja toi eloisaa puhtia vierasjoukkoon. Juomanjakajana toimi Mannen nuorin, kuusissakymmenissä oleva poika. Varsinaisena ryyppyastiana oli runsaan juomalasillisen vetoinen puukuppi. Niin kuin hyviin tapoihin kuuluu, tyhjensi Manne ensimmäisen mukillisen. Morsiamenhan se olisi ollut tehtävä ja tätä hääväki tahtoikin, mutta kun Miina kieltäytyi kunniasta, ja niin se oli Mannen tehtävä.

Tuskin Mannen viinahissi eli aataminomena oli nytkäyttänyt viimeisen kulauksen tuulensuojaan kun soittajat heläyttivät häävalssin. Manne kumarsi syvään kuin koulupoika ja saatteli itseään hieman pidemmän, leveämmän ja rehevämmän morsiamensa häävalssin pyörteisiin. Vaikka Manne yritti painautua tiiviisti morsiantaan vasten ei hän sittenkään päässyt niin lähelle kuin olisi halunnut. Sen esti Miinan pullea vatsa. Ikäänsä nähden Manne oli vielä varsin vetreässä kunnossa ja olisi halunnut tanssia pidempäänkin, mutta äkkiä Miina pysähtyi. Harittavat silmät katsoivat jonnekin kaukaisuuteen, eikä Manne saanut häntä enää liikkeelle. Kaksi lähellä olevaa naista kiirehti Mannen avuksi ja yhdessä he taluttivat morsiamen peräkammariin lepäämään.

Vakava ja erikoinen tapaushan se oli. Eikä kukaan läsnäolijoista muistanut kuulleensa koskaan edes kerrottavan, että häävalssi olisi keskeytynyt tällä tavalla. Hämmennystä kesti vain hetken sillä Manne tuli pian kamarista ja ilmoitti.

– Ei aihetta paniikkiin. Morsianta vain vähän pyörrytti, mutta nyt se on jo ohi. Iloitkaamme ja riemuitkaamme nyt kun siihen on tilaisuus. Tämä hetki on vielä meidän. Seuraavasta emme tiedä.

Sitten Eevertti, Mannen kuusissakymmenissä oleva poika, istahti totisaavin viereen ja ilmoitti.

– Kun tässä vihdoinkin on näinkin säällisesti päästy juhlan alkuun niin sen kunniaksi voidaan ottaa äreät hörpit. Niin kuin näette. Tässä pöydällä totisaavin vieressä on tämmöinen visakoivusta koverrettu pahkakuppi, jonka sulhanen eli isäni on joskus nuoruudessaan valmistanut. Minä täytän kupin ja ne, jotka haluavat saavat vuorollaan käydä sen tyhjentämässä.

Tuskin hän oli päässyt selostuksensa loppuun kun pöydän ääreen törmäsi useita jo melkoisessa seilissä olevia häävieraita.

– So, so rauhoitteli Eevertti. – Ei tarvitse törmäillä. Kyllä ainetta riittää. Jos ja kun tämä saavillinen loppuu tehdään uusi latinki. Lantrinkivesi lämpiää jo.

Laitonta eli kieltolain vastaista juomistahan se oli. Sen tiesi yhtä hyvin häiden järjestäjä kuin vierasjoukkokin. Ja ehkä juuri