Joulusaunassa 3

By Heikki Jartti

Hermoromahduksesta kärsinyt maisteri Väinö Saha on palannut maaseudulta kasvattitätinsä luokse kaupunkiin. Vaan miksi vuorostaan täti on nyt niin huonona? Toki tädin rakas kissa kuoli, mutta voiko sellainen asia saada ihmisen niin sairaalloiseksi? Pian maisteri Sahalle selviää, että tädin kunnon aleneminen liittyy kuin liittyykin häneen. Nainen, joka on saanut maisteri Sahan elämän sekaisin, on käynyt tapaamassa tätiä. Mitä nainen on oikein kertonut tädille? Ja mitä tässä tilanteessa pitäisi oikein tehdä? Varsinkin, kun maisteri Saha on nyt ihastunut vallan toiseen naiseen...Joulusaunassa 3 jatkaa humoristista tarinaa maisteri Väinö Sahasta, joka on joulun aikoihin joutunut hermolomalle maaseudulle.Kun nuori maisterismies lähtee maaseudulle lepuuttamaan hermojaan, edessä on matka vailla vertaa. Selviääkö mies vielä kaupunkiin takaisin?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728425176

Book preview

Joulusaunassa 3

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1931, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425176

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Lahtimäessä Vapun-päivänä.

Herra Maisteri Väinö Saha.

Äidin pyynnöstä kirjotan Teille vähän täältä Lahtimäestä.

Maisteri ei kai muista enää Lahtimäestä paljon mitään. Kirjakauppanne johtaminen antaa Teille paljon työtä, ja ehkäpä olette ruvennut lukemaankin työnne lomassa. Vaikka kyllähän kaupungissa saa ajan kulumaan muutenkin.

Lahtimäessä muistetaan maisteri Sahaa usein. Äiti ja Isä ja vanhantuvan Maija ja Puovaji muistavat Teitä ihan joka päivä. He pyytävät minua kirjottamaan tähän monet terveisensä Teille. Äiti käskee sanoa erittäin sellaiset terveiset, että hän ja Isä odottavat Maisteria Lahtimäkeen ensi kesänä. Maisteri saisi olla meillä koko kesälomansa ajan, jos tuntisi viihtyvänsä.

Minä olen vain käymässä täällä kotona. Ismakaan ei ole enää Lahtimäessä.

Äidin puolesta

Hilkka Lahtimäki.

— Äidin pyynnöstä ja äidin puolesta! hymähtää maisteri Saha ja heittää lukemansa kirjeen huoneensa pöydälle.

Huoneessa ja koko pienessä puutalossa on hiljaista. Näin illalla on syrjäisellä kadullakin hiljaista. Ja vaikkapa ei olisikaan, estää tämän vanhan talon ja kadun välinen puutarha, ehkäpä paremminkin vain koivu- ja pihlajapuisto, monilta kadunääniltä pääsyn tonttinsa perällä olevaan taloon asti. Kovimmat kolinat, törähdykset ja vihellykset tietenkin tännekin kuuluvat, mutta eivät nekään enää niin hermoja ärsyttävinä kuin kadulla ja kadun välittömässä läheisyydessä. — Minä taidan kohtapuoliin rakastua tähän setä Valinin Liina-tädilleni ja minulle lahjottamaan pieneen taloon, vaikka olen, ja melkeinpä tähän saakka, nimittänyt tätä, noin kuin tätiä härnätäkseni, ’muinaisesineeksi’ ja ’röttelöksi’. ’Muinaisesine’ onkin aina saanut tädin selittämään minulle: »Kun sinä, Väinö, olet jo maisteri ja sen lisäksi vielä Vakavahenkisen kirjakaupan johtaja, ei sinun sovi enää sekottaa käsitteitä. Eihän kokonainen kaupunkitalo, pienikään, voi olla ’muinaisesine’, senhän tietää jokainen, vaikka ei olisi saanut istua koulun penkillä päivääkään.» — Minä sain ’istua koulun penkillä’ edelleenkin, vaikka jäin täysin orvoksi jo poikasena. Liinatäti huolehti minusta, itse kieltäytyen ja ahertaen. Silloin pidin sitä luonnollisena asiana. Vasta viimeistä jouluani Lahtimäessä viettäessäni Juudith-täti sai minut ymmärtämään tämän ja monta muutakin asiaa oikein. Kyllä naiset ovat ihmeteltäviä olentoja! Juudith-täti suree koko ikänsä sitä, ettei tunnustanut Tuura-Jussille, äsken kuritushuoneeseen tuomitulle poloiselle, rakkauttaan ja siten pelastanut tuota miekkoista miestä hukuttautumasta koskeen. Liinatäti hylkäsi nuoruudessaan kirjakauppias Valinin kosinnan saadakseen olla minulle, äidittömälle, äidin sijaisena, ’vaikka rakasti ja vaikka häntä rakastettiin’, kuten Juudith-täti minulle Lahtimäessä kertoi. Ja sitten Liina-täti on vaiennut tuosta asiasta ja kuunnellut kiltisti minun ilkeyksiäni hänen mahdottomuudestaan miesten silmillä katsottuna. Hän on saanut olla minun pistopuheiltani rauhassa vasta neljä kuukautta eli siitä alkaen, kun palasin joulua viettämästä Lahtimäestä, palasin ’joulusaunasta’. Ja Lahtimäen talon naiset olivat ’ihmeteltäviä’ joka ainoa. Sitä Lahtimäen ’pitkäreisistä piikaa’ en tahtonut aluksi laisinkaan ymmärtää, ja yhtä ’ihmeteltäviä’ olivat talon komea emäntä, vanhantuvan Maija ja ennen kaikkia Lahtimäen tytär, seitsemäntoistavuotias Hilkka-kaunotar. Vaikka Hilkka antoikin minulle rukkaset, olisi hän sentään jo neljän kuukauden kuluttua voinut kirjottaa minulle vähän toisin kuin kirjotti. Mutta eipäs! Rikkaan Lahtimäen Hilkka-fröökynä alottaa kirjeensä minulle ’äidin pyynnöstä’ ja lopettaa sen ’äidin puolesta’. Ja mikäpäs estää Hilkkaa niin tekemästä, Hilkkaa, joka on ’ison rikkaan Lahtimäen’ tytär, seikka, josta vanhantuvan Maija usein huomautti.

Oveen koputetaan.

— Sisään!

2.

Tulija on talon ainoa vuokralainen, leskirouva Kaisanen. Rouva Kaisanen on keski-ikäinen, pieni ja laiha nainen. Kun talon emäntä, neiti Holma, käyttää aina vuokralaisestaan nimeä ’Kaisaska’, on maisteri Sahakin ruvennut, vähitellen, puhuttelemaan rouva Kaisasta yhtä tutunomaisesti. Rouva Kaisanen pitääkin sellaisesta. »Oikeastaan neiti ja maisteri saisivat puhutella minua vain Mariaksi ja vallankin nyt, kun minä olen ollut jo neljä kuukautta melkein kuin olisin tämän talon herrasväen palveluksessa», sanoo rouva Kaisanen vähintäänkin kolme kertaa päivässä.

Rouva Kaisanen tuo isännälleen kahvia.

Hän asettaa tarjottimen pöydälle ja sanoo:

— Johtaja tekee hyvin ja ottaa kahvia!

— Kiitos, kiitos! Mutta minä ajattelin juoda kahvini nytkin tädin huoneessa, jotta hänelläkin olisi vähän seuraa.

— Seuraako!? Mutta minähän olen ollut neiti Holman seurana ja apulaisena jo joulusta alkaen. Ja johtajahan on myös ollut melkein kaiket illat ja sunnuntait kotona kohta neljä kuukautta. Johtaja palasi maalta joululomaltaan loppiaisaattona. Se oli tammikuun viides päivä. Nyt on toukokuun kolmas. Keväällä neiti Holma kyllä voimistuu ja virkistyy, olen minä sanonut täällä kotona omalle herrasväelleni ja tohtori Kallialalle ja kaikille. Tänä päivänä minun puheeni kävi toteen. Tohtori Kalliala poikkesi meillä johtajan kirjakaupassa ollessa ja kehotti neiti Holmaa menemään jo ulkoilmaan, sanoi, että sopii kävellä siellä, alussa vain vähän päivässään, mutta vähitellen enemmän ja enemmän, mitenkä tuntee voimiensa lisääntyvän.

— Onko se nyt täyttä totta?

— On! On tämä täyttä totta. Ja tohtori Kalliala sanoi lopettavansa sairaskäyntinsä meillä. Käski sanoa johtajallekin terveisiä, että johtajan kunnianarvoisa täti on nyt täysin parantunut joulunaikaisesta sairaudestaan.

— Kiitoksia, kiitoksia, hyvä rouva Kaisanen!

— Kaisaskasta minä enemmän tykkään, tietäähän johtaja sen ennestään. — Ei neiti tahtonut lähteä ulos, sanoi tänä talvena niin kovasti paljon vanhentuneensa, mutta sain minä sen viimein sinne touhutuksi. Ehti lähteä juuri vähää ennen, kun johtaja tuli kotiin. Ai jes! Mutta johtajan kahvi on varmaan jo ihan kylmää.

— Toinen kuppi on sitten kuumaa. — Tottapahan Kaisaska tekee minulle seuraa kahvin juonnissa nyt, kun olemme saaneet, viimeinkin, talon hyvän emännän terveeksi.

— Kiitoksia! Mutta kyllä minä juon kahvini vasta neidin kanssa.

— Juodaan sitten taas ja oikein kolmisin.

— No pitääköhän minun juoda jo nyt ja taas sitten… Johtaja on niin kovasti hyväntahtoinen!

Kaisaskakin on jo nauttinut ensimmäisen kuppinsa tyhjäksi, kun maisteri Saha kysyy häneltä:

— Se kissan kuolemakohan, silloin jouluyönä, minun tätiini koski niin kovasti, että hän sairastui ja on sitten toipunut siitä uskomattomat hitaasti.

— Kyllähän mustan Liisi-kissankin äkkikuolema oli johtajan tädille raskaan surun aihe, mutta sen hän sentään olisi kestänyt, jos ei mitään muuta murhetta olisi samaan aikaan hänen kannettavakseen lähetetty. Tietenkin neiti on sen toisenkin asian johtajalle jo aikoja sitten kertonutkin?

Kaisaska vilkaisee alta kulmiensa maisteri Sahaan. Tämä tekeytyy välinpitämättömäksi sanoen vain:

— Juodaanpa nyt kolmannetkin kupit. Täti tuntuu viipyvän. Ei hän muuten ole kertonut minulle muusta kuin rakkaan Liisi-kissansa kuolemasta, mutta siitä sitten kyllä ihan joka päivä.

— Vai ei ole kertonut… Kyllä johtajalla on erinomaisen hyvä ja hienoluonteinen täti. Ei neiti, senpuolesta, ole minullekaan mitään kertonut, mutta minä satuin kuulemaan, tosin kyllä vain paikkapaikoin, sen vieraan neidin puheen, ja neiti Holman itkun minä olisin kuullut, vaikka ma olisin tuolla kadulla seisonut.

— Mikähän tätiraukkaa niin kovasti itketti? — Maisteri Saha antaa korkeaselustaisen keinutuolinsa painua syvään taaksepäin ja alkaa puhdistella kynsiään.

— Jos johtaja tahtoo, oikein todella, sen asian tietää ja jos neiti ei tulisi vielä ihan kohta kävelemästä, niin ehkä minä rohkaisisin itseni ja kertoisin johtajalle, mutta ehdottomasti ainoastaan johtajalle, sen vähän, minkä minä kuulin. Minä kuulin kuulemani aivan mitenkään mitään kuuntelemattani.

— Tietenkin! Kuuluuhan meidän pienessä talossamme tavallinenkin keskustelu melkeinpä talon toisesta päästä toiseen.

— Ja se ei ollutkaan tavallista keskustelua! Se vieras neiti oli siitä asiastaan niin kovasti hermostunut, että puhui vallan kirkumalla. Minä melkein luulen sen tienneen minunkin asuvan tässä talossa. Kukapa sen tietää, jos se puhuikin niin kovalla äänellä sen vuoksi, että saisi minusta todistajan, mikäli se asia todistettavaksi kehittyisi.

— Mikäli se asia todistettavaksi kehittyisi… Mutta sanokaa nyt jo, hyvä Kaisaska, ’se asia’ minullekin! Minä alan tulla oikein todella uteliaaksi.

Maisteri Saha ei puhdistele enää kynsiään, hän katsoo nyt Kaisaskaa herkeämättä silmiin.

— Eikö johtaja aja sitten minua tästä talosta pois, jos kerron? tiedustelee Kaisaska melkeinpä peloissaan.

— Mitäs Kaisaska nyt sellaisia! Itsehän minä pyydän kertomaan. Ja sanon nyt, kun se taas mieleeni tuli, että te saatte tästä lähtien asua meillä ilman vuokraa. Tädin ei kumminkaan tarvitse sitä tietää. Kaisaska maksaa hänelle vuokran ihan kuin tähänkin asti ja saa rahansa minulta takaisin aina, milloin meille sellainen tilaisuus sattuu.

— Herra taivaan teitä suuresta hyvyydestänne runsain käsin palkitkoon! nyyhkyttää Kaisaska ja lupaa: Kyllä minä koetan puolestani auttaa johtajan tätiä kaikessa mahdollisessa, vaikkapa hän onkin tullut jälleen terveeksi. Kyllä sen ikäinen ihminen jo apua tarvitsee. Ja olisipa nyt se vieras nainen tässä, niin kyllä minä sanoisin sille suoraan vasten silmiä, että sinä, kelvoton, kävit täällä uudenvuoden aattoiltana kantelemassa ja valehtelemassa meidän johtajasta ihan olemattomia. Ei johtaja ole sinun kaltaiseesi koskenut, ei sormensa päälläkään! minä vielä sille kurjalle sanoisin.

— Väittikös se minun koskeneen itseensä?

— Väitti se koskeneen! Minä kuulin sen ihan näillä omilla korvillani. Se pyysi neitiä, johtajan tätiä, painamaan muistiinsa mainitsemansa yön, jotta neiti sitten pitäisi hänen puoltaan, jos hän muka olisi tullut tuona yönä meidän johtajasta raskaaksi.

— Sanoiko se todellakin niin, minun tädilleni!?

Maisteri Saha on hypähtänyt keinutuolistaan ja seisoo nyt jännittyneenä Kaisaskan edessä. Kaisaskakin nousee seisomaan. Hänen katseensa on luja ja äänensä rauhallinen, kun hän vastaa:

— Ihan niin se sanoi! Ja jospa olisi sitten jättänyt muun sanomatta. Mutta eivät sellaiset naiset sääli toisen naisen mielipahoja. Vaikka maisterin täti itki jo hirveästi, sanoi se vieras naikkonen vielä lähtiessään: Kai neiti Holma nyt painaa sen yön muistiinsa. Johtaja Saha, taikka Väinöksi se naikkonen vain johtajaa sanoi, oli sinä yönä niin pahoin päissään, että hän voi ruveta väittämään ei olevansa lapsen isä, mutta minä tuon lapsen, jos minun tilani on nyt sellainen, että minulle lapsi syntyy, tuon lapsen tänne isänsä huollettavaksi ja neiti Holman hoidettavaksi, kun neiti näyttää olevan niin kovasti kiltti ihminen.

— Voi sata tuhatsarvista saatanaa! Liina-täti sai siis tietää minusta yhdellä kerralla kaikki pahat.

Maisteri Saha kiroaa niin karmeasti, että Kaisaska säikähtää pahoin. Hän rupeaa, nopeasti puhuen, rauhottamaan kovin kiihtynyttä puhetoveriaan:

— Saihan neiti ne tietää, mutta varmaankaan hän ei muista koko kohtauksesta ei yhtään mitään. Kuume alkoi vieraan lähdettyä, ja kuumehan vie muistin. Sellaiset tapaukset ja niin lähekkäin yhden heikon naisen osalle. Vanhanjoulun aattona se vieras koira säikähdytti neidin Liisi-kissan niin, että Liisi sitten yöllä kuoli sydänhalvaukseen, ja jo uuden-joulun aattona tullaan samalle ihmiselle kertomaan, valehtelemaan! minä sanon, kaikkein kauheimpia asioita hänen kasvattamastaan miehestä, siitä miehestä, joka on meidän neidille rakas kuin oma lapsi. Kyllä sellaiset kohtalot naisen, vahvemmankin, tautivuoteelle kaatavat. Mutta neiti on nyt tautinsa voittanut. Ja se siitä taudista oli hyvääkin, että neiti Holma on sairastaessaan ihan varmasti unohtanut kaikki sen naisen höpinät. Minä kyllä merkkasin sen yön almanakkaani. Tietenkin vallan pilan päiten. Enhän minä usko sellaisten naisten puheita, on sellaisia ihminen jo näille ikiä eläessään ennenkin nähnyt.

— Kaunis kiitos teille näistä sanoistanne, paras rouva Kaisanen!

Maisteri Saha kättelee vuokralaistaan lämpimästi. Tämä vastaa vain:

— Ei kiittämistä! Enhän minä sen naisen puheista monta sanaa kuullutkaan.

Olihan edes se vähäinen muru onnea tässä onnettomuudessa, aikoo maisteri Saha vielä sanoa, mutta huomaa Liina-tädin olevan tulossa kotiin. Miten kalpealta ja vanhalta hän näyttääkään tuolla keväisen ilta-auringon kultaamalla pihapuiston käytävällä. Minun syyni, minun syyni! myöntää sisarenpoika huoneessaan. Kaisaskalle hän sanoo:

— Minäkin uskon, että kuume on polttanut hyvältä tädiltäni kaikki pahat muistot. Sovimmeko siitä, ettei Kaisaska kerro niistä minun tädilleni, ei sanaakaan eikä milloinkaan.

— Enhän minä kerro. Johtajan täti pitää johtajasta niin kovin paljon, piti jo ennenkin, mutta nyt, sairastaessaan, hän sanoo vasta tulleensa oikein tuntemaan johtajan hyvyyden ja jalon mielenlaadun. Eihän johtajakaan kerro neidille minun asuvan tästä eteenpäin tässä talossa ilman vuokraa?

— Ei, ei! Mutta menkää nyt keittiöön, ennenkuin täti ehtii sisälle. Hän on kohta portailla.

— Siunatkoon! Pelkää vielä minun kertoneen täällä, hänen poissa ollessaan, johtajalle mitä hyvänsä, jos näkee minun lähtevän johtajan huoneesta…

Kaisaska hätäilee suotta. Neiti Holma meneekin pihapuistonsa suurimman pihlajan alle ja seisahtuu siihen. Sisarenpoika on seurannut hänen menoaan huoneestaan ja puhelee siellä puoliääneen:

— Juudith-täti hautasi Liina-tädin rakkaan kissan tuon pihlajan juurelle loppiaisaattona jo ennen minun tänne ehtimistäni ja laski minunkin puolestani kukkia Liisi-kissan hautakummulle. Juudith-täti kai luuli minun tekevän pilkkaa kissan hautajaisista, mutta kyllä hänen pelkonsa oli aiheeton. En minä olisi hautajaisia pilannut, vaikka ne olisivat olleet vasta minun kotiin tultuani. Pikemminkin minä olisin ostanut Liisin haudalle kauniimman ja kalliimman kukkakimpun kuin Juudith-täti minun puolestani ostikaan. Suotta minä en ollut jo silloin käynyt Lahtimäessä ’joulusaunassa’. Lahtimäkeen mennessäni minä sairastin ’penikkatautia’, ehkä olin siitä taudista parantunut sieltä kotiin lähtiessäni. Mattilan Valttu-isäntä, minun veikeä kyytimieheni, ainakin oli sitä mieltä.

3.

Liina-täti seisoo pihlajan alla pitkän tuokion.

Sisarenpoika pelkää toipilaan väsyvän ja vilustuvan. Hän lähteekin tädin luokse puistoon.

— Lämpimät onnitteluni tädille lopullisen parantumisen johdosta! En tahtonut aluksi uskoa tädin lähteneen kävelylle, mutta nyt huomaan Kaisaskan totta puhuneen.

— Kiitoksia, paljon kiitoksia, Väinö! Kyllä Kaisaska sai kovasti tahtoa ja hokea, ennenkun sai minut ulos lähtemään.

— Kaisaskalle siitä kaikki kiitos ja kunnia. Olihan Lauri-tohtori kehottanut tätiä menemään keväiseen ulkoilmaan.

— Ja ilman tohtori Kallialan lupaa minä en olisikaan lähtenyt ulos. Nyt menen kyllä joka päivä. Alku ainoastaan tuntui vaikealta. Pelkäsin tapaavani tuttavia.

— Tädin hermot ovat kai, tästä päättelen, vielä hieman ärtyneet.

— Ei se ole hermoissa. Minua hävettää tavata tuttavia, kun he ovat saaneet olla terveitä ja pysyä entisissä voimissaan, mutta minä olen piloille vanhentunut.

— Tädin tuttavat vanhenevat nyt vuoronsa sillä aikaa, kun täti toipuu ja nuorentuu entiselleen, koettaa sisarenpoika lohdutella.

Liina-täti vastaa vain:

— Monet ihmiset voivat siirtää vanhentumisensa tuonnemmaksi, mutta jo vanhentuneet eivät voi jälleen nuorentua.

— Kyllä voivat! Kaikki tuttavat sanoivat minun nuorentuneen maalla joululomani aikana, vaikka minä en ollut siellä kahta viikkoa täyteen. Täti menee tänä kesänä maalle kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi. Kyllä siellä talvella menetetyt voimat palaavat takaisin.

— Juudith-sisko tahtoo kirjeissään samaa. Sanoo minun nyt hyvin pääsevän täältä kotoa, kun Liisiä ei enää ole.

— Jo talvella meiltä lähtiessään Juudith-täti sanoi minulle odottavansa Liina-siskoaan kesäajaksi luokseen. Täti kai haluaisi kumminkin ennen maalle lähtöään laittaa tähän Liisin haudalle muistomerkin. Hauskimman saisi, luulen, kivestä.

— Mitä sinä, Väinö, nyt höpiset! Liisihän oli vain kissa, ja olisi suurta jumalattomuutta, jos me laittaisimme kissan haudalle muistomerkin. Kukkia minä tähän haudalle kyllä istutan, mutta ne sitten kyllin riittävätkin.

Maisteri Saha katsoo tätiään ihmeissään. Vasta hetkisen kuluttua hän keksii sanoa:

— Jos täti istuttaa Liisin haudalle kukat, hankin minä tähän meidän suurimman pihlajamme alle puutarharahin. Siinä meidän on hauska istua vilpoisessa varjossa, kun koko muu kaupunki on tukehtumaisillaan kuumuuteen.

— Kiitos, hyvä Väinö! Puutarharahi tähän kyllä sopii, mutta ei hautakivi. Toinen asia sitten on, onko meillä varoja kaikkiin laittamisiin.

Ahaa, vieläpä entisestäkin Liina-tädistä on jotakin jäljellä! ajattelee maisteri Saha, mutta sanoo vain naurahtaen:

— Sen verran meillä aina on varoja! Vai eikö Vakavahenkinen kirjakauppa tuottanut viime vuonna kylliksi paljon voittoa? Tätihän on Vakavahenkisen osakas.

— Tuotti, tuotti! Osakkaille jaettiin liiankin paljon.

— Kun Vakavahenkisen johtaja sai tässä yht’äkkiä pienen päänsilityksen, voimme kai jo mennä huoneisiin. Täti saattaa ehkä vilustua täällä ulkona, vaikka ilta onkin verraten lämmin. Ja väsyy täti ainakin tässä seisoessaan. Puutarharahin minä käyn tilaamassa heti huomenna.

— Parasta kai on tilata se jo huomenna. Maalin kuivuminenkin vie muutamia päiviä.

Täti ja sisarenpoika lähtevät astelemaan verkalleen talonsa portaita kohden. Portailla on jo Kaisaska vastassa. Hän puhuu sieltä tulijoille:

— Neiti on niin virkistynyt! Ihan on jo vähän punaa poskilla. Johtaja käski minun laittaa kahvin siksi, kun neiti palaa terveyskävelyltään, ja minä katoin kahvipöydän, pitkästä aikaa, ruokasaliin, että neiti huomaisi tässä talossa pidettävän juhlaa talon emännän parantumisen johdosta.

— Voi kiitoksia, kiitoksia! Kylläpä te olette minulle hyviä!

Ja neiti Holma hymyilee sitä hymyään, joka saa hänet näyttämään kauniilta.

4.

Vaikka on lauantai-ilta ja kello on jo pian yhdeksän, on maisteri Saha kotona.

Hänen tilaamansa puutarharahi tuotiin tänään iltapäivällä. Liina-tädin toivomuksen mukaan rahi on maalattu valkoiseksi. Maali on kumminkin vielä niin tuore, ettei rahille voi toistaiseksi istua. Mutta eipä Liina-tätikään ole vielä istuttanut Liisi-kissansa haudalle kukkia. Vaikka kevätpäivät ovatkin jo lämpimiä, eivät hennot kukkaset kestäisi toukokuun öiden kylmyyttä.

Liina-täti on mennyt, nyt kolmannen kerran, ihailemaan valkoista puutarharahia. Maisteri Saha huomaa sen ja lähtee hänkin pihapuistoon.

— Aurinko laskee muutaman minuutin kuluttua. Täti on kai vielä arka kylmälle? sanoo sisarenpoika ison pihlajan lähelle päästyään.

Mutta täti vastaa reippaasti:

— Tuskinpa enää kovinkaan arka. Minähän olen ollut jo useana päivänä, ehkäpä pian kymmenenä, tohtori Kallialan määräämällä ulkoilmakävelylläni.

— Tuntuvatko ne kävelymatkat tätiä virkistävän vai väsyttävän?

— Virkistävät ne minua. Muutenko tohtori Kalliala olisi niitä minulle suositellut! Olen minä tavannut kaupungilla jo tuttaviakin. Kaikki ovat onnitelleet minua parantumiseni johdosta, eikä kukaan ole ollut huomaavinaankaan minun vanhentumistani. Nykyajan ihmiset ovat niin sivistyneitä. Pastori Pillilänkin minä tapasin jo tänään. Hän sanoi lähtevänsä juuri niillä minuuteilla kotipitäjäänsä, vaalia saarnaamaan, on saanut siellä viimeisen vaalisijan. Vanhemmat hakijat veivät ensimmäisen ja toisen vaalisijan, mutta pastori Pillilä sanoi luottavansa korkeimman apuun. Kertoi muuten pakanalähetyksen ompeluseurassa minua kovasti kaivattavan.

— Sen minä kyllä hyvin uskon. Mutta ehkäpä täti voimistuu niin nopeasti, että voi jo ensi torstaina mennä lähetysompeluseuraan.

— Pakanalähetyksen ompeluseura kokoontuu enää vain kahtena torstaina. Sitten se ottaa kesäloman. Niinpä minä en menekään tänä keväänä ompeluseuraan, tuskinpa ensi syksynäkään.

— Se on tädin oma asia. Minä puolestani en vastusta tädin menoa. Tuottaisihan sekin tädille vähän vaihtelua.

— Tuottaisihan se, ja pakanalähetyksen työ on minulle, papin tyttärelle, rakasta työtä, mutta…

Liina-täti keskeyttää ja käy hämilleen.

— Mutta mitä? kysyy sisarenpoika.

Liina-tädin kasvot ja kaulakin ovat leimahtaneet tulipunaisiksi. Hän hengittää nopeasti. Ilmeisesti on hänen sangen vaikea puhua. Hän pakottaa kumminkin itseään, kunnes saa sanotuksi:

— Jokaisessa ompeluseuran kokouksessa esiintyy esilukijana sinun työtoverisi Vakavahenkisessä, pastori Pillilän morsian. Hän lukee jumalansanaa kylläkin hyvin ja vaikuttavasti, ja hänen äänensä on taipuisa ja kaunis, mutta minä en sittenkään jaksa kuunnella elämänsanoja hänen huuliltaan…

Liina-tädiltä pääsee itku. Hän lähtee pihlajan alta horjuen, sisälle jo mennäkseen. Avuttomana seisovan sisarenpoikansa ohi horjuessaan Liina-täti vaikeroi:

— Suuri ja laupias Jumala antakoon minulle, kelvottomalle lapselleen, anteeksi, että minä en jaksa… Minä en jaksa!

Maisteri Saha jää puistoon. Hänen ajatuksensa lähtevät kiertämään samaa kehää, jota ne ovat kiertäneet jo monta kuukautta. Maisteri Saha tuskailee: Kyllä nautinnoista on maksettava kallis hinta! Minä vietin vain yhden ainoan nautintojen yön hotelli Tarulinnan ’itämaisessa huoneessa’, yön, jonka nautintoja en edes täysin selvästi muista. Siitä yöstä alkoi surkeuksien sarja. Hyvä tätini sairastui, kun sai yht’äkkiä tietää minusta, kasvattipojastaan, täyden totuuden, oikean ’alastoman totuuden’. Nyt hän on sairaudestaan toipunut, mutta kärsii varmaan edelleenkin, kärsii minun takiani. Ja minä kärsin, kärsin täällä kotona ja vieläkin enemmän joka ainoa päivä Vakavahenkisessä. Mahtaakohan neiti Aaltoila kärsiä? Ei hänestä sitä huomaa, mutta ehkäpä hänkin kärsii.

5.

Maisteri Saha lähtee pihlajan alta. Täti ja Kaisaska ovat varmaankin jo aloittaneet pienen rupatteluhetkensä tädin huoneessa. Maisteri Sahakin on tavannut osallistua noihin miellyttäviin hetkisiin nyt tädin toipumisen aikoina. Tänä iltana hän ei voi mennä tädin huoneeseen, sellainen olisi jo enemmän kuin julkeata.

Maisteri Saha käy pukeutumassa päällysvaatteisiinsa. Pian hän on kadulla. Mutta minnekä menisi? Kaupungin huvittelupaikoissa alkaa kyllä elämä olla jo vilkkaimmillaan ja siivoakin se on vielä tähän aikaan illasta, mutta eivät ne vedä enää puoleensa, kuten vetivät ennen, vielä viime syyskaudenkin aikana. — Pällin Masa, rauhaton ystäväni, on jo mennyt täydellisen rauhan maahan, Kallialan Laurilla taas on potilaita päivin ja öin. Minä alan olla kovin yksinäinen. Siitä kai johtuu, että kannan Lahtimäen Hilkka-neidin kirjettä povellani, vaikka se onkin kirjotettu ainoastaan ’äidin pyynnöstä’ ja ’äidin puolesta’. En minä mene tänä kesänä Lahtimäkeen. Hilkka voisi pian luulla minun tulleen hänen tähtensä. Juudith-tädin luona voin hyvin viettää kesälomani, kun minun on joka tapauksessa saatettava sinne Liina-täti.

Huomaamattaan on maisteri Saha tullut Vakavahenkisen kirjakaupan näyteikkunoiden kohdalle ja pysähtynyt katselemaan juuri sitä ikkunaa, jota hän ei voi sietää.

Kirjakaupan myöjättäret nimittävät tätä näyteikkunaa ’johtajattaren näyteikkunaksi’. Heidän entinen työtoverinsa Annette Aaltoila, neiti ’isosilmäinen’, meni kihloihin Vakavahenkisen osakkeiden omistajan ja johtokunnan puheenjohtajan pastori Pillilän kanssa ja sai sitten, johtaja Sahan joululoman aikana, johtokunnan valitsemaan hänet, ’isosilmäisen’, Vakavahenkisen toiseksi johtajaksi. Kun johtaja Saha palasi kuukauden kuluttua toimeensa, oli kirjakaupan konttorihuone pilattu. Siitä oli tehty kaksi huonetta. Toinen, tosin pienempi huone, oli nyt neiti Aaltoilan yksityiskonttori. Se oli konttori vain nimeltään, sisustukseltaan se oli täydellinen naiskammio. Vakavahenkisen kirjakaupan toinen johtaja neiti Aaltoila ja johtokunnan puheenjohtaja pastori Pillilä ’neuvottelevat’ useina päivinä tunnin ja kaksikin tässä toisen johtajan yksityiskonttorissa. Sieltä tultua on pastori Pillilällä jo niin kiire muualle, ettei hän jouda vaihtamaan monta sanaa johtaja Sahan kanssa. Sen ovat myöjättäret huomanneet ja senkin, ettei johtaja Saha milloinkaan käy neiti Aaltoilan yksityishuoneessa.

Myöjättärien suureksi ihmeeksi pysytteli johtaja Saha poissa Vakavahenkisestä koko joululomansa ajan, vaikka oli ainakin kaksi viimeistä lomaviikkoaan kaupungissa. Kun hän sitten, täyden kuukauden poissa oltuaan, palasi toimeensa, kohtasi häntä Vakavahenkisessä melkoinen yllätys. Johtaja Saha ihmettelikin myöjättärien kuullen: »Minusta tuntuu siltä, kuin tämä kirjakauppa olisi muuttumassa lelukaupaksi ja naisten muotisalongiksi.» Sitten ei asiasta puhuttu sen enempää. Mutta kun neiti Aaltoilan tilaama uusi nukke- ja korutavaralähetys saapui, sanoi johtaja Saha myöjättärille: »Yksi näyteikkuna saa riittää tuon lajin tavaroille, ei niitä nyt, joulukauden jo mentyä, kukaan osta.» Neiti Aaltoila turvautui sulhaseensa. Pastori Pillilä tuli heti Vakavahenkiseen, vilkaisi uuteen tavaralähetykseen ja sanoi odottamattoman jyrkästi: »Koettakaa myödä kaikki tuollaiset tukussa johonkin lelukauppaan!» — Ei niitä kumminkaan myöty tukussa, mutta ei myöskään tilattu uusia. Neiti Aaltoilan täytyi tyytyä yhteen näyteikkunaan. Sitä hän sitten järjesteleekin joka päivä ja erikoisen kauan niinä päivinä, jolloin hänellä on yllään uusi leninki. Niin ainakin väittävät Vakavahenkisen kirjakaupan myöjättäret ja niinkin, että juuri tämän leninkiasian vuoksi he olivatkin nimittäneet yhden näyteikkunoista ’johtajattaren näyteikkunaksi’.

Ehkäpä neiti Aaltoila jättää toimensa Vakavahenkisessä sitten, kun hänestä tulee rouva Pillilä. Silloin nuket ja naisten korut saavat lähteä minun johtamastani kirjakaupasta, ja ne lähtevätkin äkkiä! Poikkeankin tuonne sisälle. Nyt ei neiti Aaltoila ole siellä minua hermostuttamassa.

Ja maisteri Saha lähtee katukäytävältä, jossa on hetkisen seisahtanut, talon pihaan.

6.

Maisteri Saha ei lukitse ovia. Hän aikoo viipyä Vakavahenkisessä vain vähän aikaa. Hattunsa hän jättää eteisen naulakkoon, mutta paltto saa olla miehen yllä.

Vakavahenkisen kirjakaupan nuori johtaja tekee pienen tarkastusmatkan läpi koko liikkeen. Hän ei vilkaisekaan ’johtajattaren näyteikkunaan’, mutta muuten tarkastus on, nopeudestaan huolimatta, kylläkin yksityiskohtainen. Johtaja toteaa kiertokäyntinsä suoritettuaan: Kaikki on kunnossa maanantaiaamuksi. Koululaiset ovat kaupungissa vielä kolmisen viikkoa, ja niin kauan on Vakavahenkisessä tyydyttävän vilkasta. Jos minä omistaisin Vakavahenkisen osake-enemmistön, niin kyllä minä palauttaisin tälle liikkeelle entisen nimensä: Koululaisten kirjakauppa. Koululaiset meiltä kumminkin ostavat ylivoimaisesti enemmän kuin muu yleisö. Kaunokirjallisuuden menekki on ollut koko kevätkauden jokseenkin heikkoa. Syyskauden menekkikirjasta, käännösromaanista ’Nainen ja kuu’, tuli neljäs painos heti joulun mentyä ja viides pääsiäiseksi. Viides painos on vielä myömättä, mutta menee kyllä vähitellen kesäaikana. Sen sijaan jää monen keväällä ilmestyneen kotimaisen romaanin ensimmäinenkin painos odottamaan aikaa, jolloin sen kustantaja panee toimeen ’suuren alennusmyönnin’, jää sittenkin, vaikkapa koululaiset ostavatkin vielä kesälomalle lähtiessään melkoisen määrän kotimaistakin kaunokirjallisuutta. Siunattuja olkoot koululaiset! Ja vieläkin siunatumpia olkoot Suomen tasavallan äidit ja isät, jotka antavat niin äärettömän paljouden tyttäriään ja poikiaan ’istua koulunpenkillä’, kuten Liina-täti tapaa sanoa.

Maisteri Sahan yksityishuoneessa on työpöydän lähellä nojatuoli kävijöitä varten. Lauantai-iltaansa yksinään kuluttava mies heittäytyy siihen mukavaan asentoon. Hän ottaa esille lompakkonsa ja lompakosta Hilkka Lahtimäen kirjeen. Ja jälleen toteaa maisteri Saha saman, minkä on todennut jo kymmeniä kertoja tätä ennen: Kirje on naisten käyttämää kokoa, tämä on erittäin hyvää paperia, käsiala on mitä kauneinta ja sirointa ajatella saattaa, mutta kirjeen sisällys ei minua miellytä. Hilkka-neidistä itsestään tässä on ainoastaan: Minä olen vain käymässä täällä kotona. — Missä Hilkka mahtaa olla olemassa, kun hän oli Vapun-päivänä kotonaan ’vain käymässä’? Olisiko hän ehkä mennyt naimisiin. Ja kenen kanssa? Ismanko? Ismahan kyllä kosi Hilkkaa silloin minun Lahtimäessä ollessani, mutta sanoi itse minulle, ettei hänen kosintaansa suostuttu, ei ’tärpännyt’. Isma sanoi vielä palvelevansa, kosintansa epäonnistumisesta huolimatta, Lahtimäessä vuotensa täyteen, jos ei hänen rakas ystävänsä Lahtimäen Puovaji-poikanen sitä ennen kuole. Mutta Puovaji elää, koskapa hän, tämän kirjeen kertoman mukaan, muistaa minua joka päivä. Ja kumminkin Isma on lähtenyt Lahtimäestä kesken palvelusvuotensa. Voihan olla, että Isma on kosinut Hilkkaa toisen kerran ja silloin on ’tärpännyt’. Lahtimäen Jaakko-isäntä on sitten ostanut Isma-rengilleen ja Hilkka-tyttärelleen talon. Jos asiat ovat näin, niin minä voin hyvin käydä Lahtimäessä kesälomani aikana. Kun Hilkka on jo emäntäihminen, on yhdentekevää, luuleeko hän minun tulleen Lahtimäkeen hänen tähtensä vaiko vain talon emännän ja isännän ystävällistä kutsua noudattaakseni.

Maisteri Saha koettaa ajatella näitä ajatuksiaan mahdollisimman kylmästi. Se ei hänelle täydellisesti onnistu. Hilkka Lahtimäen kuva on kohonnut hänen tajuntaansa. Hilkka näyttäytyy toukokuista lauantai-iltaansa yksinään viettävälle miehelle nuorena, kauniina, viehättävänä ja rakkaana…

Maisteri Saha on vienyt Hilkka Lahtimäen kirjeen huulilleen. Vasta hän sen huomaa. Ja kun hän sen huomaa, suutelee hän tuota siroa kirjettä, Hilkan kirjettä!

Tuleeko joku? Minä en lukinnut ovia, kun en aikonut viipyä täällä tämänkään vertaa. Kirje lompakkoon ja lompakko takin povitaskuun!

7.

Maisteri Sahan ei tarvitse olla kauan epätietoinen, onko joku tulossa Vakavahenkisen konttoriin. Kyllä joku on tulossa. Ja tuo ’joku’ ei ole kukaan muu kuin neiti Annette Aaltoila, Vakavahenkisen kirjakaupan toinen johtaja. Hän on vielä näkymättömissä, mutta hänen äänensä kuuluu jo. Neiti Aaltoila tuntuu olevan hyvällä tuulella. Ainakin hän laulelee iloista laulua:

»Eipä se ollut papan raha,

eipä se ollut papan raha,

se oli hopiamarkka,

ja eipä se ollut papan raha,

se oli hopiamarkka.

Sen olin saanut heililtäni,

sen olin saanut heililtäni

halimisen palkkaa,

ja sen olin saanut heililtäni

halimisen palkkaa!»

Laulellessaan neiti Aaltoila onkin ehtinyt jo Vakavahenkisen konttoriin ja pian senkin läpi maisteri Sahan huoneen ovelle. Hän seisahtuu siihen tuokioksi. Neiti Aaltoila on pitkä, solakka, jopa kauniskin nainen. Hänen tummansiniset silmänsä ovat suuret ja uneksivat. Viimeinen kevätmuoti pukee häntä erinomaisen hyvin, pukee ja nuorentaa. Neiti Aaltoila näyttää olevan hieman hämillään. Sekin pukee häntä, pukee ja nuorentaa. — Ei tuo taida olla kovinkaan monta vuotta Hilkkaa vanhempi… Maisteri Saha säpsähtää ajatustaan. Ja hän varottaa itseään: muistapa, Sahan Väinö, ettet päästä tänä iltana ’vanhanihmisesi’ toistakaan kättä käsiraudoista! Jos sen teet, käy jälleen samoin kuin kävi uuden-joulun yönä Lahtimäessä: ’vanhaihmisesi’ vapauttaa piankin toisenkin kätensä ja sitten jo molemmat jalkansa ja lähtee tepastelemaan ja alkaa hypähdellä ja pistää tanssiksi ja…

— Ka, Vakavahenkisen herra toimitusjohtajahan täällä onkin, ja minä kun luulin täällä olevan varkaita! huudahtaa neiti Aaltoila kuin hämmästyksestään toipuen.

Maisteri Saha ei nouse eikä ennätä sanoa mitään, ennenkun neiti Aaltoila jo on hänen edessään, lyö häntä kädellään reiteen, kouraisten samalla sitä lujasti, ja huudahtelee nauraen:

— Terve, naapuri! Tämähän pussasi! Taikka piti sanomani: passasi! Se on suomeksi sanottuna: tämähän sopi!

— Mikä neiti Aaltoilan mielestä nyt niin sopi?

Maisteri Sahan ääni on poistyöntävä, mutta neiti Aaltoila ei ole sitä huomaavinaan, vastaa vain äskeiseen tapaansa:

— No se, että minä tapasin sinut täällä! Me voimme nyt jutella kahdenkesken. Tällaista tilaisuutta meillä ei ole ollut kertaakaan sinun palattuasi joululomaltasi. Nyt se tuli ihan itsestään. Taikka ei ihan itsestään. Oikeastaan minä olin kadulla kyttäilemässä sinua. Sulhaseni on nyt kotipitäjässään. Hän saarnaa siellä huomenna vaalisaarnansa, vaikka kyllähän sinä sen tiedätkin. Sulhaseni tahtoi minua mukaansa, mutta minä keksin sata syytä ja tuhannen valhetta enkä lähtenyt. Minun täytyi saada puhua sinun kanssasi kahdenkesken.

— Minulla ei ole monta minuuttia aikaa, mutta hetkinen sentään on. Olkaa hyvä ja istukaa! Minä luovutan tämän nojatuolin.

Maisteri Saha nousee, mutta saa istua jälleen paikalleen. Neiti Aaltoila nimittäin on istunut aivan pöydän ääressä olevaan konttorituoliin ja puhuu jo taas:

— Kiitos, mutta anna nyt minunkin istua vähän aikaa tässäkin tuolissa ja leikkiä Vakavahenkisen kirjakaupan ensimmäistä johtajaa. Ja vaikka meidän onkin täytynyt sanoa toisiamme teiksi taas minun kihloihin mentyäni, niin tämän illan me olemme sinät. Minä olen kyllä sanonut sulhaselleni, että hänen, johtokunnan puheenjohtajan, pitäisi esittää lähempää tuttavuutta sinulle, meidän firmamme herra tirehtöörille. Sitten me johtajatkin pääsisimme pian ja lopullisesti noista hankaloista titteleistä. Mutta minun sulhaseni sanoo minulle aina: Rakas Annette, tähän sinun pyyntöösi minä en voi suostua. Jos minä siihen suostuisin, vähentäisin minä arvovaltaani Vakavahenkisessä sangen tuntuvasti.

— Parempi onkin, ettei pastori Pillilä esitä minulle lähempää tuttavuutta. Sellainen edellyttäisi ystävyyssuhdetta, mutta sitä meidän välillämme ei ole.

— Minä ymmärrän sinua, Väinö, niin hyvin! Sinä et voi pitää Nehemiasta sen jälkeen, kun minä menin kihloihin hänen kanssaan. — Neiti Aaltoila näyttää tuntevan ilmeistä osanottoa puhetoverinsa kohtaloon.

Tämä vastaa kumminkin vältellen:

— No ei nyt juuri niinkään, mutta pastori Pillilä on minua noin viisitoista vuotta vanhempikin ja…

— Siihenpä seikkaan minäkin perustin suunnitelmani. Minä ajattelin: kyllä pastori Pillilän ikäinen mies nai minut pikemmin kuin Väinö, vaikka Väinö kyllä tunnusti minulle rakkautensa paljon kiihkeämmin kuin Nehemia.

— Milloin minä olen sinulle rakkauteni tunnustanut!? — ’Sinä’ lähtee nyt maisteri Sahan suusta mitä helpoimmin ja syvällä rintaäänellä lausuttuna.

Neiti Aaltoila selittää, sinuttelusta iloisena:

— Silloin pari viikkoa ennen joulua! Vai etkö sinä taaskaan ole muistavinasi sen yön meininkejä, sen siellä hotelli Tarulinnan ’itämaisessa huoneessa’?

— Minulta menee muisti heti, kun minä vain vähänkin maistan! valehtelee maisteri Saha kutakuinkin innokkaasti.

— Niinhän sinä sitä kerroit jo joululomalle lähtiessäsi. Ja sen sinun puheesi vuoksi minun täytyi käydä sitten uudenvuodenaattona kertomassa sinun tädillesi vähän siitä meidän yhteisestä asiastamme, kaiken varalta, Väinö.

Valehtelija ei pääse rankaisematta, tapasi rehtori-ukko sanoa ennen lyseossa, ajattelee maisteri Saha, mutta sanoo vain:

— Sen käynnin sinä olisit saanut jättää tekemättä. Vai enkö minä maksanut sinulle kylliksi hyvin?

Neiti, Aaltoila keinahtaa tuolissaan, ja hänen uneksiva katseensa muuttuu teräväksi hänen sanoessaan:

— Älähän käy hävyttömäksi, hyvä Väinö! Sinun pieni joululahjasi minulle oli mitättömän arvoinen verrattuna siihen lahjaan, jonka Pällin Masa olisi antanut, jos olisi elänyt, minun parhaalle ystävättärelleni kuvanveistäjätär Tuomipuulle. Ja ymmärräthän sinä, Väinö, itsekin, että minun, köyhän tytön, täytyi olla varovainen tulevaisuuteni suhteen. Tosinhan minä kylläkin olin päässyt kihloihin pastori Pillilän kanssa, mutta kihloihin menosta on vielä pitkä matka naimisiin menoon. Jos minulle olisi syntynyt lapsi liian aikaisin, olisi Nehemia purkanut kihlauksemme, ja sinä, Väinö, olisit puolestasi varmasti väittänyt lasta pastori Pillilän lapseksi, Minut olisi erotettu toimestani Vakavahenkisessä. Kuka olisi sitten elättänyt lapsen, sinun lapsesi, Väinö? Vastaa minulle, mies!

Neiti Aaltoila vaikenee odottaen vastausta. Mutta ’mies’ ei vastaa, istuu vain nojatuolissaan,