Terttumarja erehtyy

By Aili Somersalo

Kiehtova aikamatka 1940-luvulle!
Lapsena orpokodista Lehtojen perheeseen muuttanut Terttumarja lähetetään kesäksi eräälle huvilalle sairaanhoitajan työtä tekemään. Terttumarja ihastuu huvilan asukkaisiin, joiden seurassa on hauskaa ja aika kuluu kuin huomaamatta. Mutta sitten Terttumarjan virhe paljastuu – hän on erehtynyt talosta! Kun Terttumarja menee oikealle huvilalle, selviää, että siellä asiat eivät ole yhtään mukavasti. Asukkaat ovat ikäviä ja kohtelevat Terttumarjaa huonosti, ja koko kesästä vaikuttaa tulevan kurja. Miten Terttumarjan nyt käy? Vieläkö kesän voi pelastaa?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 28, 2024
• ISBN: 9788728543757

Book preview

Terttumarja erehtyy

Cover image: Midjourney & Shutterstock

Copyright ©1946, 2024 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543757

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Sirpa palasi tunniltaan talouskoululla ja heittäytyi nojatuoliin ikkunan ääreen.

Hän oli huonolla tuulella. Piparkakut olivat palaneet, ja Rauni oli tiennyt Hermannin hakkailevan Terttumarjaa. Täyttä häkää, oli Rauni sanonut. Niin, tiesihän Terttumarjan! Sapetti vain se, että kyseessä oli juuri Hermanni. — Sirpan vaaleat silmät kapenivat hänen miettiessään, ettei tästä siskosta ollut koskaan muuta kuin harmia ja vastusta. Aina hän herätti huomiota. Aina häntä ihailtiin.

Sirpa käänsi katseensa keinutuolissa istuvaan äitiin, joka oli syventynyt kirjaan. Tuli mieleen Hanna täti, joka aina jauhoi sitä, että aamusta on ryhdyttävä työhön eikä luettava romaaneja. Hanna täti olikin sitä vanhaa sukupolvea. Äiti oli toista maata. Eläköön vapaus. Kuitenkin hän sanoi kärtyisästi:

»Äiti, mitä sinä nyt taas istut siinä nenä kirjassa?»

Äiti nosti hajamielisen katseen.

»Tämä on Allan Hiisimiehen viimeinen romaani, josta niin kohutaan. Eikä syyttä. Tämä on ihmeellinen kirja. Tutustuisitpa häneen.»

Sirpa irvisti.

»Niin, että hän ensi kerran meille tullessaan iskisi heti silmänsä Terttumarjaan ja minä olisin taas kuin pelkkää ilmaa. Äiti, vallan korviani kuumotti koulussa, kun Terttumarjasta taas tirskuttiin. Hän on hullaantunut Herm … — maisteri Heinoon, luonnontieteen opettajaan.»

»Mitä he sanoivat?»

Sirpa kohotti kaitoja, laihoja olkapäitään.

»Vain, että Herm … — maisteri saattelee häntä kotiin. Kävellään kaupungilla. Istuskellaan kahviloissa. Ja välitunnilla hakkaillaan niin, että itse rehtorikin kuuluu huomauttaneen siitä maisterille.»

»Lieköhän tuossa perää? Ihmiset liioittelevat aina.»

Sirpa kiukustui.

»Äiti, sinähän puhut ikäänkuin et tuntisi Terttumarjaa! Niinkuin minä istuisin tässä keksimässä juttuja.»

Rouva Lehdon värittömille kasvoille nousi heikkoa punaa. Hän korjasi hermostuneesti hiukan hapsottavaa tukkaansa. Hän ei permamenttaa sitä siksi, että luulee suoran tukan olevan hänen tyypilleen eduksi, se ei ole milloinkaan oikein siisti, Sirpa ajatteli harmistuneena.

»Minä tiedän varsin hyvin, että Terttumarja usein antaa aihetta puheisiin», äiti sanoi hiukan jäykästi, »ikäväkseni».

Sirpa jatkoi kiukutteluaan:

»Oli suuri vikapisto, että isä ja sinä otitte hänet omaksi lapseksenne. Oli siinäkin järkeä, ottaa vento vieras pentu lastenkodista.»

»Sen olet sanonut jo monesti. Eipä silti, etteikö se olisi totta.» Oikullinen piirre rouva Lehdon suun tienoilla painui terävämmäksi, ja matala otsa rypistyi. »Olen itsekin jo kauan ajatellut samaa. Mutta tiedät, että luulimme sinun jäävän ainoaksi lapseksemme. Otimme Terttumarjan sinulle siskoksi ja seuraksi.»

»Mikä valtava tyhmyys, äiti! Varsinkin, kun Sinikka kuitenkin ilmestyi maailmaan.»

»Vasta viidettä vuotta myöhemmin. — Niin, se oli tyhmyys, valitettavasti sellaista tapahtuu.»

Rouva Lehdon kapeat huulet pusertuivat tiukasti yhteen. Miksikä hän ei puhuisi näistä asioista vanhimmalle tyttärelleen, kun Mikael ei kuitenkaan niitä ymmärtänyt — taikka ei tahtonut ymmärtää. Taisi rakastaa vierasta lasta enemmänkin kuin omia tyttäriään. Se suorastaan kärvensi mieltä. Virmakin uskoi niin.

Sirpa käänsi katseensa ikkunaan ja hätkähti.

»Äiti — katsohan tuonne.»

Katua pitkin läheni kaksi tyttöä kouluvihot kainalossaan. Terttumarja ja pikku Sinikka. Heidän välillään asteli pitkä herrasmies.

»Kuka tuo on?»

»Juuri Herm … — maisteri Heino. Ja katso, äiti, miten hän katsoo Terttumarjan silmiin.»

Ovi avautui keittiöön ja Lempi, perheen monivuotinen kotiapulainen, toi aamupuuron pöytään.

»Näkyvät tulevan.»

Eteisen ovi kävi. Kuului iloista lörpötystä. Siro, hoikka kahdeksantoistavuotias tyttö ja hento neljätoistavuotias tulivat huoneeseen.

»Äiti — Hermanni itse saattoi meitä.»

»Näin sen, Sinikka. — Aamiaiselle nyt. — Eikä siitä kannata kerskailla. On sopimatonta, että Terttumarja narraa opettajaa hupsuihin koulupoikamaisuuksiin. Saattaa teitä, todella!»

Rouva Lehto ammensi puuroa lautaselleen vihaisen näköisenä. Terttumarja katsoi häneen säikähtyneenä, mutta Sinikka, eloisa ja hintelä, huusi nauraen:

»Ei hän narrannut, äiti! Minä, ego ipse», hän takoi ylpeänä rintaansa, »hänet seuraamme houkuttelin. Hermanni menikin satimeen kuin kiltti, suloinen, ruskeasilmäinen pieni pupu. Arvatkaa miten sen tein? No? jäin odottelemaan kadulle parin kolmen askeleen päähän ovesta, ja kun Hermanni tuli harpaten, pysähdytin hänet ja kysyin nöyrästi, onko totta, että huomenna on loma. Hermanni hiukan ällistyi, mutta sanoi sitten vallan säyseästi, ettei hänen tietääkseen. Lähdin marssimaan hänen rinnallaan niin lujaa, että saavutimme Tertunkin.»

»Sinikka — pitäisikö meillä tosiaan olla huomenna loma?»

»Johan nyt — mutta saahan sitä kysyä. Sotajuonena.»

»Maisteri asuu täälläpäin», Terttumarja huomautti. »Tuskinpa hän muuten olisi lähtenyt meidän seurassamme, äiti.»

Sirpa kivahti:

»Älä siinä teeskentele. Kyllä ne jo tiedetään, teidän kävelynne ja hakkailunne ja kuhertelunne — »

Sinikka kosketti vanhinta sisartaan, veti sitten sormensa äkkiä pois ja puhalteli sitä kuin olisi sen polttanut. Hän heilutteli kättään vilvoitellen ilmassa.

»Huhuh … äiti, Sirpa on nyt ilmiliekissä siksi, että oli vuosi sitten itse kuolettavasti Hermanniin hullaantunut eikä Hermanni vilkaissutkaan hänen klassillisiin piirteisiinsä. Noissa juoruissa on vähemmän totta kuin nolla kokonaista, pilkku yksi. Takuulla.»

»Älä lörpöttele niin paljon, Sinikka. Terttumarja, onko totta, että vastoin nimenomaista kieltoa istuskelet kahviloissa?»

Terttumarja kohotti kasvonsa. Jälleen rouva Lehto hätkähtäen totesi, kuinka poikkeuksellisen viehättäväksi tytöksi hänen ottotyttärensä oli kehittymässä. Suuret, syvänsiniset silmät katsoivat häneen totisina.

»Eilen istuin, äiti. Hanna täti oli menossa kahvilaan ja näki minut. Hän huusi minut mukaansa. Minä menin, kun täti kutsui. Eräässä pöydässä istui maisteri Heino. Hanna täti meni ja läimäytti häntä selkään ja sanoi hei, hei. Mekin istuuduimme siihen pöytään. Maisteri pyysi. Hän näytti iloiselta.»

Rouva Lehto ja hänen vanhin tyttärensä vaihtoivat paheksuvan silmäyksen.

»Hanna tädilla ei ole aavistustakaan ihmistavoista. Viisikymmenvuotiaan ikäneidon ei sovi mennä läimäyttelemään miehiä selkään, vaikka olisivat kuinka tutut tahansa keskenään. Älkää vain ottako hänestä oppia.»

»Jos muistutat minua siitä, kun täytän viisikymmentä, äiti kulta», Sinikka sanoi, »olen sinulle hyvin kiitollinen. Ja sitten Hermanni — Hermes — se viaton sielu, saattoi siivekkäin askelin ensiksi Hanna tädin ja sitten Terttumarjan kotiin aavistamattakaan, että tällä teollaan polki yhteiskunnan pyhimpiä lakeja. Raukka! Mutta muita kuhertelukävelyitä, jollaisista Sirpa puhuu, ei ole tehty, mikäli minä tiedän ja tunnen meidän perheen jäsenten edesottamuksista. Ja kyllä minä vain tiedän ne tarkalleen», hän vilkaisi Sirpaan, joka harmikseen punastui.

»Mutta Terttumarja kuuluu mahtailevan väliajoillakin maisterin rinnalla, — eikä ketään lasketa lähellekään!» Sirpan ääni oli ilkeä.

»Voi pieniä, valkeita karitsaparkoja susilauman keskellä!»

Sinikka pisti kielen suustaan ja näytti havainnollisesti läähättävää, verenhimoista sutta.

Mutta keneltäkään ei jäänyt huomaamatta, että Terttumarja oli punastunut. Sirpa valmistautui jo saamaan hyvitystä tappioistaan, kun Lempi jälleen ilmestyi keittiöstä ja työnsi kiukkuisesti perunat ja kastikekulhon pöydän kulmalle.

»Ihanhan ne jäähtyvät, kun tässä kaiken päivää puuroa lusikoidaan. Täytyy jo joutua halliinkin. Mitä se rouva sieltä päivälliseksi tahtoo?»

Jos olisi rohjennut, olisi rouva Lehto käskenyt Lempin painua takaisin keittiöön. Sen sijaan hän sanoikin vain hiukan lyhyesti:

»Puhutaan siitä sitten. Eikö se vesipannu siellä keittiössä kiehu turhan kovaa?»

»Kiehuu mitä kiehuu!» Lempi meni nyreänä ruokailuhuoneesta, mutta jätti oven rakoselleen, kuten se oli ollutkin. Hän pysähtyi kuuntelemaan, jatkuisiko tuo jupakka, mutta nyt kuului vain ruokailuvälineiden hiljainen kilahtelu. Lempi silitti esiliinansa silkoiseksi pullean vatsansa ylle. Pienissä silmissä pilkehti harmi. Aina sitä Terttumarja-ressua sorretaan. Hän puhahti, kaatoi kiehuvaa vettä pesualtaaseen ja lateli sinne varovasti lasit. Niin olivat tehneet melkein siita asti, kun lapsi kolmivuotiaana tuotiin taloon omaksi lapseksi, tiemmä. Mutta alussa rouva vielä oli tytöstä hyvillään. Suu meni messingille, kun vieraatkin sen kauneutta kehuskelivat. Mutta nyt! Ohraisesti taitaisi ressukan käydä, jolleivät herra ja Sinikka sen puolta myötäänsä pitäisi. Aina on Sirpakin nokkimassa ja äitinsä korvaan kuiskuttelemassa …

Ruokailuhuoneessa äiti kysyi hiljaa:

»Ja mitä se maisteri sinulle väliajoilla supattelee?»

Terttumarja näytti hämmästyneeltä. Sirpa kumartui eteenpäin huulet rakosellaan jännityksestä, mutta Terttumarja viivytteli ja nieleksi tyhjää.

»No?»

»Ei hän supattele — kerran vain torui.»

»Mistä asiasta?»

Terttumarja piirteli haarukalla kuvioita lautaselleen.

»Voi maailman pahuutta ja kanssaihmisten raakuutta», Sinikka sanoi äkkiä juhlallisesti, »että ihmissielun arimpiin kohtiin käydään käsiksi noin häikäilemättömästi. Kiristäkää vain tunnustus Terttumarjalta ja minä sanon teille, että se on yhtä raakaa kuin kiskaista hevosen kita ammolleen markkinoilla tirkistelläkseen sen raasun hampaita.»

Sirpa naurahti pilkallisesti:

»Hupsu! Puhut kuin apostoli!»

»Koska apostoli hepan hampaita tarkasti? Ja hupsu olet itse, kun luulet Hermannin tunnustaneen Terttumarjalle rakkautensa. Niin sinä luulet — ja kadehdit! Hän haukkui Terttumarjan pataluhaksi. Mutta oli sentään sen verran säädyllinen, ettei tehnyt sitä koko maailman kuullen. Sen viimeisen kurjan herbarion takia.»

»Onko se totta?»

»Takuulla!»

»Hän muistutti minulle, että kasvitiede on tentattava yliopistossakin.» Terttumarja häpesi. Hänen päänsä painui.

Rouva Lehto vilkaisi vanhimpaan tyttäreensä ikäänkuin sanoakseen: enkö sanonutkin, liioittelua se on! Sirpa naurahti hiukan nolona. Hän sanoi pistävästi:

»Tarvitseeko koko kesän vetelehtiä onki kädessä, niin että kasvien kokoileminen jää hunningolle — ja paljon muutakin.»

Mutta Terttumarja ja Sinikka olivat äkkiä käyneet hajamielisiksi, ikäänkuin yhteinen ajatus olisi askarruttanut heidän mieltään. Sinikka kysyi vitkaan, haaveellisena:

»Muistatko sitä valtavaa ahvenen votkaletta, joka kehtasi pudottautua koukusta ja pomppia kalliolta veteen, ennenkuin ehdin siepata sen kiinni?»

»Se olikin meidän kaikkein suurin karkuun päässyt ahvenemme …»

»Ei. Se oli vain lähinnä suurin. Mutta sen veitikan minä ensi kesänä kiskon vaikka väkisin kuiville. Isä saa sen sitten paistettuna. Veneellä me sen kaikkein suurimman votkaleen saimme.»

»Niin», myönsi Terttumarjakin haaveellisena. »Vahinko vain, että se vene vuotaa niin vimmatusti, — ja on niin kiikkerä.»

Puhelimen soitto sai rouva Lehdon liikkeelle. Hän oli tätä soittoa jo odottanutkin. Mikrofoonissa kuului hänen parhaimman ystävättärensä Virma Vikin ääni. Lähtisikö Alli kaupungille nyt? Mikäpä siinä, olihan yhtä jos toistakin asiaa myymälöihin ja aurinko paistoi herttaisesti. — He sopivat kohtaamisesta.

Lempi lähti halliin. Näinä päivinä herrankin pitäisi palata matkaltaan. Kala maksoi tuhottoman paljon kallista rahaa, mutta se oli herran mieliruokaa, ja kylläpä tytöt sitten kesällä pitäisivät talon kalassa. Ne olivat riuskoja tyttöjä, eivät sellaisia vetelyksiä kuin